Tapahtui marraskuussa

Huh, kylläpä on taas ollut päivissä elämää! Kiirettä pitää, että kaiken ehtii ja kun välillä pitää nukkuakin. Blogipäivitykset ovat jääneet kaiken muun jalkoihin, mutta mitäs siitä. Teho-Ellinä kasaan kaiken kerralla tähän yhteen juttuun.

Kaiken kiireen keskellä on ehdittävä aina kilkuttelemaan edes muutama silmukka keskeneräiseen neulomukseen. Siitää se sitten vähitellen edistyy, tosin tämänkertainen työ on sen verran haastava, että valmistumiseen menee tovi.

Suunnittelemattomia sukkia väkertäessäni en tiennyt, mihin kuvauksiin lähetettävä pariton seikkailija mahtaa joutua. Mutta nyt on salaisuus selvinnyt. Sukkani paistatteli tässä päivänä muutamana paikallisen aviisin sivuilla monen muun sukkakaverin kanssa. Omani ylärivissä kolmas vasemmalta. On se, vaikka sanomalehden painovärit eivät ihan vastaa todellisuutta.

Viikko sitten perjantaina oli vuorossa ammattiyhdistyksen tarjoama pikkujouluateria ja -teatteri Savonlinnasalissa.

Vanhalla Casinolla pääsimme poimimaan alkupalat seisovasta pöydästä. Otin varovaisesti, että jaksaisin syödä vielä pääruoan ja jälkiruoankin. Pääruokaa pitikin sitten odottaa. Ja odottaa. Ja odottaa. Mikä ihme saattoi kestää, sillä ruokailijoiden määrä oli tiedossa jo etukäteen?

Kun ruoka vihdoin tuli, sain tosi pienen annoksen. Liha ja muusi olivat maukasta ja hyvää, mutta nälkä jäi. Viimeisissä pöydissä ruokaa odotettiin niin loputtoman kauan, että he saivat kuohujuomat hyvitykseksi pitkästä odotuksesta.

Jälkiruoka tarjoiltiin teatterin väliajalla. Sekin oli vähän outo tapaus. Hervottoman kokoisella lautasella oli pieni pallero jotain moussea, pari sikkaretta marenkia ja muutama makupisara appalsiinia ja jotain muuta. Kahvi oli hyvää, mutta tekotaiteellinen jälkiruoka ei vakuuttanut.

Teatterin uusin pikkujoulurevyy sen sijaan vakuutti ja lunasti odotukset. Matti Ruuskan kirjoittama ja teatterinjohtaja Taava Hakalan ohjaama Radio Xlinna on yhtä paikallisten erikoisuuksien humoristista tykitystä. Kohtauksesta toiseen kiitävän esityksen aikana ei voinut olla ihmettelemättä tekstintekijän loistavaa komiikantajua ja ihastelematta näyttelijöiden upeaa heittäytymistä ja ammattitaitoa. Olen ennenkin todennut, että pienen teatterimme sykkivä sydän on taitava, yhteen hitsautunut ja sitoutunut henkilökunta. Missään muualla en ole nähnyt tällaista!

Se on tosin todettava, että toispaikkakuntalaiselle vitsit ja paikkakunnan omituisuudet eivät olisi auenneet.

Lauantain huhkin töissä, mutta sunnunaina oli ihan toiset sävelet. Kummitätini oli kutsunut minut seurakunnan järjestämään kummikirkkoon. Tämä oli ensimmäinen kummikirkko Savonlinnassa, mutta ilmeisesti jatkoa seuraa.

Meitä oli paikalla penkkirivillinen, sillä isä ja äiti olivat paikalla oman kummityttönsä, serkkuni eli oman kummini tyttären, kanssa. Serkun puoliso oli paikalla myös, samoin heidän poitsunsa oman kumminsa kanssa.

Käyn kirkossa hirveän harvoin ja jos käyn, niin suurimpina juhlapyhinä. Silloin siellä on aina hirmuinen tungos. Siksi hämmästyinkin, kun hyvin harvalukuinen kuulijakunta tuntui ilahduttavan tilaisuuden järjestäjiä. Onko normisunnuntaisin yleisöä vielä vähemmän?

Messun jälkeen kirkossa oli mahdollisuus valokuvaukseen (emme halunneet) ja kahvitarjoilu. Kahvia halusimme ja hyvältä se maistuikin.

Sunnuntain iltapäivä menikin tiiviisti jouluyllätysten valmisteluissa. Niistä ei voi tässä vaiheessa enempää hiiskua. Paitsi että serkun joulukalenteri olisi nyt valmis...

