Kaukana kavala maailma

Olen aika vakuuttunut siitä, että osa nykyihmisen ahdistuksista, väsymyksestä ja masennuksesta johtuu ainaisesta tehokkuuden vaatimuksesta. Kaikilla on aina kiire ja ihmisen arvoa tunnutaan mittaavan sillä, kuinka paljon kukakin tekee.

Olen pohtinut, että ennen kun oli vähämmän teknisiä apuvälineitä, ihmiset olivat levollisempia. Nyt paahdetaan hienoilla autoilla paikasta toiseen tuhatta ja sataa ja manataan hitaampia tiellä liikkujia. Astiat työnnetään tiskikoneeseen, pyykit pyykkikoneeseen, jopa mustikat kerätään poimurilla. Kiire, kiire, kiire...

Halusin vähän jarrutella ja kun vanhempien mökillä ei tänä viikonloppuna ollut ketään muuta, ajattelin käyttää tilaisuutta hyväkseni ja mennä sinne hidastelemaan. Siis kantamaan vettä kaivosta, tekemään ruokaa puuhellalla ja lämmittämään tiskiveden siinä samalla ja tiskaamaan käsin. Ja samalla nauttimaan luonnnosta ja olemassaolosta. Ilokseni sain kuopuksen kaveriksi ja vielä kummitytönkin. Jos olisi tehty kaikki nauttien joka hetken rauhallisuudesta, olisi polkaistu paikalle pyörillä. Mutta minäkin olen nykyajan mukavuuksiin tottunut ihminen enkä viitsinyt lähteä kaikkia tavaroita ja ruokia pyörän tarakalla raahaamaan. Eikä kuopuksella ole pitkän matkan pyöräilyyn sopivaa fillariakaan.

Niinpä perjantaina töiden jälkeen kävimme vielä kaupassa ja sitten setä lähti naissakkia kuskaamaan viikonlopun viettoon. Sää ei näyttänyt hyvältä...

Koko illan ripeksi, yön ropotteli ja vielä seuraavan aamupäivänkin sateli silloin tällöin. Mutta ei annettu sen meitä hidastaa.

Isä ja äiti olivat jo kiirehtineet Lipetin mökille laittamaan tulta uuniin, että saimme mökkiin lämmintä. Muuten siellä olisi ollut melko "holodna", kuten yksi venäläisvuokralainen oli todennut. Koska liedessa leiskui iloinen tuli, pistimme letunpaiston käyntiin saman tien.

Letut popsittuamme asetuimme taloksi. Tässä minun sänkyni ja iltalukemiseni (sekä viikonloppunamini).

Aamukahvit

Seuraavana aamuna olimme hereillä jo hyvissä ajoin, olimmehan lähdössä koko joukko äidin kanssa mustikkametsään. Olin kovin ilahtunut, kun koko nuoriso-osasto oli ilman muuta lähdössä mustikankeruutalkoisiin. Mustikkamättäillä kyykki siis naisia kolmessa polvessa ja saalista saatiin. Jokaisella oli pois tullessa ämpärillinen ja poimurillinen marjoja. Metsä oli sateisen yön jäljiltä läpimärkä ja meidän "oikotiemme" vei sellaisen pusikon läpi, että kastuimme jo menomatkalla. Mutta työn tuoksinassa kosteus ei haitannut, varsinkin kun taivaalta vihmoi lisää märkyyttä niskaamme. Marjasankoissa oli onneksi kannet, niin ei saatu mustikkasoppaa roskineen.

Marjastuksessa mukavinta on metsässä samoilu, mutta pakollinen kuvio on marjojen putsaus. Tällä kertaa sekin sujui rattoisasti, kun istuimme tyttöjen kanssa pienessä piirissä ja rupattelimme mukavia. Kuopus löysi marjoistaan läpikuultavan mustkikanlehden ja pohti, että onkohan se keijun siipi... Puuduttava puuha oli ohi melkein huomaamatta.

Mökillä katselin ulos ikkunasta ja ihailin lämpimäksi ja kauniiksi muuttunutta kesäkeliä. Päätin lähteä katselemaan lähimetsiä, jos vaikka pitkästä kuivuudesta huolimatta löytäsin jonkun kantarellin. Edellisenä päivänä alkaneen sateen en vielä uskonut sieniä nostattaneen.

