Lakkiaiset

Eilen päästiin asemalle sillä matkalla, jota jo kauan on tehty. Viimeiset kaksi viikkoa vedettiin täydellä loppukirillä. Tai no - päähenkilön loppukiri sijoittui kyllä jo huomattavasti aiempaan aikaan, mutta juonen sivuhenkilöillä oli nyt näytön paikka.

Esikoinen eilen koulunsa kevätjuhlan ylioppilaan puheessa pyrki välttelemään kaikkia kliseitä. Tämä postaus taas tulee vilisimään niitä. Siksi, että ne vain niin tyhjentävästi kuvaavat asioita. Varoitan myös heti kättelyssä, että teksti sisältää paatoksellista hehkutusta, joten jos sellainen aiheuttaa näppylöitä, lukeminen on paras lopettaa tähän.

Uskomatonta, kuinka nopeasti aika rientää! Tapasin sattumalta viime viikolla entisen, jo vuosia sitten eläköityneen työkaverin. Kuulumisia vahtaessamme kerroin hänelle valmistelevani ylioppilasjuhlia. Hän oli kovin hämmästynyt ja kyseli, ketä olin auttamassa. Kun hän kuuli, että juhlaa vietetään ihan omassa perheessä, hän ei ollut uskoa korviaan. Vastahan tämä nykyinen ylioppilas oli ihan pikkuinen vauva!

Vielä sukkelammin kului kaksiviikkoinen, jonka olin lakkiaistenvalmistelulomalla. Vaikka heräsin aamuisin viimeistään kuudelta ja päivä jatkui aina yöhön saakka, olisi tekemistä riittänyt pidemmällekin periodille. Toki tuli tehdyksi sellaisiakin askareita, jotka eivät oleellisesti liittyneet pelkästään juhlapäivään, muunmuassa kasvimaan virittely kesäkuntoon tai tontin perimmäisen nurkan raivaus uutta mustaherukkapensasta varten.

Heti tänä aamuna, siis juhlapäivän jälkeen, bongasin pari työtä, jotka olisi kyllä ehdottomasti pitänyt tehdä ennen h-hetkeä. Mutta toisaalta - tuskinpa niitä kukaan vieraista huomasi!

Pääasiahan oli juhlapäivän rento ja leppoisa tunnelma, ilo ja onni. Siinä mielestäni onnistuimme ihan nappiin. Itsekin pysyin luottavaisena, tyynenä ja huumorintajuisena koko pitkän ja vaativan päivän, sillä apunani oli mahtava työkaverini Sirpa, joka on aivan loistotyyppi. Auttavan kätensä ojensivat myös kaikki rakkaan perheeni jäsenet, sekä äitini ja kälyni Sari. Kuopuskin hääräili koko päivän iloisena apulaisena, viihdytti vieraita ja singahti avuksi aina sinne minne hoksasin pyytää.

Olen aivan pakahtua ylpeydestä. Kun ajattelen sitä yhteen hiileen puhaltamisen määrää, joka tarvittaessa löytyy tästä pienestä perheyksiköstä. Tai kun ajattelen sitä valtavaa työmäärää, jonka esikoinen teki lukiossa ja sen oheistoiminnoissa viimeisen kolmen vuoden aikana. Toki se näkyi kevätjuhlassa, kun stipendejä jaettiin. Seitsemän kertaa esikoinen kävi pokkaamassa lavalla. Hän itse taisi olla kaikkein yllättyinein siitä stipendstä, jonka hän sai koulunsa parhaasta ylioppilastodistuksesta. Yllätti se iloisesti tietysti myös meidät vanhemmat. Ylpeä olen myös kaikista niistä ihanista ihmisistä, jotka eilen viettivät keväistä juhlaa kodissamme ja tekivät päivästä hienon juhlapäivän. Ja vielä olen ylpeä ja iloinen tästä meidän jokapäiväisestä ja arkisesta kodistamme joka tarpeen tullen muuttuu kuin taikasauvan heilautuksella loistavaksi juhlapaikaksi.

Näin juhlahumun jälkimainingeissa meninkin asioiden edelle. Mutta palataanpa siihen taikasauvan heilahdukseen...

