Sämpylät solmussa

Kansainvälisen kahvipäivän  kunniaksi halusin keittää hyvät iltakahvit, varsinkin kun luin Kodin kuvalehden jutusta, että kahvi on oikeaa terveysjuomaa. Ennen kahvinkeittoa piti kuitenkin hoitaa ensin yksi viikonlopulta roikkumaan jäänyt homma...

Minulla oli missio lopettaa Zucchini-taru viikonlopun aikana ja se olisi tapahtunut käyttämällä loppuun viimeiset neljä isoa kesäkurpitsaa. Sen verran muutakin puuhaa olin keksinyt vapaapäiviin, että kesäkurpitsat vielä tänä aamuna köllöttelivät tyytyväisinä keittiön pöydällä.

Töiden jälkeen tartuin yhteen kesäkurpitsoista ja raastoin raasteeksi siitä reilut puolet. Raastetta tuli arviolta yli puoli mutta alle yksi litraa, ehkä kuusi desiä... tai seitsemän. Kurpitsaraasteen joukkoon sipaisin suolaa, vettä, kaksi palaa hiivaa, KauraKuitusta, sämpyläjauhoja, vehnäjauhoja ja rypsiöljyä. Mitään en mitannut, vaan mittasuhteet hoituivat sormituntumalla. "Anteeksi, että vaivaan," sanoi leipuri taikinalle, mutta leipuritäti ei tätä taikinaa liiaksi vaivannut, vaan alusti vain sen verran, että ainekset olivat kunnolla sekaisin ja näppituntumalla taikina tuntui valmiilta.

Puolen tunnin kohotuksen jälkeen leipasin taikinan sämpylöiksi nopeaan tahtiin. Vaihtelun vuoksi en pyöritellyt taikinaa palloiksi enkä soikioiksi vaan tein lyhyitä tankoja, jotka solmin solmuksi. Saadakseni paistoksista yltiöhelpot, en edes voidellut sämpylöitä ennen paistamista. Solmujen kohottua työnsin pellit uuniin 225 asteeseen 15 minuutiksi. Tulipas hyviä!

Kahvipäivän iltajuoman kaverina herkuttelin tuoreella sämpylällä ja Carlsonin mainoslehdellä.

Tämäkin täti syksyn sankarina taistelee kotinsa puolesta, vaikka ei ehkä kuitenkaan lankea lehden houkutuksiin...

Puulaatikot ovat kovin vetoavia, mutta eivät kuitenkaan kaikkein järkevämpiä säilytysratkaisuja. Mutta olisipa oikeastaan hauskaa rakentaa tuollaisista puulaatikoista vaikka kirjahylly...

Blogikaverille olisi tyyny...

... ja meille rahi. Mutta hui mikä hinta! Pitäisiköhän kuitenkin mennä sinne Taito shopin Rahit ja istuintyynyt -kurssille, jonne jo olen muutenkin mielinyt?

Vielä olisi kolme ja puoli kesäkurpitsaa vailla lopullista määränpäätä. Töistä palatessa kävin kurkkimassa kasvimaan reunalla rehottaviin puskiin ja siellähän kasvaa vielä uusia reippaita pötkylöitä. Että ei se taru kohtakaan ole lopussa...

Kotkotuksia

Hiljainen oli kylätie tänään aamupäivällä, kun pyörälläni kurvasin taas kerran lapsuus- ja nuoruusmaisemiin. Tällä kertaa matka sujui niin syviin mietteisiin vaipuneena, etten juuri huomannutkaan ajan ja matkan kulumista. Toivottavasti talvi lumineen ei saavu kohtakaan, sillä sitten on pakko luopua noista meditatiivisistä pyöräretkistä.

Tiesin jo odottaakin löytäväni kummitytön tie päästä. Meillä oli yhteisiä metsäretkisuunnitelmia. Sitä ei vielä oltu päätetty, mennäänkö marjaan vai sieneen vai muuten vain luontoon. Ennen metsään suuntaamista vietimme hauskan hetken pihamaalla kuvaten kaikkea mahdollista; kanoja ja kukkia lähinnä.