Tätä en poiminut

Mitäs täällä... keltaisia koivunlehtiä vai herkkuja?

Hyvin maastoutuneita ja piiloon pyrkiviä herkkuja löytyi lopulta neljä litraa! Vesi kielellä samoilin metsää ja ajattelin ihanaa kantarellimuhennosta ja syntisen hyvää kantarellivuohenjuustopiirakkaa. Lopulta tytöt jo huhuilivat, että enkö malttaisi lopettaa ja ryhtyä ruoanlaittoon. Niinpä jätin samoilut sikseen ja virittelin tulet hellaan ja saunan kiukaan alle.

Syötyämme jäin tiskaamaan, kun tytöt jo pinkoivat saunomaan. Menin perästä saatuani keittiön kuntoon. Oli ihanaa istuksia lauteilla lämmöstä nauttien lihakset metsäkyykkimisestä kivistäen. Pesun jälkeen päätin mennä iltauinnille, vaikka yö alkoi jo hämärtää. Laiturilla henkäisin ihastuksesta: iso, pyöreä kuu roikkui vastarannan metsikön yllä ja järven pinta toisti kuutamon hehkun. Vesi oli lämmintä ja uiminen mukavaa.

Kylläpä meitä nukutti makeasti toimeliaan ulkoilupäivän jälkeen. Tosin heräsin keskellä yötä pohtimaan syntyjä syviä, sillä kuu-ukko paistatteli koko komeudessaan ja valaisi maiseman kuin tehokkain katulamppu konsanaan. Pistäydyin huussissa yösydännä ja sorsan rääkäisy sai sydämen hyppäämään kurkkuun. Samat sorsat olivat jo illalla metelöineet lahdella, mikä lie heillä kiistaan aiheena.

Sunnuntaiaamu valkeni kauniina. Mökin yksinkertaiset ikkunat olivat vesihöyryn kuvioimat, sillä sisällä oli hyvin paljon lämpimämpää kuin ulkona. Kuvassa vesihöyry ei näy... kamera ei toimi kuten silmä.

Tein itselleni aamupalaa...

... ja pyöräilin jälleen mustikkametsään. Nuoret naiset jäivät sunnuntairauhasta nauttimaan. Yritin etsiä äidin edellisenä päivänä löytämää marja-apajaa romanttisen kallion juurelta, mutta en osannut suunnistaa oikeaan paikkaan. Se ei haitannut, sillä bongasin "väärässä" paikassa mainion marikon. Keräsin herkutellen ja nautin samalla tyynestä rauhasta, joka korpimetsän keskellä vallitsi.

Saatuani sangon täyteen, maltoin jättää marjamaat tältä syksyltä taakseni. Olen kantanut mustikoita metsästä 90 litraa. Täysi satanen olisi tietysti hieno lukema, mutta ensi viikonlopuksi napsahti ensin työ- ja sitten reissunakki, joten marjaan ei ole menemistä. Kahden viikon kuluttua marja-aika on varmasti auttamatta ohitse, sillä nyt jo joukossa oli ikävän paljon pehmentyneitä yksilöitä.

Fillaroin iloisena mökille pitkin kylätietä. Perille päästyäni tuikkasin taas tulen uuniin ja pistin perunankeitinveden tulille. Perunat kävin huuhtomassa ensin järvivedellä ja siinä tuoksinassa onnistuin hukuttamaan kaksi pottua järveen. Sinne ne jäivät laiturin viereen köllöttelemään. En yltänyt niihin laiturilta käsin enkä jaksanut ryhtyä riisumaan housuja, sukkia ja kenkiä voidakseni kahlaten hakea.

Perunoiden seurana nautittiin possupihvejä ja kantarellikastiketta. Oli ihan juhla-ateria! Siitä osalliseksi pääsi myös Kotosen setä, joka oli tullut jo meitä hakemaan takaisin kotiin.

Lähtökahvit kävin hörppimässä laiturin nokassa. Sinne sain seurakseni kummitytön teekuppinsa kanssa. Kilvan kuvasimme kesän viime säteitä. Ja taivaan ihmeitä.

Lohikäärmepilvi!

Lopulta palasimme kotiin kiepaten äidin kukkapenkkien kautta. Puskat ovat valmistautumista huomiseen. Ja siitäpä sitten lisää myöhemmin.

