Iso helmi

Ihan tyystin unohdin helmikuun helmistä kertoessani hehkuttaa, että kuukausihan alkoi leffareissulla Killaan työkaverin kanssa. Eli heti ensimmäisenä päivänä kuun vaihduttua pingoimme katsomaan uusinta versiota klassikkokirjasta Pikku naisia. Noh... Olihan se ihan katsottava, mutta jotenkin pettymys kuitenkin. Tarina pomppi kahden eri aikakauden välillä niin, ettei aina tiennyt kumpaa aikaa eletään ja kokonaisuus oli levoton ja rikkonainen. Ei silti harmita, että tuli mentyä.

Helmikuun viimeinen kokonainen viikonloppu oli sitten yhtä kulttuuri-ilotulitusta. Tämä oli viikonloppu, jonka annoin äidilleni syntymäpäivälahjaksi. Äidin siskot osallistuivat kustannuksiin ja siskoista toiseksi nuorin, kummitätini, lähti meille seuraksi ja autonkuljettajaksi.

Viikonlopun anti aloitettiin äidin kanssa perjantaina Savonlinnassa ja kutsuttiin isäkin mukaan. Savonlinnan teatterin Sademies oli vallan mainio versio Dustin Hoffman ja Tom Cruisen tähdittämästä neljä Oscaria vuonna 1988 voittaneesta elokuvasta.

Charlie Babbit on menestyvä (?) liikemies, jolla on sata rautaa tulessa. Raha on ihmisiä tärkeämpää. Yllättäen tulee tieto, että Charlien isä on kuollut ja poika joutuu jättämään luksuslomamatkan väliin isänsä hautajaisten takia. Perinnönjaossa käy ilmi, että Charlie perii upporikkaalta isältään vain auton ja palkitut ruusut. Muun perinnön isä on säätiöinyt jollekin hoitolaitokselle...

Charlie lähtee selvittämään perintönsä kohtaloa ja sillä reissulla hänelle selviää, että hänellä onkin autistinen isoveli. Charlie kaappaa Raymondin mukaansa ja aikoo keplotella perinnön itselleen. Koska Raymond kieltäytyy astumasta lentokoneeseen, veljekset aloittavat loputtomalta tuntuvan ajomatkan halki Amerikan mantereen. Matkalla tapahtuu yhtä ja toista ja Charlien arvot heittävät häränpyllyä.

Taas piti ihastella oman kaupungin näyttelijöiden uskomatonta muuntautumiskykyä ja hämmentävän hienoa ammattitaitoa. Työ tehtiin suurella sydämellä ja heittäytymällä uusiin nahkoihin. Wau!

Lauantaiaamuna lähdimme sitten liikkeelle heti kahdeksan jälkeen. Kummitäti tuli hakemaan meidät kotiovelta (meidän kotiovelta, äiti oli meillä yötä) ja lähdimme kohti tuntematonta. Äidillä ei ollut hajuakaan, minne oltiin menossa...

Aikamme ajettuamme päädyimme Lappeenrantaan. Kahvihammasta kolotti ja piti löytää kahvipaikka. Löytyi leipomonkahvila pikkukadun varrelta, mutta kahvilan nimi on jo painunut unhoon. Kahvin kaverina pistelimme piirakoita ja pullaa ja niillä ajattelimme pärjäävämme pitkälle iltaan.

Ajoimme IsoKristiinaan ja kävimme lunastamassa etukäteen varatut teatteriliput. Lappeenrannassa on näpsäkästi saman katon alla kaupunginteatteri, Finnkinon elokuvateatterit ja iso kauppakeskus. Hotellikin olisi ollut samassa rakennuskompeksissa, joten jos sinne olisi yöpymisen varannut, ei olisi tarvinnut ulkoilla ollenkaan.

Kun kello lähestyi kolmeatoista, kapusimme takaisin teatterin aulaan. Seuraava teatterielämys alkaisi aivan pian. Aula oli valtava ja sinne mahtui helposti yleisö odottelemaan näytöksen alkua.

