Aaton aivoituksia

Juhannusaattoaamun valjetessa Kotosen perheen juhannussuunnitelmat olivat edelleen levällään kuin Jokisen pojan eväät. Ainoa vissi asia oli, että siivota pitää ja että kuopus kipaisee töihin heti aamutuimaan. Täti oli kuin kissa pistoksissa, sillä siivoaminen houkutteli huomattavasti vähemmän kuin alennusmyyntiostokset tai puutarhapuuhailu. Ärsyyntymiskynnys oli matalalla. Onneksi sentään ei ihan koko aikaa satanut.

Yksi syy aikaisin heräävään juhannuslevottomuuteeni on, ettei meillä oikeastaan ole paikkaa, jossa varmasti viettää perinteistä keskikesän juhlaa ketään rasittamatta. Kaupunkijuhannus on kokeiltu ja köykäiseksi havaittu. Ne kaksi mökkiä, jotka periaatteessa voisivat olla käytettävissä, ovat vanhempieni hallinnassa ja mökeillä on aina ventovieraat vuokralaiset mittumaarin aikaan. Ymmärtäähän sen - mökeistä on kuluja ja juhannuksen tienoo on oivaa aikaa saada sijoitukselleen edes pientä korvausta.

Lapsuuden ajan juhannukset vietettiin aina suurella porukalla Luotojärven rannalla. Se on ihana perinne, joka kiehtoo edelleen. Järven rannalla on mökit kahdella tädilläni sekä veljelläni. Siellä sitä on tullut monena vuonna joukon jatkeena pyörittyä, mutta en voi välttyä ajatukselta, että olemmeko kenties ylimääräisiä pyöriä. Entä jos väki haluaisi olla juhannuksena ihan oman porukan kesken ja rauhoittua pyhien viettoon?

Tosin pikkuserkukset viettävät keskenään aivan ihania hetkiä ja ovat jopa perustaneet paikalle Serkuslandian lippuineen päivineen. Siksi kuopuskin taas tänäkin vuonna halusi rankan ja voimia vieneen työpäivän jälkeen lähteä perinteisen juhannusaaton viettoon.

Onneksi äiti soitti aamupäivällä, kun olin vessaa jynssäämässä ja kyseli, olimmeko saaneet syntymäpäiväkutsua. Ennätin jo vastata kieltävästi, kunnes äly välähti ja keksin, etten ollut puhelintani vilkuillut puoleentoista päivään, joten jos siellä tekstiviestiä pukkasi, niin olin asiasta autuaan tietämätön. Olihan meidän kutsuttu serkun synttäreille illalla! Hetken hauduttelun jälkeen päähäni pälähti mielestäni mainio syntymäpäivälahjaidea...

Aamutuimaan jo olimme sedän kanssa ajelleet kaupoilla hankkimassa viimeiset juhannusostokset ja samalla olin käynyt tympääntymässä sovituskopissa, koska mieluilemani caprit eivät istuneetkaan niin hyvin kuin olisi voinut toivoa. Jos olisin heti aamulla ollut kartalla kutsusta, lahjan olisimme voineet shoppailla samalla kertaa.

Mutta koska näin autuaasti ei ollut, jätin sedän heilumaan imurin varteen ja hyppäsin pyörän selkään. Kello oli jo puoli kaksitoista eikä tehokasta ostosaikaa ollut hukattavaksi. Päästyäni perille Prismaan jouduin sankan väkijoukon sekaan ja kuulutukset jo kertoivat, että arvoisia asiakkaita palvellaan vielä viidentoista minuutin ajan ja että olisimme tervetulleita sunnuntaina uudelleen. No, minulla ei ollut nyt aikaa odottaa sunnuntaihin, joten kevyttä kyynärpäätaktiikkaa käyttäen luovin itseni taloustavaraosastolle. Siellä paniikin jo nostaessa päätään säntäilin hyllyltä toiselle, kunnes bongasin kesäsiivilän joka ojenteli käsiään tätiä kohti: "Osta minut, osta minut!"

Huh! Kun kipponen kapponen oli löytynyt, pääsin vihdoin pääasiallista lahjusta kasaamaan. Serkkuni on maanmainio kakkuleipuri, joten tuumin hankkia hänelle kakkutarpeita, joista ainakin itse olisin ylen iloinen. Ilmeisesti muutama muukin oli suunnitellut rakentelevansa  kakkuja tai muita herkkuja keskikesän kunniaksi, joten tarvikehyllyllä oli käynyt kato. Onneksi sieltä sentään löytyi koristerakeita, leivontasuklaita sun muita tykötarpeita. Vielä kipaisin juomaosastolta hakemassa terästettyä jääteetä, jonka leipuri urakasta selvittyään voi kulauttaa kurkkuunsa.

Olin kassalta ulkona kaupan virallisena sulkemisaikana, mutta takanani kiemurteli vielä pitkät jonot nälkäisiä ja varsinkin janoisia juhannuksenviettäjiä. Heitin myötätuntoisen ajatuksen kassatyöntekijöille, jotka urheasti hymyillen taistelivat läpi kiireisen päivän kärsivällisesti ja hyvin palvellen myös kärttyisiä ja ärtyneitä asiakkaita. Voi kun me asiakkaat aina muistaisimme sen, ettei ole kassaneidin (tai -herran) vika, jos kaupassa on ruuhkaa tai jos jokin tuote on loppunut!

