Lapaset Kenkäverossa

Kaikkea se harrastaminen teettää! Varsinkin tämä bloggaaminen...

Muutaman kerran olen vilauttanut postauksissa tekeillä olleita Lapasesta lähtöö Savossa -vihkosen Kenkävero-lapasia. Nyt ne valmistuivat. Sain päähäni pinttymän, että lapaset on kuvattava esikuvansa äärellä, kuten tein Olavinlinna-lapastenkin kanssa. Koska meillä ei ollut sunnuntaille erikoisia suunnitelmia ja sääkin oli vaihteeksi harmaan kurja ja tihkusateinen, oli joutava päivä autoilla Kenkäveron tietämille ja viedä samalla vanttuut kuopukselle käyttöön.

Ensin höyrytin lapaset kevyesti ja sillä pelastin pinnan kauniimmaksi. Kirjoneuleen neulojana olen vielä noviisi ja työhön jää selvä käsityön leima. Eli neulepinta ei ole niin tasainen kuin voisi toivoa. Mutta kevyt silitys auttoi tosi paljon ja lopputulos oli siedettävä.

Koska keli oli harmaa ja ankea, kuvienkin väritys pappilan pihalla on aika ankea. Aina ei onnistu tuo luonnonstudion olosuhteiden järjestäminen parhaaksi mahdolliseksi.

Kenkäveron pappilasta kerrotaan lapasvihkossa seuraavaa: "Tämä ei ole ainoastaan Suomen suurin puupappila, vaan koko kristikunnan kaunein pappila" totesi Suomen marsalkka Mannerheim, kun vieraili Kenkäverossa ruustinna Tilda Lauhan vieraana vuonna 1942. Hengen viljelystä ja kulkijoiden kestitsemistä on jatkunut Kenkäverossa aina 1400-luvulta lähtien, jolloin paikalle rakennettiin ensimmäinen pappila."

Hetken aikaa ihasteltuamme kaunista rakennusta ulkopuolelta, astuimme ovesta sisään tunnelmalliseen kodikkuutta henkivään rakennukseen. Vatsoissamme tuntui olevan tyhjää, joten korjausta asiaan oli saatava. Tällä kertaa ohitimme herkkuvitriinit suvereenisti ja tilasimme ruokaisampaa naposteltavaa eli oikeaa lähiruokaa. Pappilan hampurilainen sisältää pariloitua Kenkäveron myslileipää, pihvin Roinilan jauhelihasta, cheddarjuustoa, tomaattia, maustekurkkua, marinoitua punasipulia, rapeaa salaattia sekä yrtti- tai valkosipulimajoneesia.

Tilauksen tehtyämme siirryimme salin puolelle odottelemaan annoksiamme. Silmäkarkkia oli aseteltu pöydille ja sienille.

Kenkäveron nimikkolapasetkin asettuivat nätisti pöydän kulmalle kuopuksen pipon kanssa.

Pienen odottelun jälkeen hampurilaisemme saapuivatkin. Ei ollut elämäni edullisin burgeri, mutta luultavasti paras ikinä syömäni. Nam!

Herkuteltuamme pistäydyimme myymälän puolella ja sieltä mukaani lähti - yllätys - lankaa! Kuopus osti pikkuisen karkkia ja setä löysi maisteltavakseen Kekkonen-olutta. Pitkään emme voineet poissa viirailla, sillä kuopuksen koiravauva oli kotona itsekseen ja oli jouduttava katsomaan, mitä sille kuului.

Hyväähän sille kuului ja pienestä palleroisesta koiravauvasta on kasvanut jo honteloinen hassu teini.

Kosketuksessa

Oisko ollu vuonna kaheksanviis, (kauan on aikaa siis) siitä kun viimeksi Eput näin, elävänä nimittäin...

Viime vuoden loppupuolella heräsin huomaamaan, että Eppu Normaali oli tulossa 40-vuotisjuhlakiertueellaan myös Savonlinnaan. Tiedosta innostuneena ilmoitin sedälle, että ostaisin hänellekin lipun konserttiin joululahjaksi, vaikkei tuo puoliso kovin innokkaalta vaikuttanutkaan. Porhalsin lippuostoksille samana päivänä kun liput tulivat myyntiin. Siinä vaiheessa lippuja oli myyty kolmen tunnin ajan ja suurin osa paikoista oli jo mennyt. Seuraavana päivänä liput myytiin loppuun, joten näköjään 800-paikkainen sali täyttyy helposti ääriään myöten, kun luvassa on huippuesiintyjä.

