Kokki hukassa

Melko maukasta mikalö-mössöä (jauhelihasuppilovahverorisottoa), josta setä saa poimia pois paprikat ja kuopus sienet.

Alakoululaisesta asti tein lapsuusajan perheelle iltaruoan. Joka ikinen arki-ilta. Eikä sitä kyselty, että teetkö vai etkö, ei vaan ollut muita vaihtoehtoja, sillä vanhemmat olivat aina illallakin töissä navetalla ja perheen ainoan tyttären kyseenalaistamaton velvollisuus oli huolehtia ruokahuollosta. Tuolloin tosin äitini aina ideoi tarjottavat pöperöt ja yleensä isäni hankki ainekset.

Ei kai ne kokkailut aina ihan putkeen menneet, mutta en muista valituksen sanaa koskaan kuulleeni. (Eräänkin kerran seikkailukirja imaisi mukaansa kesken perunankeiton niin, että vesi kiehui iloisesti taivaan tuuliin ja kypsäksi kiehuneet perunat juuttuivat kattilanpohjaan niin tiukasti, etten tiedä tuliko kattilasta sen jälkeen ollenkaan käyttökelpoista. Oma nolous ja katumus riitti rangaistukseksi, en muista saaneeni sattumasta minkäänlaista ripitystä.)

Kun sitten opiskelin ja asustelin itsekseni, oli onni ja autuus päättää aivan itse, syönkö vai enkö illalla "oikeaa" ruokaa. Joskus kämppäkavereiden kanssa kokkasimme yhdessä ja söimme kupumme äärirajoilleen. Joskus taas pelkät tarjousjukurtti ja voileipä (tai vain leipä... säästin, enkä ostanut leivän päälle levitettä) riitti illan polttoaineeksi.

Opiskelujen jälkeenkin asuin yksin ja sain päättää omasta elämästäni. Järjestin ruokakutsuja ja kutsuin lähimmäisiä luokseni viikonloppulounaille. Tein niin, koska kuvittelin sen kuuluvan aikuisen ihmisen velvollisuuksiin ja aikuiselämän kirjoittamattomiin käyttäytymissääntöihin. Kokkina en kuitenkaan ollut kummoinen. Eräänkin kerran yksi ruokavieraistani sanoi kesken keskustelun: "Tää on ihan kauheeta tää salaatti..." ja juttu jatkui siitä eteenpäin ilman että kukaan tätä salaattiasiaa sen kummemmin pureskeli.

Jossain vaiheessa elämääni käveli tuo setä Kotonen. "Tie miehen sydämeen käy vatsan kautta" ajattelin ja pistin pöytään parasta. Kai ylitin itseni, sillä astelimme alttarille muutaman vuoden seurustelun jälkeen.

Maailmankuvani ja tietoisuuteni oli lapsuusajoista avartunut ja olin tullut huomaamaan, että maailmassa oli ruokaa laittavia miehiäkin. Sitä paitsi annoin kertoa itselleni, että maailman parhaat kokit ovatkin miehiä. Ilmankos! Eihän minulla näin naisena olekaan mitään mahdollisuuksia loistaa tässä gurmee-kilpailussa.

Siksipä yritin houkutella setää jakamaan tätä päivittäistä velvollisuutta kanssani. Pitkien perustelujeni jälkeen vastaus oli kiukustunut: "Kun ei kiinnosta niin ei kiinnosta!" Piste ja huutomerkki ja sillä selvä. Kun miestä ei kiinnosta, niin ei tarvitse.

Ei tarvinnut siinäkään vaiheessa, kun oli jo perhettä ja äiti oli illalla töissä. Kotiin palatessa iltaseitsemän jälkeen rakkaat kullanmurut juoksivat ovelle vastaan ja ennen kuin työpäivän tehnyt oli edes kenkiä ja takkia riisunut, kilvan ennättivät kertomaan, että heillä on aivan kauhea nälkä. Niin kai, kun äidillähän oli tietysti jääkaapin avain ja ruoat töissä mukanaan! Kaapissa olisi ollut valmista ruokaa, jonka olisi voinut mikrossa lämmittää, mutta kun "ei niillä ole ollut nälkä". Ilmeisesti tästä on tulkittava, että tekemäni mauton mössö maistui vain äidin läsnäollessa.

Nyt herääkin kysymys, että miksi en siirtänyt kotona opittua perintöä omille tyttärille ja sälyttänyt heille iltaruoanlaittovelvollisuutta. Tietenkin siksi, että 1) omat lapsensa haluaa päästää helpommalla kuin itse omassa lapsuudessaan ja 2) kun en osaa itsekään kunnolla kokata, kuinka olisin voinut toisia opettaa.

Ilokseni huomaan kuitenkin, että perheemme nuorista naisista on sukeutunut oivia kokkeja aina halutessaan. Lienevät perineet kokkaustaitonsa mummoiltaan ja kummeiltaan.

