Ison pahan suden ja Tunteellisen koneen kanssa Kuin ensimmäistä päivää

Ihmiset, jotka eivät mistään mitään tiedä tai joilla on tympeä elämänasenne, väittävät, että Savonlinna on kesäkaupunki, jossa ei talvisin tapahdu mitään. He ovat niin väärässä kuin vain voi väärässä olla. Täällä on aktiivisia toimijoita ja harrastajia ja toimeliaita tekijöitä niin viljalti, että koko ajan olisi tapahtumia minne mennä, näyttelyitä joihin tutustua, konsertteja kuultavaksi ja teatteria tai muita esityksiä nähtäväksi. Se on totta, että torilla on tyhjää, mutta näyttäkääpä minulle pikkukaupungin tori, jossa on aktiivista elämää pakkaskaudella! Sama kaava toistuu kaikkialla, paitsi nyt isommissa kaupungeissa, joihin tulee matkailijoita ympäri maailman muulloinkin kuin kesäkuukausina.

Mutta ei minun tästä pitänyt käydä paasaamaan, Olipahan vain kehno aasinsilta tämän kertaisen postauksen pääaiheeseen.

Koko talven on kaupungissa ollut tarjolla monenlaista mielenkiintoista nähtävää ja koettavaa, mutta täti on ollut huono liikahtamaan kotisohvalta muualle kuin töihin, jonne on pakko mennä. Sama vaivaa vissiin serkkua, sillä tehtiin tänä keväänä sama kuvio kuin monena vuonna aikaisemminkin eli herättiin huomaamaan teatterien näytäntökauden uhkaava päättyminen. Käytiin sitten viikon sisällä kolmesti teatterissa!

Perjantaina 3.5.  porhallettiin Savonlinnasalille sukeltamaan satumaailmaan.  Mukana oli myös serkun äiti, minun rakas kummitätini.

Katja Krohnin kirjoittama ja Niko Taskisen ohjaama Iso paha susi on lastennäytelmä, josta löytyy näkemistä ja ajattelimisen aihetta aikuisellekin. Siinä on samaan soppaan sekoitettu monta perinteistä satua Punahilkasta Kolmeen pieneen porsaaseen. Vauhtia on ja vaarallisia tilanteita. Hupaisimmat hahmot olivat varmaan ballerinahahmoiset pikku kilit ja balettitossuissa patsastellut vuohiäiti. Teemoja löytyy yksinhuoltajuudesta koulukiusaamiseen ja inhimillisyyteen. Susikin voi siirtyä kasvissyöjäksi... Ja mihin se susiäiti hävisi kesken iltapalan?

Vaikka en ollut sitä varsinaista kohderyhmää, tykkäsin esityksestä ja jälleen kerran ihailin oman kaupungin teatterin taitavia ja moneen taipuvia näyttelijöitä.

Kuvia tuosta päivästä ei tullut muita kuin tuo herkullisten munkkirinkilöiden tarjottimellinen... Noita makeita olisi voinut nauttia ennen esitystä tai väliajalla, mutta tällä kertaa jätimme väliin.

Paremmat kuvatodisteet tuli napsituksi keskiviikon teatterireissulta Rantaselmelle, jonne meitä lähti autolastillinen. Serkku kuskasi paikalle minun ja äitinsä (kummitätini) lisäksi äitinsä entisen työkaverin, joka on ollut meidän lasten hoitaja läheisessä, nyt jo lakkautetussa, päiväkodissa.

Nuorisoteatterin tämän vuotinen esitys oli 25-vuotisproduktio Tunteellinen kone. Esityksen nimen kuultuani ajattelin jättää Rantasalmen reissun tältä keväältä väliin. Jotenkin ajattelin, että mahtaa olla liian kokeellista ja omituista tuollainen koneen inhimillistäminen.

Paikallisen lehden kulttuurisivuilla esitys kuitenkin sai hyvät arvostelut. No, meidän kulttuuritoimittaja ei kyllä lyttää ketään vaan löytää jokaisesta esityksestä ne hyvät puolet. Silti asennoitumiseni muuttui myönteisemmäksi ja kun serkku tarjosi menevää kyytiä, olin heti valmis liittymään joukkoon mukaan.

Käsiohjelma tietää kertoa, että Tunteellinen kone on uusi kotimainen jukebox-musikaali, joka kertoo itsensä etsimisestä, rakkaudesta ja raivosta, tunteista ja heistä teatterin tekijöinä ja meistä/minusta katsojana. Tunteellinen kone on musikaali, joka on valmistunut nimenomaan täksi Rantasalmen juhlamusikaaliksi. Sen on käsikirjoittanut Hanna Suutela, musiikin on sovittanut Matti Suomela ja esityksen on ohjannut Ville-Veikko Valtanen. Mmm, mielenkiintoista!

