Kevyttä kesäevästä ja kyynelien kakku

Tänään olen käyttänyt paljon aikaa pohtimiseen. Samalla syntyi sämpylöitä ja kakkukin. Leipomaan ryhdyin, sillä byrokratian kurjien kiemuroiden takia joudumme luopumaan yhdestä mahtavasta työkaverista puoli vuotta ennakkotietoa aiemmin. Nykyäänhän kunnallisella puolella ei eläkkeelle jäävien virkoja tai toimia enää täytetä vakituisesti, vaan työt hoidetaan puolen vuoden työllistettyjen voimin. Täytyy todeta, että meillä on ollut aivan loistava tuuri tässä asiassa, sillä (melkein) kaikki meille valitut ovat olleet loistotyyppejä, jotka ovat tehneet alipalkattua työtään suurella sydämellä ja ilolla. Tämä nyt pois töistä joutuva ihana ihminen ei ole ollut perinteinen työllistetty, vaan jollakin erityistuella sairautensa vuoksi. Hänelle luvattiin alun perin työtä vuoden loppuun saakka, mutta nyt byrokratian kukan puhjettua paiseeksi, hänellä on huomenna viimeinen työpäivä. Olemme kaikki asiasta todella pahoillamme.

Halusin jotenkin näyttää sen, että minuakin harmittaa. Siksi keksin leipoa kyynelkakun. Yritin etsiä netistä jonkinlaista vinkkiä, mutta eipä löytynyt. Parhaan lopputuloksen olisi varmaan saanut sokerimassa- tai marsipaanikuorrutuksella, mutta koska kerran kahvipöytäkeskustelussa kävi ilmi, että suurin osa työkavereista pitää perinteistä kermakoristelua kuitenkin paljon maukkaampana, päädyin pursottamaan päällisen. Lopputulos muistuttaa kuitenkin enemmän pyöränsatulaa tai possun potkaa, mutta ei sille nyt enää mitään voi. Ajatus kai on tärkein...

Kakun leipominen poiki myös sämpylätaikinan alustamisen, sillä samalla uunin lämmityksellä piti toki tehdä muutakin. Tällä kertaa taikinan sekaan perinteisempien ainesten sekaan meni kaurarouhetta, auringonkukan siemeniä, juustoraastepussin loppu sekä aurinkokuivattujen tomaattien purkin basilikaöljy.

Päivälliseksi pistelin kevyesti tänään keitettyä mansikkakiisseliä ja vasta paistettua sämpylää. Kiisselin keitin punaherukamansikkamehusta ja vasta valmiin kiisselin sekaan molskautin pakastemansikat.

Aamupäivän pohtimisen aiheena oli elämän monimutkaisuus. Jos leivon, on huono omatunto siitä, etten siivoa. Kun siivoan, mietin, että pitäisi tehdä pihatöitä. Kun teen pihatöitä, pesemättömät pyykit painavat mieltä. Kun pyykkään, ahdistun, kun en taaskaan ole liikkunut tarpeeksi. Jos lähden lenkille, tekemättömät kotityöt vievät ulkoilusta ilon. Tai ainakin muistelen lukemattomien kirjojen pinoa yöpöydällä. Lukeminenhan on pahimman laatuista laiskottelua, mutta toisaalta ammattini takia pitäisi lukea mahdollisimman paljon, eli lukeminen on oikeastaan työasia. Mutta jos luen, samalla on huono omatunto siitä, etten vaikka pidä yhteyttä sukulaisiin tai ystäviin. Ja kun olen kylässä, en voi olla miettimättä kotipihan rehottavia rikkaruohoja. Loppujen lopuksi käy aina niin, että tekemistä on liian paljon ja ahdistun pelkästä ajatuksesta, etten kuitenkaan pysty tekemään kaikkea ja istun nojatuoliin bloggaamaan...