Sisko Istanmäen kirjaan Liian paksu perhoseksi -kirjaan perustuva esitys oli mukaansatempaava ja tunteisiin käyvä. Parikymppinen Kaisu pestautuu puotiapulaiseksi jumalan selän taakse Ruutiojalle. Siellä odottavat retuperällä olevaa kauppaa pitävä Erni ja tämän äiti sekä sisko. Isokokoinen ja tomera Kaisu pistää toimeksi ja kaupan ilme kohenee. Hentoinen Erni ja roteva Kaisu rakastuvat, mutta elämä näyttää nurjat puolensa. Ernin äiti ja sisko pistävät kerkeäkielisyydellään ja tuhlaavaisuudellaan kapuloita rattaisiin. Anoppi ei Kaisua hyväksy ja toivottu raskauskin menee kesken.

Esitys antoi paljon ajateltavaa. Kunpa sitä osaisi aina arvostaa ihan jokaista ihmistä omana itsenään. Ei ole helppoa olla isokokoinen ja vahva nainen, muttei pienen miehenkään osa ole helppo. Liian kilttiä ihmistä käytetään helposti hyväksi, vaikka hän vain haluaa läheisilleen hyvää.

Olen aina kehunut oman kaupungin näyttelijöitä, mutta kyllä tuolla Lappeenrannassakin osataan!

Teatterin jälkeen oli aika istahtaa syömään. Koska Rosso oli sopivasti lähellä, menimme sinne. Alkupalat sai käydä itse kauhomassa salaattipöydästä.

Pääruoaksi äiti ja täti valitsivat molemmat annoksen, jonka nimi oli Focaccia pollo prosciotto. Eli paahdetun focaccia-leivän välissä oli broilerin fileetä ja muita härpäkkeitä ja lautasella lisukkeena ranskalaisia perunoita.

Minun valintani oli Maiale el pepe eli porsaan sisäfileetä, pippurikastiketta, ranskalaisia ja kasviksia. Oli muuten hyvää! Koska kyseessä oli äidin syntymäpäiväpäivällinen, tilattiin palan painikkeeksi talon valkoviiniä. Etiketin mukaan olisi tietysti liharuoan kanssa pitänyt ottaa punaviiniä, mutta kun siitä emme välitä.

Teki mieli vielä jälkiruokaa, joten tilasimme äidin kanssa vielä panna cottaa. Virhe.

Että piti odottaa tolkuttoman kauan ennen kuin saimme jälkiruokaherkkumme. Alkoi jo kaduttaa koko jälkiruoan tilaaminen. Mutta kun herkku vihdoin saapui pöytään, se näytti hyvältä. Maistuikin mainiolta. Harmi vain, että meillä alkoi jo olla kiire, joten piti lusikoida nopeasti ja koko makuelämys meni ikään kuin hukkaan.

Lopuksi odotimme vielä laskua ikuisuuden ja sitä piti pyytääkin kahdesti. Eli kokonaisarvosana ravintolalle ei nouse kiitettävään. Ruoka oli hyvää ja palvelu ystävällistä, mutta niiiiiin hidasta.

Emme ehtineet hotellillemme kuudeksi, mutta onneksi huonettamme ei oltu annettu eteenpäin. Olin varannut meille kahden hengen huoneen lisävuoteella Lappeenrannan kylpylän vanhalta puolelta. Satoi räntää kun kiiruhdimme kirjoittautumaan sisään.

Mutta respassa oli niin aurinkoinen ja ystävällinen vastaanottovirkailija, että kurja keli jäi kakkoseksi. Virkailija huomasi, että varauksestamme oli jossain vaiheessa pudonnut lisävuode pois, mutta hinnassa se kuitenkin näkyi. Ilman mitään suuria draamankaaria tämä nuori, nokkela Asiakaspalvelija isolla A:lla järjesti meille toisen huoneen ja juoksutti sinne edeltämme jo liinavaatteetkin. Sitten hän vielä järjesti paikalle kolmannen kylpytakin ja kun varovasti kyselin, saimme kolmannen kahvikupinkin niin iloisesti toimitettuna, että ajattelin, että pitäisi ihan palautetta laittaa. Se on muuten tekemättä...