H-hetki koitti sitten vihdoin lauantai-iltana. Hyvissä ajoin ennen konsertin alkua autoilimme paikalle. Emme edes yrittäneet saada parkkipaikkaa ahtaalta Kasinonsaarelta vaan pysäköimme auton matkustajasatamaan. Myöhemmin tulleet joutuivat viemään ajopelinsä huomattavasti kauemmas parkkiin.

Pimenevässä illassa oli leppeässä talvisäässä mukava astella kohti valaistua konserttipaikkaa. Juhlakengissään sipsutteleville naisille umpijäinen puusilta Aleksinaukiolta Kasinonsaarelle oli kyllä melkoinen koetinkivi. Toivottavasti kukaan ei langennut pahasti!

Juhlapaikan ovella jo näkyi ilmoituksia, että konsertin alku myöhästyy puolella tunnilla. Syytä emme tienneet ja moni tuntui arvelevan, että se oli taktinen veto. Baareissa kävi kuhina ja kassakoneet kilisivät. Tungos Wanhan Kasinon puolella oli valtava. Meteli oli sitä luokkaa, ettei keskustelusta tullut mitään. Ajattelin myötätuntoisena hajusteallergisia ihmisiä, sillä tuoksujen sinfonia oli sekoittaa omankin pääni, vaikken erityisen herkkänenäinen olekaan. Erilaisia parfyymejä purjehti ihmismeressä runsain määrin ja olipa jollakin jo deodorantti pettänyt.

Katsomo alkoi täyttyä kellon keretessä kohti aloitusaikaa. Melkein jokainen penkki täyttyi.

Onneksi odotusaika ei sentään venynyt loputtomiin vaan bändi asteli aloittamaan soittonsa täsmälleen puolen tunnin myöhästymisen jälkeen. Uskomattominta oli, että yleisön mattimyöhäset kömpivät paikoilleen rivien keskipaikoille vasta konsertin alettua.

Myöhästymisen syy selvisi, kun Martti jutteli mikrofoniinsa, että päättivät näin juhlakonserttiin vahvistaa yhtyettä myös pianistilla ja kysyivät työvoimatoimistosta sopivaa henkilöä. Sieltä sitten yksi lähetettiin ja sitä nyt sitten tässä odotettiin. Myöhemmin laulusolisti kappaleiden välissä huokaili, että milloinkahan se Mozart-kuugeli oikein saapuu...

Konsertin alkupuoli oli Eppujen tuntemattomampaa tuotantoa yhtyeen alkuvuosilta. Kaikki sovitukset olivat akustisia, lempeitä ja pehmeitä, kauniisti soivia, tunnelmallisia, ihania, letkeitä ja mukanaanvieviä. Vaikka istuimme salin takaosassa, tuntui kuin ukot olisivat soittaneet olohuoneessamme hyväntuulisina ja helposti lähesyttävinä, ilman supertähden elkeitä. Oli siinä viisi heppua, viisi kaunista heppua, soittivat rajulla tavalla ja näyttivät hyvältä lavalla.

Lopulta hartaasti odotettu pianisti, Iiro Rantala saapui. Hän oli ollut Helsingissä soittamassa Mozartia ja koska Kuopion-lento myöhästyi, myös tämän konsertin pianisti saapui myöhässä. Hyvää jaksaa odottaa ja tätä hyvää todella kannatti ventata. Jos oli Eppujen soitto korvakarkkia jo aluksi, pianosoundien lisäys aateloi herkun. Mikä pianovirtuoosi tuo Rantala onkaan!

Jo ensimmäisellä puoliskolla kuultiin jokunen helmi Eppujen vuosikymmenien tuotannosta ja ehkä parhaiten jäi mieleen En saa mielestä sinua. Ja sehän sopii... nimi lienee enne.

Väliajan jälkeen tuli sitten se monien odottama legendaaristen hittien kavalkadi. Baarikärpänen, Murheellisten laulujen maa, Kitara, taivas ja tähdet, Tahroja paperilla, Urheiluhullu, Voi kuinka me sinua kaivataan ja monet, monet vuosikymmenien aikana tutuksi tulleet kappaleet seurasivat toinen toistaan ja yleisö oli hurmoksessa. Taputtaa piti kädet hellinä.

Eppu Normaali on ollut aina. Näin ajattelen, koska musiikillinen muistini ei ulotu juuri kauemmas kuin neljänkymmenen vuoden taakse. Penkissä istuessani hämmästelin ja pähkäilin, että minkä ikäisiä bändin äijät oikein ovat. Meno lavalla oli tuoretta ja ammattitaitoista eikä väsymistä näkynyt. Vuodet ovat siis kohdelleet heitä hellästi, sillä vaikka millä matemaattisella kaavalla laskisi, esiintyjät eivät enää ole poikasia. Toisaalta vuosien yhteistyö ja harjaantuminen näkyy turhen särmien hioutumisena ja helmet ovat jääneet jäljelle.

