Paluu Nahkiaissaloon

Vaikka viime päivien postausten perusteella on tuntunut siltä, että olen juuttunut muistoihini, olen kuitenkin elänyt täyttä elämää tietokonemaailman ulkopuolellakin. Eilen oli mitä mahtavin syyskesän alkupäivä ja käytimme sen parhaalla mahdollisella tavalla. Setä Kotosen, veljeni ja työkaverini kanssa pakkasimme kimpsut ja kampsut reppuihin ja rinkkoihin ja palasimme Koloveden eräluonnon helmaan. Nahkiassalon luontopolku piti päästä kävelemään rauhallisempaan tahtiin kuin pari viikkoa sitten.

Kunnon lomapäivän ja vapaapäivän viettoon kuuluu, ettei pidetä kiirettä. Siksi sovimme lähtöajaksi kello yksitoista. Jokainen saisi heräillä rauhassa eikä herätyskellon hätyyttämänä. Hyvissä ajoin olimme valmiina ja kun veljeni saapui, lähdimme matkaan ja noukimme työkaverini kyytiin ajomatkan varrelta.

Aurinko paistoi ja tuuli puhalteli. Sää patikointiin oli loistava. Ei ollut liian kuuma eikä kylmä ja tuuli piti ötökät loitolla. Hyvillä mielin läksimme 3,3 kilometrin luontopolulle.

Maasto oli vaihteleva ja joku sanoisi, että haastava. Jalkoihinsa piti muistaa katsoa, ettei kivenmurikat tai puunjuuret päässeet yllättämään. Mutta juuri tuo polun arvoituksellisuus tekee patikoinnista niin kiehtovaa. Ikinä ei tiedä, mitä mahtavaa seuraavan puun takaa löytyy!

Vaikka seurasimme opastettua polkua, näköalakalliolle kiipesimme poiketen polulta. Moni muukin oli käynyt Koloveden mahtavia maisemia ihastelemassa, sillä kalliolle meni maastoon tallautunut ura.

Ennen reitin puoliväliä saavuimme Lohilahden nuotiopaikalle. Siellä oli muitakin eräretkeilijöitä, mutta sovimme joukkoon hyvin. Italialaisperhe oli makkaranpaistossa, mutta teki heti tilaa meillekin. Paikalla pyörähti muitakin turisteja, joiden kanssa emme olleet juttusilla, mutta meidän jälkeemme tulisijalle jäi vielä paikallinen perhe nauttimaan retkilounastaan.

Veljeni keitteli trangialla kahvia ja kylläpä se maistuikin hyvältä! Kurnivia suolenmutkiamme rauhoittelimme makkaroilla ja juustosämpylöillä sekä pikkupullilla. Ruoka maistuu aina erityisen hyvältä, kun sen nauttii ulkoilmassa kauniissa ympäristössä.

Evästauon jälkeen matka jatkui kohti kunnon kuntotestiä. Edessä oli pitkä, jyrkähkö nousu korkeuksiin. Hyvin jaksoimme täysine vatsoinemme kivuta ja kavuta kohti taivasta. Ihan taivaaseen saakka polku ei kuitenkaan jatkunut vaan loppui jo puolimatkassa. Sielu lepäsi luonnon hiljaisuudessa ja puiden huminassa. Suomen luonto on niin kaunis!

Vielä loppumatkastakin jaksoimme bongailla pieniä ihmeellisiä yksityiskohtia. Näimme mm. albiinopuolukanvarvun...

... mörrimöykyn kotikolon...

ja maahisen veistämän puutaideteoksen...

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, niin myös tämä akkujenlatausretki. Mutta oli niin hyvä päivä, että tällä jaksaa pitkälle syksyyn!

Kuin viimeistä päivää

Tiistain koittaessa koitti myös matkamme viimeinen reissupäivä. Haikeutta oli ilmassa, vaikka vietimmekin mukavia hetkiä esikoisen ja esikoisen pienemmän hoidokin kanssa. Olimme sopineet tapaavamme heidät Paddingtonin aseman King Burgerin edessä. King Burgereita on kaksi, toinen aseman sisällä ja toinen ulkopuolella. Me odotimme sisällä ja esikoinen hoitolapsen kanssa ulkona... Onneksi on puhelimet!

Yläkuva on Paddingtonin aseman Karhuherra Paddington -kaupan ulko-oven vierestä. Kävimme siellä pyörähtämässä odotellessamme kahvittelukavereitamme.