Vanhalla puolella oli ihastuttavan nostalgisen näköistä... Kaikki siistiä ja hyväkuntoista. Ei merkkiäkään kuluneisuudesta tai nuhjuisuudesta.

Raput ylös... Hissikin olisi ollut.

Meidän kerroksen porrastasanne.

Tämä ovi on vain henkilökunnalle.

Käytävää eteenpäin...

Tästä sisään...

Ooh, hieno huone!

Oi! Äidin syntymäpäivä on huomioitu! Mikä hieno ele! Mustassa astiassa on siis pieni kuohuviinipullo jäissä. Tämänkin respan vikkelä virkailija ennätti juoksuttaa ensin varatusta huoneesta tähän toiseen, johon mahduimme kaikki nukkumaan.

Kylppärikin oli hieno!

Ennen nukkumaanmenoa ennätimme vielä käydä kylpylän puolella pulikoimassa. Kylpylä oli kooltaan ja varustelultaan vaatimaton. Se ei meitä haitannut, mutta isoimman altaan harmaanlikaiset reunat kyllä haittasivat. Töhnää oli paksu kerros. Hyh. Ei tehnyt mieli mennä aamulla uudestaan.

Seuraavana aamuna räntäsade oli jatkanut matkaansa ja sain lopulta aurinkoisemmat kuvat hotellistamme.

Hotelliaamiainen on aina luksusta. Taas oli monenlaista herkkua valittavaksi. Kuohuviiniäkin!

Aamiashuoneessa oli vohvelirauta, jolla sai itse paistaa tuoreet aamiaisherkut. Minähän kävin tekaisemassa koko seurueelle jälkiruokapannarit.

Täydellä vatsalla taas jaksoi. Kapusimme rannalla sijaitsevalta hotelliltamme takaisin keskustaan ja jälleen IsoKristiinaan. Kiersimme vähän kauppoja. Ihmeellistä kyllä, en ostanut mitään tavaraa kotiintuomiseksi. Uusia työkenkiä katselin, mutta en niitä löytänyt.

Puolen päivän jälkeen istuimme jälleen katsomossa. Tällä kertaa leffateatterissa. Vaikka emme olleetkaan parasta kohderyhmää, päädyimme katsomaan Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen -elokuvaa.

Olipa hauska! Vuonna 2002 vein omat lapseni katsomaan ensimmäistä Heinähattu ja Vilttitossu -elokuvaa ja lumouduimme kaikki. Nyt en ehkä ihan yhtä lailla lumoutunut, mutta yhtä kaikki viihdyin mainiosti. Kattilakosken tyttöjen rooleihin oli löydetty niin samankaltaiset lapset kuin silloin 18 vuotta sitten, että melkein luulin näyttelijöitä samoiksi... kunnes kävin miettimään, ettei se mitenkään ollut mahdollista. Vähän jäin aprikoimaan, yllyttääkö elokuva lapsia kurittomuuteen, mutta toivottavasti ei kuitenkaan.

Elokuvan jälkeen olimme ihan kypsiä kotimatkalle. Väsyneinä, mutta tyytyväisinä palasimme koteihimme. Olipa mukava viikonloppu! Voisin lähteä toistekin.

Helmikuun helmiä

Kevät on kohissut eteenpäin ja valoisa aika on lisääntynyt niin että sen ihan oikeasti huomaa. Talvi ei oikein missään vaiheessa saanut otetta syksystä, joten enimmäkseen piti laahustaa eteenpäin märässä, mustassa pimeässä miettien, tuleeko enää koskaan kunnon talvea, jolloin pääsisi suksille sivakoimaan pitkin lumen pehmentämiä metsiä. Välillä sitä lunta saatiin, mutta seuraavana päivänä piti jälleen kahlata loskassa. Vaikka sää on ollut kurja, sitä on ollut turha jäädä märehtimään. On vain pitänyt löytää muita valopilkkuja elämästä.

