Sumusta sateeseen poudan kautta

Eilen heräsin aikaisin. aikaisemmin kuin normityöpäivinä. Jo ennen seitsemää hyppäsin pyörälle ja polkaisin keskelle hernerokkasumua. Hirmuisesti teki mieli napsia kuvia epätodellisen oloisesta maisemasta ja varsinkin siitä, kun juuri mitään ei näkynyt... Mutta huolestutti, ehdinko aamun ensimmäiseen Mikkelin bussiin, joten en pysähdellyt matkan varrella. Kun sain pyörän työpaikalle parkkiin, kiiruhdin kohti linja-autoasemaa. Nyt oli aikaa  napsia pari sumufotoa. Näyttää niin aavemaiselta...

Pääkirjasto Joelin takana on pelkkä tyhjyys... Jo pitkin pyörätietä kurvaillessani tuli välillä epätodellinen irrallisuuden tunne, aivan kuin sumu olisi syönyt kaiken ympäriltäni ja jäljellä olisi vain loputonta harmautta.

Keskusta liikenneympyrän tienoilla oli merkillinen näkymä, kuin satunnainen taideteos, jonkinlainen installaatio. Joku oli kiikuttanut sinisen muovituolin keskelle katua. Miksi? Sitä voi vain arvailla. Jotenkin maisemasta tuli erityisen kuvauksellinen juuri siksi.

Lehdettömät lehmukset näyttivät kummituspuilta sumun seassa.

Olavinkatu on Savonlinnan pääkatu. Sekin sukeltaa sumuun, suureen tuntemattomaan.

Kun lopulta maltoin lopettaa kuvaamisen, kiirehdin linja-autoasemalle, jossa Savonlinjan bussi jo odottikin matkustajia. Hyppäsin kyytiin ja kaivoin kassista puikot ja langan. Kotona on meneillään matonvirkkaus, mutta ei monen kilon ontelokudekeriä viitsi reissukäsityöksi mukaan raahata. Tehdään nyt sitten vielä yhdet sukat. Ensin luodaan silmukat ja sitten päästään vauhtiin... Kotimatkalla en muistanut napata kuvaa josta näkyisi kuinka työ oli matkan aikana edistynyt.

Mikkelissä poistuin Helsinkiin matkalla olleesta autosta ja jäin odottelemaan kuopusta. Pikaisesti pistäydyimme kaupassa ja sitten suunnistimme kuopuksen kotiin. Siellä koiralapset eivät meinanneet karvoissaan kestää, kun ovesta tulikin kaksi ihmistä, vaikka aiemmin siitä poistui vain yksi.

Keiteltiin kahvit ja otettiin vähän välipalaa. Kuopuksella oli ilmajoogatunti ja sillä välin minä vein karvaiset kaverit kävelylle. Olipa mukavaa! Sää oli jälleen lämmennyt ja kevät etenee. Monenlaista kuvattavaa tuli reitin varrella vastaan, mutta alkumatkasta lenkkikavereillani oli sellainen vauhti päällä, ettei mummukka voinut jäädä penkalle kameran kanssa kyykkimään.

Puolentoista tunnin kävelylenkin puolivälin jälkeen saatoin jo suunnitella kuvien napsimista. Hylätyn junanradan äärellä kasvuaan viritteli muunmuassa lupiini. Lupiinin lehtien keskellä loisti hohtava helmi melkein jokaisessa. Nuo jos voisi poimia, saisi kauniin kaulanauhan!

Sillä välin kun minä ihastelin luonnon kauneutta kameran linssin läpi, kävelykaverini karkasivat rinnettä alas ja suoraan järveen! Taisivat olla vilvoituksen tarpeessa.

Kevättaskuruoho on kevään ja alkukesän kukkija, joka melko vaatimattoman näköisenä ilahduttaa olemassaolollaan. Kun kävin näitä kuvailemaan, koirat olivat haukkana paikalla ihmettelemässä, mitä mielenkiintoista oikein näin...

Vähän turhankin innokkaana...

Kun yhden näin mainion haistelukuvan sain vahingossa napatuksi, yritin kovasti saada lisää koira ja kukka -kuvia piilottamalla namusia kukkien sekaan. Yritys oli tuhoon tuomittu, koiralapset eivät yhtään ymmärtäneet haistella varovasti ja sivistyneesti vaan luvan saatuaan jyräsivät junan lailla uoraan herkut kitaansa. Voi niitä, ovat ne kyllä hönttipönttöisen sympaattisia!

Lopulta päädyin kuvaamaan kevättaskuruohot ilman koiria ja koirat sitten erikseen.

Kun lenkki oli heitetty ja kuopuskin palasi joogasta, teimme ruoaksi riisiä ja uunibroileria. Vatsat kylläisinä suunnistimme kaupoille ja jätimme koirat järsimään tuliaisiksi viemiäni luita. Meillä ei ollut kuin muutama asia hoidettavaksi ja kun se oli tehty, istahdimme kahvin ja kakun äärelle Sitruunapisara-kahvilaan. Nam, kylläpä maistui!

Kakkupaloja on kolme, sillä saimme seuraamme myös ex-vävykokelaan. Siinä rupatellessa aika riensi ja alkoi olla aika minun rientää jälleen bussille. Niin se vierähti yksi keväinen päivä Mikkelin kaupungissa.

Linja-auto oli perillä ajallaan ja suunnistin hakemaan pyörää parkista. Alkoi ripsiä vettä hiljakseen, mutta en viitsinyt vaihtaa sadevarusteita, koska arvelin kestäväni kevyen kesäsateen. Sade kiihtyi kuitenkin matkan edetessä ja kastuin vähän. Mutta onneksi kotimatka ei ollut pidempi, sillä heti kohta kotiin päästyäni ulkona tuli vettä kuin saavista. Että tuskin ne sadevaatteetkaan olisivat auttaneet pysymään kuivana. Olipa onni, että bussi pysyi aikataulussa eikä myöhästynyt. Olisi voinut olla paljon kosteampi kotiinpaluu siinä tapauksessa.