Rantasalmen nuorisoteatteri tekee vuodesta toiseen uskomattoman upeaa työtä ja pieneltä paikkakunnalta tällainen suuri voimainponnistus on hieno esimerkki koko kunnan yhteisestä yrittämisestä ja yhdessä tekemisestä. Opettajat ja kulissit pysyvät kutakuinkin samoina, mutta opiskelijat ja orkesterin soittajat tulevat ja menevät, vaihtuvuus on luonnollista. Myös ohjaaja tuppaa vaihtumaan ainakin muutaman vuoden välein. Puvustaja, Kati Lätti, on tehnyt hienoa työtä jo useamman vuoden, mutta jos huhut paikkainsa pitävät, hänkin on siirtymässä uusiin, suuriin haasteisiin.

Esitystä ei luonnollisesti saanut kuvata, mutta nappasin lavasteista kuvan ennen esityksen alkua. Sali oli jälleen kerran loppuunmyyty.

Tarinan juoni pähkinänkuoressa on, että 7 lapsen yksinhuoltajan, hajamielisen ja epäkäytännöllisen, omiin maailmoihinsa uppoutuvan professori-isän (Stefan Levitskii) vuosien työ, tunteva robotti, osoittautuu flopiksi, koska se ei käynnisty. Työpaikka on uhattuna, potkut tulossa. Perheen esikoinen, Doris (Aada Lyytikäinen) on aikuisuuden kynnyksellä ja hänen pitäisi lentää pesästä. Vaan voiko hän lähteä? Kuka sitten huolehtii nuoremmista sisaruksista?  Doriksen paras ystävä Suvi (Liina Saahko) elää kännykkäriippuvaisena harhakuvitelmassa, että poika, josta hän on kiinnostunut, olisi kiinnostunut hänestä. Doriksen yksinhuoltajaäiti (Alisa Vishniaova) hukkuu töihinsä ja perheen kuopus Sini (Tea Lehtinen tai Emilia Lukin, en tiedä kumpi esiintyi meille) yrittää saada huomiota molemmilta. Sillä välin toisaalla tehdään tositv-ohjelmaa, jossa etsitään täydellisiä pareja.

Sinin ja Suvin äiti ilmoittaa itse itsensä parinhakuohjelmaan ja professorin nuoremmat lapset ilmoittavat isänsä, jotta Doriksen lähdettyä talossa olisi heille huoltaja ja isälle puoliso.

Siinä touhutessa isän läppärille kaatuu Coca-Colaa ja kone hajoaa. Mutta samalla eloton robotti herääkin henkiin. Olin jo ehtinyt miettiä, että harmi, se loistava esiintyjä ja armoitettu näyttelijä, joka lumosi ammattitaitoisella esiintymisellään jo Oliver-musikaalissa pari vuotta sitten, onkin tainnut kasvaa ulos Rantasalmen lukiosta ja nuorisoteatterista... Mutta väärässäpä olin! Robotti A. I. Virtasta näytteli lahjakas Jesse Kinnunen, josta varmaan kuullaan vielä, jos hän vain jatkaa näyttelemistä.

Robotti on kone - on aivan tarpeetonta ja epäoleellista kysyä onko se tyttö vai poika. Se on kone, silloinkin kun sitä esitellään Suvin äidille Suvin poikaystävänä. Konemainen oikoajattelu tuo esitykseen rutkasti hauskoja ja hupaisia tilanteita, vaikka kipeiden asioiden kynnyksellä ollaankin.

Esitys kesti jälleen väliaikoineen kolme tuntia. Väliajalla nautimme pahvimukikahvia ja kasvissubia.

Jälleen kerran haltioiduin nuorten näyttelijöiden heittäytymisestä ja musikaaliorkesterin taitavuudesta. Marja Ikonen luotsaa vuodesta toiseen orkesterin huippusuorituksiin. Jos jotain voisi toivoa, niin sen, että musiikki ei peittäisi alleen laulusuorituksia. Varsinkin ensimmäiset lauluosuudet puuroutuivat niin, että sanoista ei saanut selvää ollenkaan. Tilanne parani esityksen myötä, liekö näyttelijät päässeet paremmin vauhtiin ensijäykistelyn jälkeen.