Helmikuu on lyhyt kuukausi ja tänä vuonna sen päivät valuivat sormien välistä miltei huomaamatta. Kuopuksen koiralapset ilahduttivat meitä läsnäolollaan melkein koko kuukauden, vain viikon olivat välillä poissa. Useampana viikonloppuna kävimmekin Luotojärvellä metsäautoteillä ulkoilemassa, että koirat saivat nauttia muustakin kuin kaupugin kaduilla lenkkeilystä.

Helmikuun ensimmäisenä viikonloppuna maisema näytti siltä, miltä kalenterin mukaan pitikin. 

Helmikuun toisena viikonloppuna juhlistimme äitini syntymäpäivää pienellä porukalla hotelli Varpun lounaspöydässä. Paikalla oli äidin lähimmät lähellä asuvat eli me molemmat lapset puolisoinemme, veljeni lapset, äidin kasvattisisko ja toisiksi nuorin sisko eli kummitätini lapsineen ja heidän puolisoineen sekä osa heidän lapsistaan. Meitä taisi olla kaikkiaan 16.

Varpu on entinen hotelli Herttua. Oli mielenkiintoista nähdä, miltä talossa nyt näytti... ei suuria muutoksia, mutta kodikkaan ja viihtyisän näköistä kyllä.

Ruokapöydät notkuivat herkkuja ja kattaukset oli tehty kauniisti.

Pääruokana oli lohta ja kanaa. Koska en osannut päättää kumpaa ottaisin, otin molempia. Kylläpä maistui!

Jälkuruokapöydässä oli tarjolla vispipuuroa ja leivoksia, jotka näyttivät saaneen innoituksensa Runebergin tortuista.

Ruokailun jälkeen siirryimme jatkamaan yhdessäoloa vanhempien kotiin Luotojärvelle. Minä tein sinne kahvin kaveriksi täytekakun, jonka koristeluun en ollut tyytyväinen. Meni överiksi.

Kakku on gluteeniton ja laktoositon. Välissä kolme täytekerrosta. Alimmaisena mustikkamousse, keskellä vadelmamousse ja ylimmäisenä valkosuklaamousse. Mousseohjeet löytyivät Kinuskikissa leipoo -kirjasta.

Syntymäpäiväviikolla posti oli tuonut mukavan lahjan eli äidin nuorimman siskon taideteoksen. Siinä on vesivärein ikuistettu paperille äiti nuorena tyttönä.

Minun lahjani äidille oli yllätysreissu, joka toteutuisi pikkuisen myöhemmin. Alun perin suunnittelin, että olisin saanut paikalle myös kaikki äidin siskot, mutta koska se osoittautui hankalasti toteutettavaksi, suunnitelma muuttui ihan toiseksi. Siitä myöhemmin lisää...

Juhlan jälkeen arki jatkui. Työasioista sen verran, että muutamassa alueemme lähikirjastossa otettiin käyttöön omatoimiaika, jolloin kirjastoon pääsee asioimaan silloinkin, kun henkilökuntaa ei ole paikalla. Paikallinen aviisi teki asiasta ison jutun, mutta unohti oikoluvun... Mitä erikoista on seuraavassa lehtileikkeessä?

Ystävänpäivä on joka päivä, mutta helmikuussa sillä varjolla saattaa saada postia ja herkkuja... Postilaatikosta löytyi kolme korttia, vähän enemmän (4) ystävänpäiväpostia taisin itse laittaa maailmalle. Kiitos ystävät!

Töissä tarjoilin työkamusille pusuja. Siis en ihan iholle työntäytynyt vaan ostin kaupasta ison laatikollisen Brunbergin mokkasuukkoja kahvitauon imeläpaloiksi. Lisää makeaa toi pomomme pikkudonitseina.