Kun kupumme oli killallaan äidin ja mummon mainiota muusia, hirvenlihapullia, kasvishöystöä ja sienisalaattia, lähdimme sulattelemaan lounasta metsän siimekseen. En osannut päättää, haluanko haalia puolukoita vai sieniä, joten kummityttö ehdotti, että tällä kertaa metsästäisimme sieniä, koska edellisen kerran marjastimme. Päädyimme etsimään myös pelottavaa noitakantoa, jonka kuvasin vajaa vuosi sitten sieniretkellä ja kuva päätyi silloin tänne blogiinkin. ("tänne blogiinkin" on linkki edellisen syksyn postaukseen. Minulla ainakaan se ei näy tekstissä mitenkään erilaisena, että heti hoksaisi kyseessä olevan linkin...)

Kanto löytyikin, mutta auringonpaisteisena päivänä ja hyvässä seurassa se ei ollut ollenkaan niin hyytävä ilmestys kuin edellisellä kohtaamisella. Kanto tuntui kutistuneenkin, muistin sen paljon suuremmaksi.

Suppikset yrittivät pysytellä piilossa eikä niiden paras aikakaan vielä ollut. Äiti sanoi osuvasti, että miten ne osaavatikin piiloutua hyvin, sillä vaikka ovat ihan näkyvillä, niitä ei silti näe. Monet löytämämme sienet olivat vielä pikkiriikkisiä. Jotain täytettä koreihin kuitenkin löytyi.

Tuntemattomia lilliputtisieniä kummitytön kämmenellä.

Äiti poimi jo puolukoitakin. Minun puolukkani ovat vielä metsässä.

Luulen, että minä ja kummityttö saimme parhaan saaliin kameralla. Oli hurjan hauskaa yhdessä etsiä toinen toistaan herkullisempia kuvauskohteita.

Sain korini täytteeksi suppisten lisäksi äidiltä kunnon kasan kantarellejä. Kotona olikin sitten kiva sienten siivous- ja paistopossakka, mutta on meillä nyt sieni poikineen menossa pakastimeen talven varalle. Siis sitä jo moneen kertaan mainostettua säilöntää jälleen!

Kun kävelimme pois metsästä, hauskuutimme itseämme ja toisiamme keksimällä pilvin pimein uusia kääpä- ja tattilajeja. Kääpiä keksittiin tosi paljon, mm. eläkääpä, menkääpä, ryypätkääpä, hörpätkääpä, hiihtäkääpä, lyhentäkääpä, pidentäkääpä, pienentäkääpä, viekääpä, hyppikääpä, venyttäkääpä, etsikääpä, nähkääpä, keksikääpä, ja vaikka mitä ihan loputtomiiin. Tatteja keksittiin vähemmän, mutta maistatti,, haistatti, puistatti, otatti, poistatti ja koitatti ainakin. Hauska päivä!

Laatulauantai

Tämä aamu alkoi aamupalan jälkeen eilisten jälkien siivoamisella. Säilöntää riitti niin pitkälle iltaan, etten millään jaksanut enää tiskata ja raivata kippoja kaappeihin piiloon. Tiskaamista tuntuu muutenkin sikiävän aina itsestään... kun saan tiskipöydän tyhjäksi ja käännän selkäni, niin jo on pöydälle ilmestynyt jostakin likainen kippo tai kuppi. Mikään ei ole niin pysyvää kuin sekasotku.

Eilen lirutetun omena-aroniamehun keitin tänään sokerin kanssa ja pullotin ja laputin. Kirjoittelin nimilaput myös eilisiin omenahillopurkkeihin. Ai että oli tyytyväinen täti täällä! Kansalaisvelvollisuus on täytetty kun tyhjät pullot ja purkit on täytetty.