Harrastajateatterin tasoerot valitettavasti kyllä näkyvät. Päärooleihin oli selvästi valittu lahjakkaimmat ja psytyvimmät oppilaat. Aada Lyytikäinen Doriksena veti kyllä pisteet kotiin ja Jesse Kinnunen on aivan omaa luokkaansa. Omista rooleistaan selvisivät hienosti myös Alisa Vishniakova, Liina Saahko, Tea Lehtinen tai Emilia Lukin, Erin Oksanen, Ella Luostarinen, Helena Larilahti, Alisa Siren, Ilona Hämäläinen ja Jessica Manninen. Professorin lapsiparven kaikki lapset ansaitsevat kunniamaininnan roolisuorituksistaan, mutta koska esitykseen nuoremmilla oli kaksoismiehitys, en voi tietää ketkä olivat lavalla keskiviikkona.

Punainen muisto (Kirsi Tallqvist), jonka mielsin omassa mielessäni lasten äidiksi, teki lempeän ja herkän roolin puhumattomana taustavaikuttajana.

Kuitenkin kaikki esiintyjät tekivät hienoa työtä jokainen omista lähtökohdistaan. On rohkeaa astua lavalle yleisön eteen tekemään teatteria. Taidota karttuvat tehdessä ja jokainen voi oppia heittäytymään enemmän. Hatunnosto jokaiselle lavalle uskaltautuneelle!

Tornado-salin lämpiön seinällä on jo kunnioitettava rivi menneiden musikaalien julisteita. Hyvä Rantasalmen nuorisoteatteri ja menestyksekästä jatkoa!

Perjantaina 10.5. oli jälleen vuorossa teatterielämys Savonlinnasalissa Savonlinnan teatterin tarjoamana. Mutta sitä ennen kävimme serkun kanssa iltapalalla Kulttuurikellarin ravintolassa. Sielläkin olisi ollut mielenkiintoinen keikka alakerrassa, mutta eihän sitä ihminen voi kahteen paikkaan yhtä aikaa revetä.

Kulttuurikellari on paikallisten kulttuuri-ihmisten vuosi sitten pystyyn laittaman matalan kynnyksen kulttuuritalo. Sille on todellakin ollut tilausta, sillä Kulttuurikellarilla tapahtuu jotain lähes joka ilta. Ihan nolottaa, että itse en ole sinne vielä kertaakaan eksynyt ja nytkin kävin vasta kynnyksellä.

Tämä herkullinen iltapalalautanen maksoi vain viisi euroa. Tuo, joka näyttää kakulta, on maukkaita, paahdettuja ruisleipäviipaleita. Lisäksi tarjolla on käsittämättömän hyviä muikkuja ja marinoituja kurkkuja ja levitettä. Enpä ole aikoihin tällaista herkkua syönyt! Kelpaisi vaikka kuninkaalle! Palan painikkeeksi valitsin tosi kuivaa Oivaa eli siideriä.

Savonlinnasalille kävelimme täysin tyynessä kevätillassa yli Kasinon sillan. Maisema hiveli silmää.

Vastarannalla joku oli lähdössä reissuun kiskobussin kyydissä.

Savonlinnasali on rakennettu  vuonna 2002 idyllisen vanhan Kasinon kylkeen. Siksi sisäänkäynti on näin romanttinen.

Vanhan terassilla on kivat kalusteet. Pöydissä on kuvia vanhasta Savonlinnasta. Nekin voisi joskus käydä ikuistamassa valokuvaamalla, mutta nyt pöydät lainehtivat vettä, joten ei ollut otollisin hetki.

Tällä kertaa näkemämme esitys oli Kuin ensimmäistä päivää. kuvaus palvelutalon arjesta. Rankkaa katsottavaa, vaikka Anna Krogerus on tehnyt käsikirjoituksen ennen kuin puutteet vanhustenhoidossa nousivat valtakunnallisesti tapetille. Teatterinjohtaja Taava Hakala on ohjannut esityksen ja teatterimme loistavat näyttelijät tekevät jälleen kerran itkettävän ja naurattavan hyvää työtä. Tätä näytelmää katsellessa ei voi kukaan jäädä kylmäksi, tunteet tapetilla nauretaan ja itketään vuorotellen. Esitys menee ihon alle ja jää mieleen asumaan.

Onneksi väliajalla voi vähän hengähtää, nauttia kupin kahvia ja katsella kaunista keväistä maisemaa.