15.2. Lauantaina olin ensin töissä ja illalla oli vielä menoa. Tuomiokirkossa oli Linnanneitojen 30-vuotisjuhlakonsertti. Aikataulut aiheuttivat päänvaivaa. Pääsisin töistä vähän kolmen jälkeen ja jo ennen viittä pitäisi olla takaisin kaupungissa ja tuomiokirkon penkissä. Minun kulkupelini näin talviaikaan on apostolinkyyti ja se ei ole liian nopea... Busseja ei mennyt kumpaankaan suuntaan enää, koska lauantai. Ei muuten mitään, mutta koiralapset olivat kaksin meillä kotona ja kai niidenkin pitäisi välillä pissille päästä.

Onneksi on kummityttö! Hän tuli ja pelasti pulasta. Hän autoili iltapäivällä meille, käytti koirat kunnon lenkillä ja sitten tapasimme kaupungilla ja suunnistimme Caperoon pitsalle. Sinne ehti menoiltaan jo kuopuskin kaverinsa kanssa.

Lopulta suunnistimme koko porukka hyvissä ajoin kirkkoon konserttia kuulemaan. Oli nostalgista, sillä sekä kuopus että esikoinen lauloivat kuoron riveissä useita vuosia aikoinaan.

Konsertin jälkeisenä sunnuntaina oli jälleen ulkoilupäivä Luotojärven maisemissa. Suojasäässä ei palellut.

Oli oiva lumiukkokeli. Kuopus ystävänsä kanssa rakensi oikein kunnon ukon, jolla oli vänkä ilme. Harmi, etten tullut ottaneeksi lähikuvaa ukkelin naamasta.

Koska koirat pitivät huolen liikkumisestani, ehdin vähemmän nyhjöttämään sohvan nurkassa kutimen kanssa. Ihan kokonaan en voinut neulomisia jättää, sillä olen siinä suhteessa addikti. Tällä kertaa pistin puikoille Riikka-Piikan käsin värjättyä Hip hei -lankaa.

Ohjetta ei ollut, oli vain jonkinlainen mielikuva omassa päässä. Malli muuttui neulomisen edistyessä, sillä aloin huolestua, josko lanka ei riittäisikään niin pitkiin varsiin kuin suunnittelin. Siis varresta tuli vähän väljä, mutta en jaksa siitä stressata.

Koirista oli paljon iloa. Sain askelmittariin huimia lukemia liikkuessani niiden kanssa enenmmän kuin koskaa viitsisin itsekseni. Kun oikein niitä juoksutin, ne sitten kotona pötköttivät lötkoinä.

Ruoka-ajan lähestyessä ne alkoivat sinnikkään väsytystuijotuksen.

Ennen nukahtamista yritän aina lukea vähän. Kuun lopulla tartuin Tuija Lehtisen uusimpaan hömppäromaaniin Pensionaatti huojuva talo, koska siinä oli mieltä kiehtova kansikuva. Lehtisen Tuhansien aamujen talo -kirjan jälkeen olin jo kertaalleen päättänyt, etten enää tuhlaisi aikaani tämän kirjailijan tuotoksiin, mutta näköjään olen kova pyörtämään päätöksiäni.

Pensionaatti huojuva talo olikin viihdyttävämpi kokemus kuin tuo armeijamaailmaan sijoittuva Tuhansien aamujen talo. Nyt kirjan päähenkilö, suosittua sisustusblogia pitävä Marianne on tullut jätetyksi tekstarilla ja nainen vaihtaa maisemaa selvitelläkseen tunteitaan. Kesä pienellä majakkasaarella on jotain muuta kuin entinen arki. Onko se oikea paratiisi vai jotain päinvastaista?

Kirja on kelpo tarina, jos kaipaa vain kevyttä ajankulua. Lehtisellä on kyllä kyky tuottaa tekstiä ja punoa juonta, joka on romanttista tusinatavaraa, jota ei kyllä myöhemmin muista. Mutta joskus voi tarvita pienen irtioton arjesta ja muistutuksen siitä, että asioilla on tapana järjestyä.

Siinäpä sitä katsausta menneeseen helmikuuhun. Vielä on takataskussa tarinaa menneestä. Niihin palaan, kunhan saan aikaiseksi.