Eppujen ei tarvitse rakentaa shownsa taakse mittavaa spektaakkelia. Nokkelat, oivaltavat sanoitukset, mainiot sävellykset, soljuvat soundit ja konstailematon, taidokas soitanta riittävät. Tyhjänä kylmä ja kolkko Savonlinnasali muuttui tiiviisti "maton" päälle aseteltujen soittimien ja harkittujen valojen sekä taustalla viidelle suurelle näytölle heijastettujen kuvien avulla kodikkaaksi ja tiivistunnelmaiseksi klubiksi, kuin olohuoneen nurkaksi. Me niin viihdyimme!

Konsertti kesti väliaikoineen kolme tuntia, joten todellakin saimme rahoillemme vastinetta. Porukka soitti kaksi reilun tunnin settiä ja vielä encorena kokonaista kolme biisiä. Jäin miettimään, olisivatko soittaneet vieläkin enemmän, ellei savonlinnalainen nolo käytäntö olisi näkynyt tässäkin konsertissa. Ihmisillä on niin kamala kiire kotiin, että kiireisimmät poistuvat katsomosta jo lopputaputusten alkaessa ja nytkin massapoistuminen alkoi kolmannen encorebiisin viimeisten tahtien häivyttyä kuulumattomiin. Se on mielestäni kovin epäkohteliasta!

Viimeisenä encorebiisinä kuultiin Älä mene niet niet ja se päässä soiden purkauduimme ulos täpötäydestä salista tammikuiseen yöhön. Epäileväisesti konserttiin alunperin suhtautunut puolisokin oli aivan myyty ja lumoutunut illan musiikista. Oli kuulema loppujen lopuksi kaikkein paras joululahja...

Lauantaihiihtelijä

Voi kuinka kauniina valkeni tammikuinen lauantai! Pakkasasteita oli yön jäljiltä vain muutama, joten parempaa talviulkoilusäätä saa hakemalla hakea. Onneksi oli palkkatyöstä vapaa päivä sekä tädillä että sedällä, joten meillä oli vallan mainio tilaisuus suunnata nauttimaan liikunnan riemusta ja raikkaasta ulkoilmasta.

Autoilimme Tellun tuvalle, josta pääsee sujuvasti Pullinlahden jäälle suksille tai luistimille. En yrittänytkään enää nousta luistimille vaan annoin sedän viilettää omia menojaan. Itse sujautin sukset jalkohini ja säntäsin sivakoimaan.

Hiihtäminen on ihanaa. Kun ei tarvitse veren maku suussa painaa paanalla eikä kilvoitella kellon kanssa. Ihan omia aikojan sujuttelin pitkin valmiita latuja ja nautin. Paitsi maastossa hiihtäminen olikin haasteellista. Ladulla oli tosi paljon roskia ja latupohjan läpi pisti paikkapaikoin risukkoa ja muuta aluskasvillisuutta. Sille ei voi mitään, kun lunta on niin niukasti.

Edellisenä päivänä oli lämpötila plussan puolella ja ladut olivat jäätyneet. Alamäessa vähän ennen jäälle palaamista vauhti tuppasi kiihtymään liian hurjaksi, varsinkin kun paluumatkan latu-urat olivat osittain kadonneet luisteluhiihtäjien uran alle. Niinpä suoritin alati kiihtyvää holtitonta alamäkihiihtoa kauhusta kankeana ja vain täpärästi vältin törmäyksen ylämäkeen kivunneen kanssasuksijan kanssa. Koska latu oli kuin jäädytetty, suksen kantti ei purrut lumeen eikä jarruttaminen ottanut onnistuakseen. Latu-ura (jos sitä oli) oli myös kovin epätasainen, joten tuntui kuin olisin hujutellut pitkin mäkeä, jossa hyppyrit seurasivat toinen toistaan kiihtyvällä tahdilla. Lopulta singahdin metsän kätköistä jäälle kuin kiivaasti edennyt ammus langeten vauhdin voimasta selälleni rantajäätikölle. Laskeutuminen oli muuten hillitty ja hallittu, mutta takaraivo kolahti jään pintaan lopulta ilman kontrollia. Ei siinä kuikaan käynyt, saman tien kampesin takaisin jaloilleni suksille, mutta tapauksen nähnyt vanhempi naishiihtäjä totesi, ettei hän edellisenäkään päivänä uskaltanut mäkeä alas laskea. Sen verran kehnossa kunnossa se oli. Juu, olen ihan samaa mieltä!

Jäälläkään ei lunta ole liiaksi, mutta hiihtäminen tasaisella alustalla oli niin mukavaa, että taas harmittelin, etten aiemmin ollut suksille ehtinyt.  Toivottavasti ennustettu sään lauhtuminen ei vie kaikkia lumia mennessään. Toivoisin tosiaan vielä uudelleen pääseväni ladulle tämän kevään aikana!