Viime joulun alla serkku kysyi, tekisimmekö täksi jouluksi toisillemme joulukalenterit. Lupasin. Asiasta ei ole sen koommin keskusteltu, joten voi olla, että asia on serkulta jo unohtunut. Mutta koska itse olen pitkin vuotta täytettä pusseihin haalinut, olihan se kalenteri koottava. Kehikko löytyi jollain kirppiskierroksella, pussukat ompelin kierrätyskankaista ja tadaa! .... Ei siitä erityisen kaunis tullut. Mutta on se yllätyksellinen. Kai.

Maanantaina palasin töistä kotiin mutkan kautta suoraan. Ja ihailin marraskuista auringonlaskua.

Tiistaiaamuna töihin mennessä selän takana nousi aurinko. Ihana, ihmeellinen talviaurinko. Melkein myöhästyin töistä, kun piti sitä ihmettä vähän väliä kääntyä ihastelemaan.

Töissä koottiin työkaverin kanssa käsityöaiheisista postikorteista näyttely. Näyttely on paikallaan mainostamassa ensi viikon käsitöiden teemaviikkoa. Kortit ovat kahta lukuunottamatta minun kokoelmastani. Olipa kiva saada laatikoiden uumenissa lymyilleet hienot kortit edustavasti esille.

Kiireiselläkin viikolla pitää joka ilta lukea vähän ennen nukahtamista.

Tänään oli tämän viikon viimeinen palkkatyöpäivä. Kotiin kävelin kohti täysikuuta. Pakkastakin oli jo ja se vähän nipisteli kinttuja. Mutta silti oli pariin otteeseen pysähdyttävä napsimaan kuvia kuusta ja toivottava, että se edes joltakin näyttäisi muistikortille vangittuna.

Hyvää viikonloppua ystävät!

Rouva C.

Rouva C... 70-luvun lapsen ja 80-luvun nuoren muistojen onkaloista putkahti mieleen Onnen päivät -tv-sarja ja se, kuinka Fonzie puhutteli Richie Cunninghamin äitiä "mrs C." Ohjelma oli sydämellinen hupailu, josta en kyllä enää paljoa muista.

Minna Rytisalon uutuuskirja Rouva C. kertoo ihan toisesta rouvasta ihan toisessa ajassa ja maailmassa. Kirjan päähenkilö on ihan oikeasti ollut olemassa, mutta tarina on silti silkkaa mielikuvitusta. Tai ei kokonaan. Kirjailija on lukenut Minna Canthin elämästä kaiken mahdollisen ja sen jälkeen kirjoittanut todellisen ihmisen elämästä kuvitteellisen tarinan. Kirjailija ei kuulema enää itsekään tiedä, mikä oli faktaa ja mikä fiktiota. Kuinka lukijakaan voisi tietää?

Romaanin kansi on kaunis ja arvoituksellinen. Kun sain kirjan kirjastosta, en alkanut ahmia tarinaa, vaan pyörittelin kirjaa käsissäni, silittelin sen kantta ja fiilistelin tunnelmaa. En ole lukenut Rytisalon esikoista, mutta olen kuullut siitä paljon hyvää. Siksi odotukset Rouva C:n suhteen olivat aika kovat.

"Elämä on arkea ja meteliä ja hiekkaa lattialla mutta silti ei saisi unohtaa katsoa toista." Tällä kuusamolaisella äidinkielenopettajalla on taito kirjoittaa runollista proosaa, puhaltaa henki elottomiin kirjaimiin. Tekstin lukeminen on nautinto. Ilmaisun vähäeleinen rikkaus maalaa elävää ja hengittävää mennyttä maailmaa, oikean ihmisen kohtaloa kaikkine iloineen ja kipupisteineen.

Rouva C. on kirja naisen ja miehen välisestä rakkaudesta, tyttöjen välisestä ystävyydestä ja Minnan kasvukertomus. Minnan ja Ferdinandin liitto on tasa-arvoinen ja onnellinen, puolisot antavat toisilleen tilaa ja vapautta totetuttaa itseään, arvostavat ja kunnoittavat toisiaan ja Ferdinand on vankka tuki masennuskausista kärsivälle vaimolleen. Minnan ja Ferdinandin avioliitto on kaunis, lämmin ja parasta mitä näille ihmisille on tapahtunut.

Takakannen tekstit antavat esimakua tulevasta lukuelämyksestä, mutta enpä olisi uskonut, millaisia murheita ja myötäelämisen kyyneleitä vielä lukiessani vuodattaisinkaan.