Mutta siis se serkun lahjus! Se oli tällainen:

Kun huusholli pikku hiljaa alkoi olla tiptop-kunnossa, kipaisin puutarhaan saksineni. Ai niin... sade malttoi lakata ripeksimästä, joten saimme tuuletettua niin matot kuin petivaatteetkin. Joten kotimme yläkerrassa on mukavan juhannussiistiä, jos ei katso ikkunoita turhan tarkkaan... Mutta kukas sitä nyt ikkunoita tiirailisi, kun puutarhasta on siirretty ruusutarha olohuoneeseen. Ne leikkivät meidän juhannuskoivuja.

Mutta vielä paremmalta ruusut näyttävät kasvupaikoillaan ulkona. Tänä vuonna juhannusruusun paras kukinta taitaa osua sen oikean juhannuspäivän tienoille, siis ensi viikolle vasta. Kiitos siitä kuuluu viileälle alkukesälle, sillä monena vuonna ruusu on kukoistanut jo toukokuun lopulla.

Ei kuki vielä alppiruusukaan.

Sitten olimmekin valmiit hyppäämään autoon ja ajelemaan kohti Luotojärveä. Ensimmäinen pysähdys oli vanhempien pihassa, jossa idänunikot loistivat kukkapenkissä.

Hetken pysähdyttyämme jatkomme matkaa tädin mökille, jossa syntymäpäiväjuhlia vietettiin. Rannassa on niin soma pikkula, että siellä mielellään viettää aikaa hädän hetkellä (heh heh) tai muutenkin. Vessareissuni sattui sen verran hämärään aikaan, että oli pakko käyttää salamaa sisätiloja kuvatessa, tai muuten koko homma olisi ollut laittoman pimeää puuhaa.

Tätini tarjosi ruokaa puolelle suvulle ja pääkokkina grillin äärellä hääräsi serkun kihlattu. Namskis, että olikin maistuvat murkinat! Niin oli nälkä ja ruoka herkullisen näköistä, ettei pienessä mielessä käynyt annoksen ikuistaminen valokuvaamalla. Onneksi makumuisto säilyy kielellä ja mielellä.

Syötyämme kipaisimme veljen mökille, sillä häneltä oli tullut päivällä viesti, että lettupannu lämpenee, jos meille vain aikatauluun sopii. Sopihan se ja varasin mukaan kunnon satsin laktoositonta lettutaikinaakin. Siihen upposi mm. kaksi litraa maitoa ja kymmenen kananmunaa. Veljeni toimi paistomestarina.

Yleensä aina letunpaistossa ensimmäinen lettu ei onnistu. Nytkin ensimmäisestä räiskäleestä tuli kohellettu. Seuraavakaan ei käyttäytynyt toivotulla tavalla, mutta kun hoksasimme hämmentää taikinaa kunnolla pohjia myöten, niin että maitovellin joukkoon saatiin jauhojakin, homma alkoi sujua kuin ennen tehneellä.

Vielä yksi lettu sai lempinimen tupellettu, se kun ei kertakäyttölautasella suostunut pysymään vaan valahti hiekkalattialle. Tosin serkun koira oli onnellinen kohelletusta ja tupelletusta, muuten se karvakorvaparka olisi jäänyt vallan paitsi lettutarjoilusta.

Lilli-koirulin lisäksi kanssamme vietti juhannusta toinenkin karvainen kaveri, eli Sulo-herra. Kissa palpatti perästä rannalle ja naukui kuuluvasti moittien meitä, ettei saanut autokyytiä. Kun siirryimme mökiltä toiselle, kissa tulla touhusi perässä ja marisi. Veljen saunavesisankosta Sulo hörppäsi juhannusjuomat, tuli tyytyväiseksi ja loppetti moukumisen.

Meille veli tarjosi nokipannukahvit. Itseään ei aina tule tarkkaan tarkkkailleeksi, joten en osaa sanoa olimmeko siihen mennessä marisseet ja sulkiko kahvi narinahanan... Maistuvaista oli musta kulta!

Yletöntä mässäilyä oli juhannusaattoilta. Nimittäin letuilta noustuamme kipaisimme jälleen kummitädin mökille ja nyt herkuttelemaan niillä serkun synttäritarjoiluilla. Yö oli jo pitkällä ja vaikka yötöntä yötä vietettiinkin, niin hämärä oli laskeutunut tienoon ylle. Limemousella täytetty kakku maistui mainiolle, oli ihanan raikasta ja suun mukaista. Mintunvihreä sokerimassa maistui pirteästi mintulta, vaikkei sen olisi pitänyt. Siinäpä tämän juhannuksen mysteeri!

Kotosen muu väki oli tässä vaiheessa jo niin uuvuksissa, että halusivat kotiin, vaikka kokko oli polttamatta. Yritän olla olematta vastarannankiiski, joten myönnyin toiveeseen ja pakkauduimme autoon. Kesähämyn keskellä autoilu pitkin maanteitä on tunnelmallista, vaikka yhtään kokkoa emme matkan varrellakaan bonganneet.

Koska kokkokuvat puuttuvat, lopuksi muita tunnelmakuvia aattoillalta:

Meloja palaa kotirantaan