Kahville menimme pieneen kahvilaan lähelle hotelliamme. Vitriinin mansikkakakkujen mansikat näyttivät luvattoman vanhoilta ja pieni neiti halusi nimenomaan mansikkakakkua. Kysyimme kahvilan omistajalta, että onko mahdollista saada tuoreempaa kakkua ja hän vakuutti, että kyllä kyllä. Ja sitten hän olisi kuitenkin antanut meille kakkupalat siitä samaisesta vitriinistä ja mansikkakakkunkin kuivuneine mansikoineen! Lopulta emme ottaneet kakkuja ollenkaan vaan joimme vain kahvit. Ne kyllä olivat oikein hyvät.

Halusimme viettää rauhallisen yhteisen päivän ennen kuin meidän pitäisi rientää lentoasemalle. Siis kuljimme Norfolk Squaren läpi ja "pelasimme" erän shakkia Paddington-karhun katsellessa.

Menimme Kensington Gardeniin, jossa on myös leikkipuisto ajatellen, että siellä on rauhallista ja mukavaa viettää viimeiset tämän loman yhteiset hetket.

Leikkipuistossa olikin paljon lapsia ja ensimmäistä kertaa elämässäni jonotin leikkipuistoon. Lopulta ennätimme olla siellä kuitenkin melko lyhyen ajan, sillä kävelemiseenkin oli mennyt yllättävän kauan ja jonotus haukkasi aimo kimpaleen leikkiajasta. Onneksi pienin leikkijä oli hyvin sopeutuvainen eikä murehtinut suotta nopeaa lähtemistä.

Halusimme käydä vielä syömässä yhdessä ja koska edellisellä kerralla olimme saaneet italialaisravintolassa loistopalvelua ja maistuvaa ruokaa, valitsimme nytkin italialaisen ravintolan. Ei olisi pitänyt. Tarjoilijaa ei näyttänyt kiinnostavan työnteko ollenkaan, ruokia piti odottaa käsittämättömän kauan ja kuopukselle tuli väärä ruoka. Eikä minunkaan pitsani täyttänyt odotuksia. Kyllähän kuopus sai oikeankin ruoan, sillä hänen ruokansa vaihtui viereisen pöydän ruokailijan kanssa. Mutta tarjoilija ei yhtään pahoitellut, oli vain hyvin happaman näköinen. Niille, jotka tilasivat juomaksi "vain" vettä, juomia ei tullut ennen kuin niitä uudelleen pyydettiin. Jäi vähän paha maku.

Syötyämme kävimme nopeasti kapsäkkimme hotellista ja riensimme metroasemalle. Siellä hyvästelimme esikoisen ja pikkuneidin. Olipa sydämellistä mutta myös haikeaa. He lähtivät toiseen metroon ja me toiseen. Meidän piti vielä vaihtaa ja kappas vain, olin liukuportaissa pulassa painavan matkalaukkuni kanssa. Kuopus ja setä viilettivät edellä tuhatta ja sataa, mutta minä en päässyt edes portaisiin. Jostain ilmestyi ystävällinen tumma mies kyselemään, voiko hän auttaa ja hujauksessa seisoin laukkuineni portaissa matkalla alaspäin.

Kuinka ollakaan, kun pääsimme raiteen viereen, siinä oli metro juuri lähdössä ja mehän astuimme sisään. Ja hetken kuluttua huomasimme ilmeisesti olevamme väärässä junassa! Liukuportaissa auttanut mies seisoi samassa vaunussa ja kysyin häneltä, olimmeko kenties Heathrowlle menevässä metrossa. Hän kertoi, että meidän olisi pitänyt ottaa samalta raiteelta toinen juna. Mutta ei hätä ollut tämän näköinen, muutaman aseman päästä voisimme vaihtaa uuteen junaan ja tämä ystävällinen pelastava enkeli vielä sanoi kertovansa meille milloin pitää vaihtaa. Niinpä lopulta olimme oikeassa metrossa ja pääsimme onnellisesti perille lentoasemalle.

Olimme varanneet riittävästi aikaa lähtöön, joten oikein mainiosti saimme tehtyä lähtöselvityksen ja laukut lähtemään kohti ruumaa. Turvatarkastuksen jälkeen meillä oli ruhtinaallisesti aikaa hengähtää ja minä kirjoittelin vihdoin reissukortit postiin. Eipä jäänyt yhtään viime tippaan...

Sinivalkoisin siivin lensimme yli Euroopan taivaan takaisin kotomaan kamaralle. Matka sujui mainiosti ja on todettava, että kyllä Finnairilla on loistohenkilökuntaa!