Loistoviikonloppu oli melkein kuin miniloma. Nyt taas jaksaa!

Mustikkakuume

No johan oli viikonloppu!

Perjantaina olin poikkeuksellisesti töissä ihan eri paikassa kuin normaalisti. Työpäivän päätyttyä jäinkin suoraan matkan varrelle lapsuuden kotiini. Samalla keikalla ollut työkaverini ystävällisesti tipautti minut määränpäähäni ja jatkoi sitten itse kaupunkiin.

Tuskin ennätin perille kun isä jo keitteli kahvia, että päästiin sitten lähtemään mustikkametsään. Menimme sille apajalle, jossa jo aiemmin olin kummitätini kanssa ollut mustikassa. Tiesin, että siellä on jonkin verran marjaa, mutta varoittelin jo isää, ettei se ole hirmumarikko. Eikä se sitä ollutkaan. Ei ihan täysiä sangollisia kerätty, kun luovutettiin ja lähdettiin siivoamaan marjat. Siivosimme marjoja äidin kanssa pihalla kaikessa rauhassa, kun kurkimokoma rääkäisi viereisellä pellolla. Hätkähdimme molemmat. Minä pinkaisin kokeilemaan, saisinko otettua noista ylväistä linnuista valokuvia ja harmittelin, että olin jättänyt pitemmän putken kotiin...

Illalla vielä poimimme punaherukoita pensaasta isän kanssa, kun äiti sillä aikaa keitti piirakansydäntä seuraavaa aamua varten valmiiksi.

Lauantaiaamuna kello soi jo viideltä. Saman tien kävimme äidin kanssa tehtailemaan karjalanpiirakoita. Toista sataa riisipiirakkaa ja vajaat 50 perunapiirakkaa urakoimme ja isä paistoi niitä sitä mukaa kun pellillisiä täyttyi. Harmi, että meillä oli tulenpalava kiire ja piirakkapaljous jäi kuvaamatta.

Kiire oli, sillä olin isän kanssa menossa torimummoilemaan Kerimäen torille. Emme edes ennättäneet saada myyntiartikkeleitamme pöydälle, kun myynti jo alkoi. Piirakoita ja äidin edellisenä päivänä paistamia ruisleipiä  meni kuin kuumille kiville. Myös mustikanostajia kävi tasaiseen tahtiin ja punaherukat myytiin kaikki. Olin torstaina poiminut meidän karviaspensaastamme marjoja mukaan ja niillekin löytyi ostajia.

Minulla oli mukanani myös erinäisiä käsitöitä, mutta vain muumimamma sai uuden kodin. Tiesin jo etukäteen, ettei käsitöillä tähän aikaan vuodesta ole suurta menekkiä, mutta ajattelin kuitenkin kokeilla kepillä jäätä. Myös toripöytämme jäi hässäkän takia kuvaamatta.

Yhdentoista jälkeen korjasimme kamat kasaan, kävimme hakemassa kummitytön kyytiin ja ajoimme takaisin Luotojärvelle. Äidillä oli siellä kaalilaatikko (nam!) odottamassa. Söimme ja taas mentiin! Jälleen mustikkametsään.

Nyt päädyimme kamalan ryteikön taakse pienen järven rantaan mustikkaan. Siellä marjoja olikin runsaasti ja suurin osa oli oikein hyvän kokoisia. Poimimme ja poimimme, kunnes sangot olivat täpösen täynnä, samoin poimurit. Ja sitten silmiemme edessä oli aivan mieletön marikko, jossa ei olisi voinut edes kävellä tallomatta marjoja. Ja kaikki se marjanpaljous oli pakko jättää sinne metsään!

Isä kysyi kummitytöltäni, että tietääkö hän, kuinka mustikkakuumeesta parannutaan. No? Poimimalla mustikoita, väitti isä. Minä kyllä väitin, että ei auta! Poimiminen vain pahentaa kuumetta. Pikemminkin tästä taudista paranisi törkeän huonossa marikossa.

Marjat jäivät mieleeni niin kummittelemaan, että palattuani iltamyöhällä kaupunkikotiin ja istuessani saunan lauteilla, päätin, etten jätä niitä metsään.

