Kirpputoreja ja kulttuuria, osa 1

Jo joskus syystalvella juttelin kummitytölle, että voisimme ehkä joskus mennä Helsinkiin yhdessä. Aika kului eikä matkalle löytynyt sopivaa saumaa paitsi nyt kesän korvalla, toukokuun auringon sädehtiessä satasella. Viime torstaina sonnustauduimme matkaan anivarhain eli ensimmäisellä mahdollisella bussivuorolla eli Savonlinjalla kello 07.15.  Aikaista oli, mutta jo niin valoisaa ja lämmintä, että ihan piti itseään nipistellä, oliko tuo kaikki kesäisyys edes todellista. Oli se. Ihanaa!

Perille päästiin pikkuisen aikataulusta jäljessä, sillä kaupungissa järjestetty Euroopan neuvoston kokous sotki ja ruuhkautti liikenteen. On se kyllä kumma, miten maailman silmäätekevät aina tuppautuvat Helsinkiin samana päivänä kun meillä kummitytön kanssa on siellä käyntiä. Viime kesänä Trump ja Putin pistivät suunnitelmamme sekaisin. Onneksi nyt selvisimme vain pienellä viivästyksellä ja oli ainakin turvallinen olo, sillä kaikkialla oli poliiseja.

Esikoinen oli meitä vastassa oopperan pysäkillä ja siitä kipitimme kimpsuinemme hänen kotiinsa. Siellä meille oli tarjolla hyvät, herkulliset pitat täytteenä salaattia, tsatsikia, falafelejä, mathubaa ja halloumia. Nam!

Syötyämme emme jääneet ettonelle vaan hyppäsimme kenkiimme ja ajoimme bussilla Punavuoreen. Kirppiskierros alkoi sieltä Fidasta ja jatkui Kamppiin UFF:lle.

Olipas siellä tavaraa! Itse en kaiken vaatepaljouden seasta löytänyt ostettavaa, mutta kummityttö teki loistolöytöjä. Esikoinenkin löysi uuden vanhan paidan ja tarjosi sille kodin.

Nyt alkoi pakottaa kahvihammasta ja eikös vain siinä suoraan edessämme ollutkin sopivasti Espresso House. Sinne siis! Ja vau, olipa kiehtova miljöö!

Minulle suodatinkahvi ja Red velvet -pulla.

Kahvi ihan höyrysi, mutta eihän se höyry kuvassa näy.

Sitten jaksoimme jatkaa Kampin kirpputorille, joka oli kierroksemme ainoa vuokrapöytäkirppis. En edelleenkään löytänyt ostettavaa, onneksi tytöillä kävi parempi mäihä.

Ikkuna oli somistettu hyvin houkuttelevaksi. Astiat viehättävät silmää, mutta onneksi en tarvinnut mitään.

Kirpputorilta poistuessamme näimme jo lauantain vierailukohteen, mutta nyt vain kävelimme Helsingin taidemuseon eli HAMin ohi.

Tässä vaiheessa esikoinen lähti kuoroharjoituksiin ja me kummitytön kanssa suunnistimme Kiasmaan. Ensin piti korjata nestevajetta.

Museokortti oli loistava sijoitus. Raaskin käydä paljon useammin museoissa kuin silloin kun joka kerran piti kaivaa kuvetta.

Aloitimme näyttelyihin tutustumisen toisesta kerroksesta, Iiu Susirajan maailmasta. Näyttelyn nimi on Kuivakka ilo. Aika erikoista, pysäyttävää, humoristista ja hämmentävää. Tavallisia, kotoisia esineitä tai ruokaa uudella tavalla, yllättävissä käyttötarkoituksissa. Pysähdyimme pitkäksi aikaa seuraamaan videoklippejä, jotka olivat kaikessa vähäeleisyydessään paljon puhuvia, nerokkaita. Välillä niin rumaa että se oli jo kaunista. Taidetta.

Taiteilija kuvaa itseään, koska hän on aina paikalla eikä laita kuvaajalle vastaan. Vaikka kuvissa ei todellisuutta kaunistella (pikemminkin päinvastoin) eikä Iiu ole mikään pieni tyttö, en voinut olla miettimättä, kuinka kaunis tuo hymytön ja meikitön nainen olikaan. Laitettuna ja hymyilevänä varmaan oikea kaunotar!

Arjen sankarit, 2013. Installaatio.

Iiun taiteen jälkeen ihmettelimme Alma Heikkilän teoksia. Suuria tauluja täynnä yleensä havainnointikyvyn tavoittamattomissa olevia asioita, kuten mikroskoopisen pieniä sieniä ja bakteereja. Tämä oli minulle aivan liian abstraktia ja aiheensa puolesta puistatuksia aiheuttavaa. Ei ollut kummitytönkään suosikkeja. Siksi emme näissä saleissa kauaa vanhentuneet.

Sitten olikin vuorossa kolmannen kerroksen Yhteiseloa. Näyttelykirjanen kertoo: "Kiasman kokoelmista on valittu esille teoksia, joissa tutkitaan ihmisen suhdetta ympäristöön toisten lajien näkökulmasta. Ympäristökysymykset, luonto sekä ihmisen ja eläimen rinnakkaiselo kiinnostavat näyttelyn taiteilijoita. Näyttely peräänkuuluttaa empatiaa ja solidaarisuutta - myös lajien välillä.