Pullinlahdella oli eilen tosi paljon ulkoilijoita kauniin sään houkuttelemana. Hyvä, että ihmiset lähtevät liikkeelle ja käyttävät valmiiksi aurattuja luistelubaanoja ja latu-uria! Tellun tuvallakin moni poikkesi hörppäämässä kahvia tai mehua.

Niin teimme mekin. Koska ei yhtään kahvittanut, hörppäsin mukillisen makeaa, lämmintä mehua. Kyllä maistui!

Sumua!

Eilen oli vapaapäivä, ihanaa! Odottelin kuopusta kylään, mutta flunssa vei lapselta voimat ja matkustusinnon, Olin vähän , että mitäs nyt...? En ollut erityisesti etukäteen miettinyt ohjelmaa viikonlopulle, sillä isommalla porukalla aika menee ihan huomaamatta.

Kotosen setä kotiutui yötyöstä niin, että vaihdoimme lennossa nukkumisvuoroa. Minä nousin ylös ja puoliso kävi koisaamaan. Minun oli siis keksittävä hiljaista tekemistä kotona tai poistuttava ulko-oven ulkopuolelle. 

Ensin istuin kunnon tovin neulomassa ja katselin ikkunasta ulos. Näytti sankalta lumisateelta ja whatsuppissa väitin esikoiselle täällä satavan lunta. Tiesin lämpötilan jälleen kerran nousseen nollan yläpuolelle ja lumisohjossa kahlaaminen ei houkutellut. Pelkäksi sohvaperunaksi en halunnut koko päiväksi jäädä, joten hilasin ahterini ylös ja puolipakotin itseni kävelylle kohti kirpparia.

Astuttuani ovesta ulos, älysin että lumisade oli ollut pelkää päänsisäistä kuvitelmaa. Tienoon peitti niin sankka sumu, ettei tosikaan. No, loskassa ei tarvinnut tarpoa, joten tomerasti lähdin taivaltamaan kohteeseen. Maisema ei ollut erityisen kuvauksellinen, mutta kuitenkin niin salaperäisen kiehtova, että olihan sitä käytävä kuvia räpsimään.

Seuraavaa kuvaa ottaessa ajattelin, että kyllä. Kyllä siellä on rautatiesilta ja Olavinlinna. Pakko olla. On ne sentään sen verran kookkaita ja jykeviä rakennelmia, ettei niitä kukaan yön aikana ole voinut muualle hilata.

Jos nyt ei Olavinlinnaa sumun seasta erottanutkaan, Kalkkuinniemen talot näyttivät olevan vielä kutakuinkin paikoillaan.

Matkan joutuessa alkoi näyttää siltä, että koko kaupunki on kadonnut!

Tässä pitäisi jo näkyä koko joukko kerrostaloja!

 No, onneksi kaikki oli paikallaan. Kympintorin kirpparikin.

Aikani kierreltyäni poistuin putiikista mukanani kirjailtu koristetyynynpäällinen (2 €), pullalautasen kokoinen lasinen Nanny Stillin Tupru-sarjan lautanen (1 €), pieni virkattu liina (0,50 €) ja iiiiso puola kullanväristä metallilankaa askartelutarkoituksiin (5 €).

Löydöistäni tyytyväisenä palasin kotiin ja eipä aikaakaan, kun setäkin jo kömpi ylös yöuniltaan. Vai oliko ne päiväunet? Jos on yön työssä ja nukkuu päivällä, ihminen kyllä nukkuu yöunet valoisaan aikaan, Mutta päiväunet ovat vain lyhyet nokoset, joten ei kai niitä päivällä nukuttuja yöunia voi päiväuniksi kutsua. Vai voiko?

Lähdimme autoilemaan Luotojärven suuntaan heti kun kerkesimme. Äiti oli paistanut valtaisan määrän mahtavan hyviä riisipiirakoita ja pääsimme niillä heti herkuttelemaan. Veljenikin oli paikalla puunajo mielessään, mutta malttoi sentään istahtaa kahvipöytään kanssamme. Olipa kiva nähdä pitkästä aikaa!

Kahviteltuamme teimme äidin kanssa suunnitelmia kevään varalle. Taas on yksi mukava meno tiedossa!

Äiti on älyttömän ahkera neuloja ja nyt oli valmistunut parit uuden näköiset pitkät villasukat. Alkuperäinen ohje oli Kodin Pellervosta, mutta äiti oli vähän soveltanut... Sinikirjavat ovat upeat, melkein voisi sanoa että Suomi 100 -sukat!