Minna on päättänyt lähteä seminaariin ja puhuu isänsä ympäri antamaan luvan. Minna on ihminen, joka taistelee oikeaksi näkemiensä asioiden puolesta väsymättä ja onnistuu jo nuorena käätämään vanhempiensa pään. Seminaarissa Minna on ahkera ja tunnollinen oppilas, lahjakaskin.

Kotikaupunkinsa Kuopion koulussa Minna on tuntenut olonsa ulkopuoliseksi eikä hänellä oikein ole ollut ystäviä. Jyväskylän seminaarissa vierelle, parhaaksi ystäväksi, löytyy Flora, saman puun toinen oksa. Tytöt jakavat salaisuutensa, opiskelunsa ja koko elämänsä. Flora on ihastunut lehtori Canthiin ja Minna tukee ystäväänsä. Harmi vain, että lehtori Canth on iskenyt silmänsä Minnaan.

Lehtori Canth lähtee lukukaudeksi Saksaan ja kosii sitä ennen neiti Minna Johnsonia. Minna ei voi vastata myöntäväsi vaan antaa miehelle rukkaset. Rytisalo kuvaa tilannetta hienovaraisesti, sanomatta mitään suoraan, mutta silti selvästi.

Mutta niinhän siinä käy, että lehtori Canth lopulta saa haluamansa. Mutta Floran ja Minnan välit eivät koskaan palaa ennalleen. Oliko ystävyys koskaan ollutkaan todellista? Onko naisten välisissä suhteissa aina kysymys kilpailusta?

Aluksi avioliiton todellisuus on Minnalle järkytys, mutta ajan myötä vakka ja kansi hioutuvat yhteensopiviksi. Minna ei olisi voinut saada parempaa miestä. Lapsia tulee, vaikka ensimmäinen raskaus meni kesken.

Muut lapset jaksavat syntyä elossa ja terveinä. Synnytyksen jälkeen vain äiti on loputtoman väsynyt ja mieliala menee mustaksi. Ferdinand tukee vaimoaan, mutta väsyy välillä itsekin.

Onnellinen ja vakavarainen elämä horjahtaa, kun Ferdinand sairastuu. Vaikka mies piilottelee tilannetta vaimoltaan niin kauan kuin mahdollista, totuus tulee lopulta ilmi.

"Tämän minä sain, tähän minä asetuin, minulla on kuusi lasta eikä enää siskoa eikä isää, minulla on kahdeksan kamaria ja Ferdinand, minulla on talousvihko ja kirjoitusvihko ja ajtus sanoista joita näyttämöllä puhutaan ja Robert joka ymmärtää juuri sen mitä aion, mutta rauhaa on vähän ja hullummaksi vain menee vaikka lapset kasvavat, sillä aikaa ei tule lisää." 

Joistakin vastoinkäymisistä huolimatta Minna elää hyvää, rikasta elämää ymmärtäväisen puolison vierellä. Ferdinand antaa vaimonsa huutaa tuleen, taistella naisten ja tyttöjen aseman puolesta ja kannustaa Minnaa kirjoittamaan, koska näkee Minnan lahjakkuuden. Se ei tuohon aikaa ollut ollenkaan tavanomaista, pikemminkin päinvastoin. Eikä Minnan aktiivisuutta kaikissa piireissä katsota ollenkaan hyvällä.

Ferdinandin sairaus etenee ja asioiden laita alkaa valjeta Minnallekin. Teksti oli suorastaan riipaisevaa. Luopuminen rakkaasta puolisosta ja yhteisestä elämästä ei ole helppoa kummallekaan.
 

Ferdinandin sairastellessa Minna on huolissaan myös omasta terveydestään, mutta kyse onkin uudesta vauvasta. Lapsi syntyy, kun isä on jo kuollut. Onneksi Ferdinand oli järjestänyt asiat ennen kuolemaansa. Perhe ei jäänyt tyhjän päälle, vaikka Minnan musta kausi miehensä kuoleman ja kuopuksen syntymän jälkeen olikin tavallista pidempi ja syvempi.

Lopulta Ferdinandin veli patistaa Minnan perheineen muuttamaan takaisin Kuopioon, kauppiaaksi isänsä perustamaan kauppaan. Ensin Minna ei lämpene ajatukselle, mutta tajuaa pian, että ehdotuksessa on järkeä. Kun vielä Flora kauhistuu ajatusta ja toteaa, ettei Minna sitä ainakaan voi tehdä, ei naisista ole kauppiaiksi, Minna ei voi luovuttaa. "Jos joku sanoo minulle, että tuota et voi, minä voin. Sen minä opin siltä mieheltä joka sanoi minua kottaraiseksi."

Se oli sellainen kirja. Kannatti lukea.

Mitähän sitä sitten lukisi? Jos vaikka Rytisalon esikoisen...?