Viime aikoina olen todennut kokonaan hukanneeni sisäisen kokkini. Jos sitä siis ikinä on ollutkaan. Olen kokannut pieneen ikääni enemmän kuin moni koko elinaikanaan. Repertuaarini on kovin rajallinen ja aina jos yritän huvittaa itseäni kokeilemalla jotain uutta tai eksoottista, lopputulos saa yleensä tyrmäävän vastaanoton. Olen kurkkuani (ja tomaattiani, hah hah) myöten täynnä ainaista ruoan keksimistä ja tekemistä.

Villakoiran yksi ydinkysymys on sekin, että tässä "kaikkiruokaisessa" perheessä ruoaksi ei kelpaa omista lempiruoistani kesäkeitto, kaalikeitto, jauhelihakeitto, kanakeitto tai keitto- ja kanaruoat yleensäkään eikä kalaruoat. Ruoassa ei saisi olla sinihomejuustoa, raejuustoa, rahkaa, paprikaa, selleriä eikä missään nimessä allergiaa aiheuttavaa ananasta. Lihasta ei saa löytyä läskin sikkarettakaan. Kesäkurpitsa on minun herkkuani monessa muodossa, mutta ei juurikaan muiden. Vuosikausien hivutustaistelun jälkeen tosin tytöt vähitellen ovat alkaneet taipua syömään tätä kesäherkkua.

Perhe söisi kai vaikka joka päivä jauhelihakastiketta eri lisukkeilla, mutta itse olen sen verran rajoittunut, että näin yksipuolinen ruokavalio tökkii jo ihan ajatuksen asteella.

Olen myös väsynyt siihen todellisuuteen, että kun olen viettänyt tuntikaupalla aikaa keittiössä väsäten herkkuateriaa, kattanut sen pöytään (tai nykyään kyllä yleensä kultainen kuopukseni on hoitanut kattamisen kiitettävästi)  ja kutsunut perheen aterialle, tullaan kun huvittaa (kunhan tulee erätauko tai tämä ohjelma loppuu) tai huikataan vain, ettei nyt ole nälkä, kiitos vain. Tai sitten tullaan, mätetään eineet suuhun ja kymmenen minuutin kuluttua kokki istuu yksinään pöydässä tyhjien kippojen keskellä ja alkaa siivota sotkujaan. Siis mietin, että kuinka paljon aikaa on vaivan arvoista käyttää tankkaustauon valmisteluun ja jälkien korjaamiseen? Kun elämässä olisi niin paljon kiinnostavampaa ja motivoivampaakin tekemistä!

Tulipa tilitys! Julkinen tunnustus, että olen hävettävän huono vaimo ja äiti. Pelastakaa edes perheeni!

Hyväksi lopuksi kerron vielä vähän voimaannuttavasta eilisillasta.

Perheen perustamisen jälkeenhän minulla ei juuri ole ollut aikaa eikä voimia perheen, suvun ja työn ulkopuolisille ystävyyssuhteille. Asiakaspalvelutyö on syönyt kaiken ylimääräisen energian ja vapaa-aika on huvennut työstä toipumiseen ja kotivelvollisuuksiin. Rakas, laaja suku on vaatinut ja saanut osansa. Olen tuntenut itseni jollain tapaa yksinäiseksi ja ajatellut, että minussa on varmaan joku vika, kun ei ole muita ystäviä kuin sukulaiset ja työkaverit. Yhtään näitä ihania sukulaisia ja työkavereita väheksymättä, mutta he kun eivät voi valita...

Mutta nyt kohtalo tai Luoja tai jokin muu korkeampi voima on johdattanut tielleni kaksi upeaa, mahtavaa, hauskaa, ymmärtäväistä, sympaattista ja empaattista naista, jotka ikäerostamme huolimatta tuntuvat rakkailta ja tärkeiltä sielunsisarilta. Heidän elämässään on ollut myrskyä ja karikkoa, mutta elämäniloa, positiivisuutta ja naurua heistä löytyy roppakaupalla enemmän kuin monelta muulta.

Eilisen työpäiväni jälkeen triomme tapasi paikallisessa pitseriassa. Viiden (!!) tunnin ajan paransimme maailmaa tarinoiden, hullutellen ja nauraen ja samalla nauttien Caperon maistuvista tarjoiluista ja herttaisen tarjoilijapojan hyvästä palvelusta. Onneksi muita ruokailijoita oli sen verran kohtuullisesti, että saatoimme maratonmittaisen istuskelumme siellä suorittaa. Keskustelu polveili sujuvasti sairauksista matkusteluun ja lapsista vanhuuteen, jopa politiikkaan. Luultavasti emme olisi vielä puoli kymmeneltäkään malttaneet tarinointiamme lopettaa, mutta kun kilttejä olemme, päätimme laskea henkilökunnankin kotiinsa lepäämään.

Ilta oli niin onnistunut ja niin täynnä positiivista energiaa, että sen voimalla jaksaa kauan ja kauas.

Elämälle kiitos kaikista ystävistä! Niin lähellä olevista kuin kauempana asuvista! Ihan joka ikisestä!

Ja jos jossain näette karkuteillä olevaa Kotosen tädin sisäistä kokkia, niin käskekää se pian takaisin kotiin!

PS. Leipuri on löydössä!