Sanoja sydämestä

Viimeisin lukemani kirja on Lori Nelson Spielmanin Sanoja sydämestä. Kirja kuuluu viihdekirjallisuusgenreen, joten maailmankirjallisuuden klassikoksi siitä ei ole, mutta voi veljet, että oli tekstissä imua!

Millään en olisi malttanut laskea kirjaa kädestäni. Juoni oli punottu niin ovelaksi, että lukija alkoi epäillä Annien lailla, voiko junaturmassa kuollut sisko Kristen olla kuitenkin elossa. Sisimmässäni toivoin, ettei kirjailija olisi niin julma, että laittaa perheen (ja lukijat siinä samalla) suremaan kuollutta tytärtä ja lopuksi paljastaa tämän kadonneen omasta tahdostaan, vaikka perheyhteys on ollut vahva ja tiivis - ainakin sisko-Annien ja äiti-Erikan näkökulmasta.

Kirja kuvaa hyvin eloon jääneiden syyllisyyden tunteita ja sitä, kuinka tulkitsemme väärin läheisten puheita, eleitä ja aikeita. Tässäkin tarinassa oli vähällä käydä niin, että äiti olisi menettänyt yhden tyttären sijasta kaksi.

Erikan äiti on kuollut, kun Erika oli vasta teini. Erika syyttää tapahtumasta isäänsä, joka on hyvin puhumaton ja vaikuttaa sulkeutuneelta ja äkäiseltä. Äitinsä Erika on nostanut korkealle jalustalle. Äidille tärkeitä olivat erilaiset viisaat sanonnat ja niin ne ovat läheisesti mukana myös Erikan ja Annien elämässä. Näillä viisauksilla lopulta Erika pääsee jaloilleen tyttärensä kuolemasta ja tekee sovinnon menneisyytensä ja jopa isänsä kanssa.

Vaikka olisin halunnut hotkia tarinan kertaistumalta, se ei ollut mahdollista. Käytin kuitenkin lukemiseen kaikki mahdolliset joutohetket ja luin myös syödessäni. Se oli kyllä hieman riskaabelia, sillä kyseessä oli kirjaston kirja... Eskarilaisille kirjastonkäyttöä opettaessani olen aina kovasti vakuuttanut, että kirjaston kirjat pidetään sitten poissa ruokapöydästä... Mutta tee niin kuin minä sanon, älä niin kuin minä teen. Heh.

Ensimmäinen lukuruoka oli jääkaapin tähteistä kokoon raavittu kreikkalaistyyppinen omeletti eli munakas. Siellä munamaidon seassa hyytyi maittavaan ateriaani punasipulia, oliiveja, luumutomaatteja ja salaattijuustoa.

Toisella kerralla vetelin napaani Olga Temosen ohjeella keittelemääni ihanaa suppilovahverokeittoa. Kermaa ei nyt ollut, mutta maito toimi miltei yhtä hyvin tässä lähiruokasopassa. En varmaan ole tämän ohjetta tänne blogiini kirjoitellut, enkä kirjoita nytkään. Palaan asiaan toiste.

(Myöhemmin muokattu: olen kuin olenkin kirjoitellut reseptin ylös aiemmin. Se löytyy täältä (klik).)

Kuvassa keitto ei kovin herkulliselta näytä, mutta voin vakuuttaa, että soppa vie kielen mennessään. Ainakin jos tykkää sieniruoista.

Koska Erika yllätystreffeillään nautiskelee deittinsä kanssa jälkiruoaksi gelatoa (!!) samalla lusikalla, piti minunkin nuoleskella jäätelöä keiton jälkeen. Lidlistä olin ostanut tämän laktoosittoman tötterön eikä maksanut paljon.

Vaikka Outi Järvinen onkin muuten ansiokkaasti kääntänyt tämän romaanin, niin en voinut olla ihmettelemättä, miksi jäätelö oli jäänyt tekstiin gelatoksi. Haluttiinko jotenkin erikoisesti korostaa jäätelön italialaisuutta? Pikku juttu, mutta tökkäsi jotenkin.

Kirjassa oli oivia opetuksia itse kullekin, vaikka toivonkin, että osaisin nähdä tärkeimmän ilman traagisia menetyksiä.

Vaikka kirja alkaa murheellisesti ja jatkuu ihmissuhdepainina, loppu on kuitenkin aika siirappisen onnellinen. Mutta siitähän minä tykkään!

Lori Nelson Spielmanin kolmas kirja oli varmaan paras... Peukku sille ja vahva lukusuositus!