Pääroolissa kilttinä Ritvana kipuilee ja selviytyy loistava heittäytyjä Aino Mankonen. Ritva tekee lähihoitajan työtään suurella sydämellä ja pienellä palkalla. Viisikymppisen Ritvan mies on kuollut ja aikuiseksi kasvanut kehitysvammainen poika on juuri saanut laitospaikan. Lepolassa on liian vähän henkilökuntaa ja Ritva aina vain joustaa, tekee vaikka kolme työvuoroa putkeen. Ritva tietää, ettei näin voi jatkua, mutta hänellä ei ole keinoja eikä voimia pysäyttää väistämätöntä.

Sairaanhoitaja-Minna on huikentelevainen ja vastuuntunnoton Linda Taskinen, joka etsii kuumeisesti hyväksyntää miesmarkkinoilla. Muulla ei niin ole väliä, ei edes omalla pienellä pojalla. Hoivakodin johtaja Seikku, Iida-Maria Lindstedt, selviää roolistaan kyynisenä ja pinnallisena, mutta silti kovan kuoren alta pilkistää pikkuisen joskus vähäsen inhimillisyyttä. Ei ole helppoa hoitaa ihmisiä ainaisten säästämisvaatimusten alla. 

Ja että minä tykkään noista meidän teatterin miesnäyttelijöistä, jotka sujuvasti sujahtavat rooliin kuin rooliin, ovat kuin käärmeitä, jotke luovat nahkansa ja ovat taas uudessa roolissa kuin kotonaan. En tiedä ovatko, mutta ainakin näyttävät olevan. Ison pahan suden iso paha susi eli Matti Ruuska oli tässä esityksessä loistava lorvehtiva mutta teräväpäinen siviilipalvelusmies Mara. Maran parina kaksikkoa täydensi toinen sivari Kaide eli Jari Pylväinen. Nämä nuoret miehet nostivat esiin niin tärkeitä kysymyksiä, ettei tosikaan ja näkivät hoivakodin arjen terävämmin kuin yksikään asioista päättävä pamppu. Matti Ruuska näytteli myös kehitysvammaista Arvoa sillä vimmalla ja intensiteetillä, että piti hetki miettiä, kuka sinne Arvon nahkoihin oikein on sukeltanut. Ja sivari-Kaide muuttui välillä Toivo-papparaiseksi tai nuoreksi Eino Gröniksi.

Entäs sitten Mikko Leinonen! Tämä kameleontti teki Isossa pahassa sudessa monta roolia, joista hupaisin oli hameeseen puettu pikkuisin kili. Nyt Leinonen oli uskottava maahanmuuttajalääkäri Ahmed, joka tuli Lepolaan siivoamaan vessoja.

Kuin ensimmäistä päivää oli herättelevä, puhutteleva, järkyttävä ja itkettävä esitys. Miksi kiltti ihminen ei saa oikeutta? Miksi kaikki käyttävät hyväksi? Kuinka kauan ihmisen pitää jaksaa? Vanhusten hoidon tila on huonolla tolalla, mutta huonolla tolalla on myös henkilökunnan jaksaminen näillä työpaikoilla. Tätäkö me oikeasti haluamme?

Mahtoi olla takki tyhjä suurella intensiteetillä ja vimmalla lähihoitaja-Ritvaa näytelleellä Ainolla, kuten oli minullakin kuppi tyhjä väliajan jälkeen. Kaikesta karuudestaan huolimatta tämä näytelmä päättyi toiveikkaisiin tunnelmiin. Mutta Ritva onkin romantikko... vai Ainoko se olikin lavalla lopuksi. Ajatuksia jäi päähän paljon ja suuri kiitollisuus siitä, että meillä tässä pienessä itäsuomalaisessa kaupungissa tehdään näin hienoa teatteria. Toivottavasti saamme nauttia näistä elämyksistä vielä kauan ja päättäjät antaisivat ainaisten säästövaatimusten keskellä teatterilaisille työrauhan!

Vielä on kerrottava, että tämä teatteri-ilta päättyi poikkeuksellisesti. Vanhan Kasinon puolella oli jo käynnissä tanssit, joten poistuimme narikkaan läpi tanssilattian. Vähän kuumottavaa... Mutta vielä kuumottavampaa oli ulko-ovella huomata, että taivaalta tuli vettä kaamalla, salamat sinkoilivat pitkin tummaa taivasta ja ukkosen pauhaava jyminä kaikui pitkin Kasinonsaaren kallioita. Autolle oli sen verran pitkä kävelymatka, että päätimme jäädä sisätiloihin odottelemaan sateen laantumista. Ja loppuihan se kuuroilu, kun aikamme maltoimme. Ikimuistoinen loputus ikimuistoiselle teatterikäynnille!