Toissapäivänä työpäivä alkoi ennen aamukuutta ja päättyi illalla puolen yön jälkeen. Pitihän kaikki saada valmiiksi ennen varsinaista juhlapäivää. Pelkästään perunasalaatin perunoiden kuoriminen ja pilkkominen vei pari tuntia... ja näin jälkikäteen voin kertoa, että niitä oli todellakin liikaa. Sitä koko salaattia oli aivan liikaa. Yksi neljäsosa olisi riittänyt.... Kaikkea muutakin tarjottavaa tuli varatuksi liian paljon. Loppujen lopuksi ihmiset syövät yllättävän vähän. Tai no - jos tarjolla olisi vähemmän lajeja, niin yhtä lajia menisi enemmän.

Noutopöydästä saattoi lautaselleen poimia vihreää salaattia, perunasaattia, couscoussalaattia, mozzarellapalloja, sienisalaattia, loimulohta, lihapullia, kinkkuvoileipäkakkua, lohivoileipäkakkua, karjalanpiirakoita ja munavoita. Jälkiruokakahvin kera oli tarjolla lusikkaleipiä (joita en tehnyt itse), ylioppilaslakkikakkua, suklaakakkua, lakkakakkua ja gluteeniton kakku. Mustaherukkavalkosuklaakakku jäi lopulta tekemättä, sillä aika ei enää yksinkertaisesti riittänyt. Onneksi, sillä kakkuja jäi näinkin syömättä.

Hullunkurisin tapaus valmisteluissa tapahtui perjantaiaamuna, kun esikoisen kanssa keitimme kananmunia munavoita varten. Yksi munista ei tykännyt kuumaan veteen joutumisesta vaan kuori risahti rikki heti, kun muna oli laskettu kattilaan. No, sillehän ei mitään voi, vaan jätimme sen sinne toisten munien kanssa kypsymään. Kun keittoaika oli lopuillaan, kurkistimme kattilaan. Kappas vain! Kananmuna oli riisunut kylvyssä vaatteensa ja housut kelluivat keitinveden pinnalla!

Koti järjesteltiin juhlakuntoon ja asitoita nosteltiin esiin kaappien kätköistä. Tämän juhlan järjestelyjen aikana olen tullut ajatuksissani siihen tulokseen, että kannattaa haalia ympärilleen kauniita asioita ja esineitä. Niitä sitten mielellään hypistelee, järjestelee ja silittelee.

Suvun nuorimmat vetäytyivät herkuttelemaan juhlaruoilla kuopuksen kammariin. Siellä näyttikin jotenkin ihanan romattisen kotoisalta. Kuopuksen kummisetä oli herttaisen huomaavainen ja toi kummilapselleenkin hienon pitkävartisen ruusunkukan.

Etupihan kiveykselle sitkeän jääräpäisesti halusin aseteltavaksi entisen työpaikkani kaatopaikkakuormasta pelastamani ikivanhan ruokapöydän. Sen pinta on ajan saatossa kärsinyt, mutta mielestäni se siksi onkin kaikessa rappiossaan vetovan kaunis. Kuopus oli moisesta karmeudesta aivan järkyttynyt. Onneksi esikoisen kavereissa oli kanssani samalla aaltopituudella oleva nainen. Hän olisi heti ottanut pöydän opiskelykämppäänsä, jos se olisi ollut tarjolla.

Taas näin jälkikäteen ajatellen, olisikin pitänyt järjestää yleisöäänestys, että oliko pöytä hienouden huippu vai törkeä häväistys arvokkaassa ja hienossa juhlassa.

Kukkia tuli paljon ja kotimme muistuttaa nyt runsasta kukkakauppaa. Ihanaa.

Ruokapöydän kukka-asetelma on läheisen kukkakauppa Villiruusun käsialaa. Kävimme esikoisen kanssa yhdessä sitä ostamassa jo helatorstaina. Asetelma lähti uhkeasta pionista, joka sai seurakseen kallan ja eustomaa sekä heiniä. Kukkakauppias-Minnan visiona oli kukkaniitty ja yksin tuumin esikoisen kanssa hyväksyimme ehdotuksen.

Kahvipöydän ja ulkopöydän kukka-astelmat tein sitten aivan itse amatöörin ammattitaidottomuudella.

Äiti toi tullessaan herkän kauniin ja mahtavalta tuosuvan kielokimpun Kerimäen metsästä.

Keittiöhengettärenä toimineen työkaverini onnitteluruusun varressa tuli mukana mies...

Nyt on edessä paluu arkeen. Laina-astioita pakataan pois ja kodin huonekalut palaavat alkuperäisille paikoilleen. Mutta juhlan onnellinen tunnelma säilyköön sydämissämme ikuisesti!