Niinpä polkaisin pyörällä tänä aamuna takaisin Luotojärvelle. Matkaa on n. 38 kilometriä. Äiti ei ollut uskoa silmiään, kun näki minut pihalla. Isä ja äiti olivat lähdössä kylään ja toppuuttelivat minua, etten menisi yksikseni metsään eksymään. Kysyin, kuinka vanhaksi minun pitää elää ennen kuin saan tehdä itsenäisiä päätöksiä... Ja pidin pääni.

Poljin kylän läpi vievää hiekkatietä vielä 8 kilometriä ennen kuin pistin pyörän parkkiin ja jatkoin matkaa jalkaisin kuuman auringon porottaessa siniseltä taivaalta.

Ensin ylitin hakkuuaukeaman, jolle oli jo tehty laikutus ja istutettu uudet puuntaimet. Sitten taistelin läpi tiheän taimikon.

Täältä tulossa...

...ja tänne menossa.

Ennen kuin ennätin siihen paikkaan, josta eilen lähdimme, tupsahdin järjettömän hyvään mustikkamarikkoon. Marjat olivat suuria, komeita, makeita ja niitä oli paljon. Ainoa harmi oli, että puolukanraakileita tahtoi tulla mukaan ihan väkisin. Eihän siinä muu auttanut kuin alkaa kerätä.

Poimuri täyttyi hetkessä, samoin sankko. Oli ilo olla marjassa! Mielen pohjalla kummitteli edellisen päivän loistopaikka, joten lopulta jätin uuden löytämäni paikan ja porhalsin edellisen päivän lopetuspisteeseen. Voi että miten älyttömästi siinä kasvoikaan mustikoita!

Mutta nämä marjat olivatkin märempiä kuin aiemmin poimimani ja marjojen joukossa oli enemmänn huonoja. Onneksi olin poiminut niin paljon hyviä marjoja jo matkalla! Jouduin jälleen jättämään marjametsän tavallaan kesken kaiken, sillä poimimattomia herkkuja oli pakko jättää mättäille, kun kipposet kapposet olivat jo ääriään myöten täynnä. Paluumatkalla söin marjoja kourakaupalla, kun en vain voinut jättää upeita marjoja heitteille.

Voi kamala, miten sankko ja kukkuroillaan ollut poimuri painoivatkaan, kun helteessä taistelin tieni läpi pusikoiden takaisin tielle! Pyörälle päästyäni juoda killitin vettä sydämeni kyllyydestä. Pullo oli kyllä ollut mukana metsässäkin, mutta en ollut malttanut pitää juomataukoja tarpeeksi.

Vielä piti pyöräillä 8 kilometriä takaisin tuville. Isot ylämäet sankko pyörän sarvikossa olivat sen verran haasteellisia, että jyrkimmät oli talutettava. Mutta muuten matka joutui mukavasti ja eipä aikaakaan kun jo istuin selvittelemässä saalistani. Kyllä oli isoja ja hyviä marjoja!

Iltapäivällä autoilimme isän ja äidin kanssa vielä Lipettiin. Äiti kävi vesijuoksemassa ja minä halusin ongelle, Äiti onki kanssani ja saimme Sulolle ja naapurin Ville-kissalle mukavasti iltapalakalaa. Saalis oli enimmäkseen särkiä, jokunen pikkuinen ahven ja vain yksi suurempi ahvenen körrikkä.

Kaikkein pienin sintti

Isän kanssa ihailimme erikosen näköistä perhosta, joka lenteli ympärillämme ja laskeutui välillä vaatteilemme, välillä lenkkarin viereen ja välillä lensi yläilmoihin.

Minä ja perhonen tuijotamme toisiamme silmiin ja kamera mokoma tarkensi perhosen tuntosarviin!

Lipetin pikkulassa aurinko paistoi ikkunasta sisään ja teki vessan takaseinään pitsitaidetta.

Lopuksi vielä kuvakimara Lipetin luonnonkukista ja äidin kukkamerestä.

Kotiin ei tarvinnut polkea pyörällä mustikkasankko sarvikossa, sillä setä tuli ystävällisesti pyörätelineen kanssa hakemaan minut reissuiltani, Päivä on ollut pitkä, vaiheikas ja mukava. Nyt vain tuntuu tämä täti hyytyvän. Hyvää yötä!