Myötätuulessa matka joutui ja laskeuduimme Helsinki-Vantaalle puoli tuntia etuajassa. Vielä piti käydä Avensis päivähoidosta Lentoparkista ja kotimatkan viimeinen ja rankin osuus pääsi alkamaan. Koko aamuyö ajettiin ja aamuviideltä pääsimme pötkähtämään pitkälleen ikiomaan sänkyyn. Autuasta! Reissussa hyvä, kotona paras!

Stonehengen henget

Joskus sellaisetkin toiveet, joita ei koskaan ole lausunut ääneen, voivat toteutua.

Maanantain matkapäivä oli sikäli erilainen, että esikoisella alkoi jo työt ja me muut, siis setä, kuopus ja minä, vietimme reissupäivää keskenämme. Saimme edellisenä päivänä kuningasajatuksen, että tehdäänpä retki Stonehengeen! Illan myöhäisinä tunteina siis painelimme hotellin läheiseen matkatoimistoon reissua kyselemään. Aamun retki, johon lähtö olisi ollut ihan hotellin lähikulmilta, oli jo täynnä, mutta iltapäivän bussiin sovimme hyvin. Lähtö vain oli Victorialta...

Retki kestäisi kuusi tuntia. Kaksi tuntia ajoaikaa sinne ja toiset kaksi takaisin. Kiertelyyn ja oleskeluun Stonehengessä jäisi kaksi tuntia. Kuulosti hyvältä ja kun Victorialle oli hyvät kulkuyhteydet, varasimme matkan.

Kävelimme Paddingtonilta Marble Archille ja siellä hyppäsimme kaksikerrosbussiin, jolla hurautimme Victorialle. Meillä oli vielä ruhtinaallisesti aikaa, joten kiertelimme pitkin katuja ja käväisimme kahvilla.

Sitten vain odotettiin...

Odotustilan katto oli kuin peili. 

Viimein pääsimme lastautumaan bussiin, mutta bussi ei päässyt minnekään, kun se oli jäänyt pussiin. Piti odottaa, että tien tukkeena olleet linja-autot siirtyivät pois edestä.

Ajomatkalla oli aikaa ihailla englantilaisia pikkukaupunkeja sekä maalaismaisemaa. Ihan tuli emmerdalemainen fiilis...

Kun bussi lopulta kurvasi Stonehengen parkkipaikalle, matka oli kestänyt huomattavasti kauemmin kuin etukäteen oli arveltu. Meille jäi vähän reilu tunti aikaa käytettäväksi perillä. Ensin piti lastautua toiseen bussiin, joka vei meidät nähtävyyden luo, sitten kiersimme kivirykelmää kaikessa rauhassa muiden uteliaiden turistien kanssa.

Stonehengeen pitäisi matkustaa kesäpäivän seisauksen aikaan. Silloin pääsee kivien keskellekin kävelemään. Nyt katselimme kivimuodostelmia kunnioittavan välimatkan päästä.

Lopuksi kiirehdimme takaisin bussille, joka vei meidät turistikeskukseen, jossa oli matkamuistomyymälä sekä ravintola. Melkein kiukutti, kun aikaa ei ollut jäljellä kuin hetkinen. Juuri ja juuri ennätimme käväistä kaupassa ennen kuin piti jo joutua retkibussiin. Nälkäkin oli. Olimme nimittäin suunnitelleet syövämme Stonehengessä.

Vielä viimeinen näkymä bussin ikkunasta kuvattuna.

Nälkä kurnien suolistossa matkasimme takaisin Lontooseen. Bussi ei vienytkään meitä Vicorialle vaan jätti South Kensingtoniin metro- ja bussiaseman viereen. Me nälkäiset kuitenkin astelimme suoraan lähimpään mahdolliseen ruokapaikkaan. Niin oli nälkä, että ruoka-annokset jäi kuvaamatta. Mutta jälkiruokatee ja -kakku sentään tulivat ikuistetuksi.

Että tulipahan sitten vietettyä Englannissakin yksi puoliturha päivä bussissa körötellen. Mutta Stonehengen kivet olivat näkemisen arvoiset, joten ei se päivä tyystin hukkaan mennyt.

Stonehenge on nyt nähty. Ehkä vielä joskus pääsen käymään Lissabonissa, joka on pitkäaikainen unelma sekä Barcelonassa, joka on uudempi haave. Unelmilla on tapana toteutua. Joskus.