Vauhdikasta elämäniloa

Viime viikonloppuna kaupungilla tapahtui. Oli joulukadun avajaista ja muuta härdelliä. Mutta meiltä Kotosilta ne pippalot jäivät tyystin välistä. Eihän sitä nyt millään malttanut muualle lähteä, kun kotona oli houkuttelevampaa seuraa. Haettiin nimittäin perjantaina kuopus koirineen kylään.

Kun perjantai-iltana sonnustauduin yöpuulle ja kömmin sänkyyn, kävi vaalea viuhahdus selkäni takana ja nuorempi koira jo asettui sedän petipuoliskolle pötkölleen. Kaikesta suloisuudestaan huolimatta karvaturri sai häädön. Koiralle saa välttää vähän vaatimattomampi makuualusta.

Lauantaille oli suunniteltu mammulavierailu ja koirien juoksutus siellä maaseudun rauhassa. Mutta voihan kurjuus, isä ja äiti olivat saaneet vuosisadan flussan, joka ei meinaa hellittää ollenkaan. Piti pikaisesti pistää suunnitelmat uusiksi. 

Halusimme kuitenkin viedä koirat juoksemaan sydämensä kyllyydestä ilman rajoittavia taluttimia, joten ajelimme Luotojärven maisemiin ja vain pikaisesti pistäydyimme moikkaamassa petipotilaita. Tai eiväthän nuo supersuorittajat sairaanakaan sänkyyn jää, siellä jo kovasti suunniteltiiin päivän ja tulevan viikon ohjelmaa.

Laskimme koirat irralleen suoraan autosta, jossa olivat olleet matkan ajan turvavöissä kiinni. Ihan pienen hetken koirulaiset odottivat epätietoisina, että mitä ihmettä nyt... Mutta kun tajusivat, että oli lupa mennä ja juosta, niin voi sitä onnea! Ihan tuli itsellekin hyvä mieli. Katsokaa nyt näitä!

Miten sattuikaan ulkoilupäiväksemme yksi alkutalven upeimmista päivistä. Ohut lumikerros peitti maan ja aurinko hymyili talvitaivaalla. Ihan meitä hemmoteltiin sään ihanuudella.

Syksy on ollut pitkä ja pimeä. Pakkaset ovat antaneet odottaa itseään. Mutta nytpä oli pakastanut sen verran, että järvi oli rannasta jäätynyt. Itse emme uskaltautuneet jään kestävyyttä kokeilemaan, vaikka kuulema rohkeimmat ovat jo käyneet pilkillä... hui. Kevyet koirakaverit iloisina viilettivät pitkin jäätynyttä rantaa.

Mutta kun vanhempi koira lähti pinkomaan pitkin jäätä kohti kaislikkoa ja kaislikon takaista sulaa vettä, meille tuli hätä. Kuulokin koiralta oli viimassa mennyt eikä se piitannut käskyistä eikä pyynnöistä. Niinpä otimme kuopuksen ja nuoremman koiran kanssa jalat allemme ja kiiruhdimme kohti metsää, pois rannasta. Onneksi omille teilleen pyrkinyt seikkailija seurasi meitä eikä mennyt hukuttamaan itseään.

Pistimme koirat kiinni taluttimiin niin pitkäksi aikaa, kun olimme vielä lähellä rantaa. Mutta loppumatkasta saivat kaverukset taas juosta vapaana. Suurin into oli jo hellittänyt, eikä vauhti enää ollut niin lennokas. Malttoivat jopa kävellä kanssamme yhtä matkaa ja istahtaa kannon nokkaan poseeraamaan.

Sunnuntaina ulkoilimme Karhuvuoren maastossa kaupungissa. Koirilla oli niin kova kiire eteenpäin, etten porukkamme hännänhuippuna kulkiessani saanut yhden yhtä kuvaa matkan varrelta. Vuoren huipullekin noustiin sellaista vauhtia, että me taluttajat olimme läkähtyä. Mutta kun päästiin polun loppuvaiheille, pysähdyimme kuvaussessiolle ison kaatuneen puun äärelle. Koirat saivat taas poseerata.

Maanatainta töistä tullessa kävin nappaamassa pari kuva jouluvaloin koristelluista puista. On ne vaan niin hienot! Tämän verran joulunaloitusta siis minullekin (ja teille lukijoille) tähän marraskuun loppuun.

Valot heijastuvat hienosti viereisen, tällä hetkellä tyhjän, kauppaliikkeen ikkunoista. Jo vähän taitaa alkaa jouluttaa... ihan vähän ja ihan hitaasti. Mutta kuitenkin.