Näyttely laajenee elokuussa ja mukaan tulee lisää teoksia, missä näyttely kurottaa kohti syvemmän luontosuhteen, riittien ja vaihtoehtoisen tietämisen maailmaa. Henkistymisen teemojen lisäksi näyttelyn teokset kysyvät inhimillisen tiedon ja kuvittelukykymme rajoja."

Aihetta oli lähestytty todella monelta eri kantilta. Ihan ensin oli huoneen täydeltä Outi Pieskin pihlajantaimiin sitomia lapinpuvun huivin hapsuja, Our Land. Kevyttä ja värikästä, näin käsityöharrastajan näkökulmasta vallan kiehtovaa.

Kaikki taideteokset eivät puhutelleet tai avautuneet. Jotkut olivat harjaantumattomalle taidesilmälleni jopa outoja. Mutta Maija Tammen Yksi heistä on ihminen - neljän valokuvan sarja oli taas kiehtova. Joku heistä on EHKÄ ihminen. Kuka? Vai onko kukaan? Muut, tai kaikki, ovat robotteja.

Vaikka kuvassa matka näyttää jatkuvan kohti valoa, päädyimme lumoutumaan sivuhuoneen suojissa upeasta videotaideteoksesta Lapin maisemissa tanssivista ballerinoista, jotka välillä olivat saamenpuvuissa ja välillä tutuissa. Harmi, etten tullut pistäneeksi taiteilijan nimeä mieleeni.

Aika paljon taide on muuttunut taulujen pysähtyneistä hetkistä eläviksi ja silmiä avaaviksi videoteoksiksi. Papukaijojen kertomaa luomishistoriaa in english en kyllä jaksanut jäädä seuraamaan vaan kiiruhdin kohti valossa kylpevää pikkusalia, jossa kasvit musisoivat.

Ai mitä?

Katsellaanpa kuitenkin ensin ulos ikkunasta. Hienot maisemat!

Savonlinnalaisen Lauri Ainalan ja helsinkiläisen Kalle Hammin yhteistyönä on syntynyt  ihmeellinen äänitaideteos. Miehet ovat tallentaneet kasvien sähkökenttien vaihtelua ja muuntaneet sen ihmiskorvan kuultavaksi. En kyllä voi käsittää miten, mutta eihän taidetta tarvitsekaan ymmärtää. Auringonkukka kuulosti kamalalta, mutta oopiumunikkoa tai varsinkin palavaa rakkautta olisi voinut kuunnella vaikka kuinka kauan. Niillä oli kiva rytmi veressä tai... nesteessä.

Kasveja oli kaikenkaikkiaan 21 (muistaakseni) ja niistä oli tehty myös pieni kirjanen. Harmittaa, etten ottanut kuvaa siitä. Näistä kasveista oli toisessa salissa ihan kunnollisen kokoiset taulutkin, niitäkään en hoksannut kuvata. Olin kai niin palavan rakkauden musiikin lumoissa...

 Neljänteen kerrokseen oli järjestetty tilaisuuksia osallistua itse taiteen tekemiseen. Olimme sen verran jo uuvuksissa pitkän päivän jälkeen, ettemme nyt tarttuneet syötteihin eikä ensimmäisen huoneen korjaaja edes ollut paikalla. Hänelle voisi tuoda vaatteita korjattavaksi ja samalla jutella tekijän kanssa. Siinä se taideteos syntyy kommunikaatiosta ja samalla tehdystä työstä. Olisi siellä voinut piirtää mallistakin tai esittää lavalla performanssia lavalla kuulokkeiden ohjeiden mukaan. Skippasimme nämä tilaisuudet ja jatkoimme matkaa vielä ylimpään kerrokseen.

Ikkunan takana luonto pisti parastaan. Upeinta mahdollista taidetta! Siihen se Alma Heikkilän teos hyvin sulautuu.

Ylimmän kerroksen taideteos oli aika uniikki. Hrafnhildur Arnardottir / Shoplifter teoksellaan Nervescape VIII on täyttänyt tilan uudella tavalla. Katselin karvapötkylöitä ja ajattelin, että se on kuin nuken tukkaa. Myöhemmin luin oppaasta, että kyseessä tosiaan oli keinotekoinen hius. Hmm, taidetta voi tehdä kyllä ihan mistä vain! Tämä oli taidetta, jonka sekaan sai mennä ja sitä sai jopa silittää!

Valo leikki tällä keinotukalla.

Lattialle saakka leijuneet hiukset olivat taidetta nekin. Tässä näen vanhanaikaiseen mekkoon pukeutuneen pitkähiuksisen tytön kiiruhtamassa eteenpäin...

Niin mekin kiiruhdimme eteenpäin, kun Kiasma suljettiin puoli yhdeksältä. Odottelimme kuorolaisen pois harrastuksistaan ja evässubien kera kolkuttelimme ratikalla esikoisen luo iltapalalle ja yöunille. Huomenna olisi uusi päivä täynnä monenlaista kivaa tekemistä. Hyvää yötä!