Jos olisin yhtä rikas kuin köyhä, ulkoistaisin siivoamisen heti. Tykkään, että kotona on siistiä, mutta turhaudun aina siihen, kuinka nopeasti koti muuttuu sotkuisen näköiseksi. Siivoaminen suututtaa juuri sen takia, ettei puhtaus ja raikkaus kestä kuin hetken. Enkä todellakaan ole ihminen, joka jaksaa aina ja koko ajan puunata ja kulkea pölyrätin kanssa pitkin huushollia.

Joskus luin jostakin, ettei juuri kukaan kuolinvuoteellaan kadu sitä, että olisi pitänyt siivota enemmän, vaan ennemminkin sitä, ettei ole viettänyt tarpeeksi aikaa perheen tai ystävien kanssa. Tai ettei ole tehnyt muita itselleen tärkeitä asioita. Tätä ajatusta olen pitänyt yhtenä elämäni ohjenuorana. Mutta kyllä siisti koti silti saa ihmisen tyytyväiseksi!

Päivän sää oli taas mitä mahtavin. Aurinko jaksoi paistaa vaikka yöllä tulikin vettä runsaasti. Mutta eipä meillä ollut hajuakaan, kuinka runsaasti satoi.

Naputtava akka -projektini ei vieläkään ole päässyt kunnolla käyntiin, koska pallopäävasaraa ei yksinkertaisesti löydy koko kaupungista. Tänään luin lehdestä Agrimarketin mainosta ja keksin, että sieltähän tätä naputusvälinettä ei vielä oltu etsitty. Siis sinne säntäsimme koko perheen voimin (tai ei se esikoinen nytkään sännännyt, hän on tällä hetkellä retkellä Bournemouthissa). Ei löytynyt vasaraa sieltäkään, mutta löytyi sentään sademittari! Ja puoleen hintaan alelaarista! Kävipä mäihä!

Vasaranmetsästysreissulla kippasimme kierrätykseen kotiin kertyneet jätepaperit, lasipurkit ja nestekartongit. Pari kauppaa vielä kierretiin ja lähinnä ruokaa hankittiin. Ostin tosin vähän etukäteen siivouskiitokseksi itselle upean ihanan orkidean, mutta sitä en hoksannut kuvata päivänvalon aikaan.

Kotiin tultua kuopus kävi reippaasti tekemään ruokaa (mmmmm... maistuvaa pasta carbonaraa, nam) ja me sedän kanssa iskimme kiinni siivoukseen. Matot pihalle, imurin taluttelua, moppailua ja pölyjen pyyhintää sekä muutaman ikkunan pesu. Johan kirkastui kodin ilme!

Pyykkikone on laulanut kolmesti ja kaksi satsia pääsi pihalle kuivumaan. Viimeiset jäivät kuivumaan pesuhuoneeseen, sillä taivas mustui uhkaavasti.

Samalla kun nappailin pyykkikuvia, ikuistin muitakin syksyisen lauantain näkymiä. Alkuviikon räntäsade ei lannistanut vielä mitään, vaan kukinta jatkuu. Ruhtinaallista!

Hortensian kukka ei enää jaksa kasvaa yhtä muhkeaksi kuin alkukesästä, mutta herkän kauniisti kukka jaksaa kuitenkin kukkia.

Amppelikukan viimeistä kukoistusta. Ehkä jo huomenna nämä päätyvät kompostin täytteeksi.

Verenpisara ja muratti kiikutetaan aikanaan autotalliin talveksi.

Minne ovat kadonneet ruusunmarjat rautalankaspiraalista?

Illalla kiehautin maistuvaa broilerikeittoa ja lopuksi rentouduin saunassa. Olipa toimen päivä! Kerkesin nimittäin kaiken tämän lisäksi lukea pitkän pätkän Minna Lindgrenin kirjaa Kuolema Ehtoolehdossa. Varasin sen kirjastosta, koska niin moni on sitä hehkuttanut.  Ihan sujuvaa ja mukavaa tekstiä, mutta vielä en ymmärrä kirjan saamaa suursuosiota. Toisaalta en ehkä olekaan vielä parasta kohderyhmää...