Isänpäivätouhuja

Tänä vuonna kävi niin, etteivät tyttäret päässeet isänpäiväksi kotiin ja sedälle, eli lasteni isälle, napsahti isänpäivän iloksi iltavuoro töissä. Tältä pohjalta olikin oikeastan hyvä, etteivät lapset olleet täällä, olisi ollut vallan hölmöä, jos päivän pääsankari olisi puuttunut kokoonpanosta.

Mutta koska minulle päivän pääsankari on tietenkin oma isä, olikin ilo ja onni saada sekä isä että äiti meille isänpäivänviettoon. Heti kun tämä suunnitelma oli selvä, päässäni alkoi vimmattu ohjelman ja murkinan suunnitteluhärdelli.

Halusin pistää pöytään parasta. Mutta mitä se on? Päädyin kokkaamaan rosmariinilohta, vaikka oma puoliso ei siitä niin välitä. Häntä ajatellen pyörittelin lihapullia 700 grammasta naudanjauhelihaa. Lisukkeeksi perunamuusia ja netistä löytyneen ohjeen pohjalta kokattua punajuuripyrettä.

Elisen touhusin ja tänään aloitin touhuamisen jo varhain. Silti meinasi tulla kiire. Kuviakaan en muistanut työvaiheista ottaa, vasta melkein loppusuoralla muistin koko kameran. Siis nappasin kuvan uuniin menossa olleesta lohipellistä. Takana näkyvät epäonniset kerroskiisselit.

Rosmariinilohen reseptin nappasin Piparkakkutalon akan blogista. Siinä ohjeessa paistui kalan kanssa samassa porkkanalohkot ja minähän kopioin koko komeuden. Pilkoin tosin porkkanoita pellille paljon enemmän kuin akka omassa reseptissään. Koska käytössä oli Lidlin värikkäät porkkanat, sain pellille kerralla enemmän väriä.

Uunista tuli hyvän näköinen kala. Hämmästyksekseni porkkanat olivat ehtineet kypsyä ihan kypsiksi. Kala kerkesi kypsyä vähän liikaakin.

Ohje oli vallan mainio, mutta kun pelkäsin, että kala jäisi tuimaksi (meidän murteessa tarkoittaa vähäsuolaista), olin sitten ripotellut suolaa ihan liian kanssa varsinkin porkkanoille. Huh. Seuraavan kerran jätän myös valkosipulin pois. Tämä kala ei maistunut yhtään kalalta, niin hyvin se oli maustettu.

Punajuuripyreestä ei ole kuvaa, mutta kerron siitä kuitenkin. Ohje oli toisen rosmariinikalareseptin ohessa ja jäi tietenkin päähäni pinttymäksi. Haluisn kokeilla. Ja hyvää tuli. Siksi kirjoitan ohjeen tähän ylös:

Punajuuripyree

1 - 2 punajuurta (400 g)
1 (150 g) sipuli
1 rkl öljyä
2 dl (alkoholitonta) valkoviiniä
2 dl kuohukermaa (myös vispikerma käy)
3/4 tl suolaa
ripaus mustapippuria

Raasta punajuuret karkeaksi raasteeksi. Pilko sipuli.
Kuumenna öljy pannulla, lisää punajuuriraaste ja sipulisilppu. Kuullota kasviksia noin viisi minuuttia.
Lisää viini ja anna kiehua hiljalleen puoli tuntia eli kypsäksi.
Soseuta sauvasekoittimella.
Nosta kattila takaisin liedelle, lisää kerma ja mausteet. Kuumenna ja tarjoile.

Koska kärsin suurkeittiösyndroomasta edelleen, ajattelin että noin pieni annos ei riittäisi mihinkään. Ostin kaupasta kolme punajuurta ja tein niistä kaikista pyrettä. Siis reilusta kilosta... Punajuuret olivat ihanan meheviä ja siten myös kosteita. Alkuperäisessä K-kaupan reseptissä neuvottiin, että jos pyree on liian kiinteää, sitä voi ohentaa vedellä. Mutta minun ongelmani oli, että massa oli liian löysää! En edes laittanut niin paljon kermaa, kuin ohjeessa sanottiin ja silti sain aikaiseksi vain keittoa...

Nyt minulla on sitten moneksi päiväksi töihin evääksi punajuurikeittoa. Onneksi se on maistuvaa ja hyvää!

Olen jo kauan haaveillut kerroskiisselistä, joten nyt oli oiva sauma lakata haaveilemasta ja pistää toimeksi. Etsin Internetin syövereistä tämänkin ohjeen, mutta sitä en jaa. Sillä kuten kuvasta näkyy, ei mennyt kuin Strömsössä. Tein kuten reseptin jakanut bloggaajakin karviaiskiisselin perunajauholla ja maitokiisselin maizenalla. Jo kiisseleitä keitellessäni hämmästelin perunajauhon ja maissitärkkelyksen vähäistä määrää.  Ja eihän ne kiisselit tarpeeksi hyytyneet, että olisivat kauniisti kerroksiski asettuneet. Tuli tällaiset kahden värin kiisselimaljat. Koska olin granaattiomenan siemenet jo koristelua varten hedelmästä irroitellut, ripottelin ne myttyyn menneen kiisselin pinnalle.

Ihan hyvää oli, vaikka ei näytäkään siltä miltä piti.

Kaikkien näiden mokien jälkeen on todettava, että kehno kokki on edelleen kehno kokki. Mutta yritystä ei puutu!

Ylen kylläisinä vyöryimme autoon ja ajelimme kaupungille elokuviin. Olin jo miettinyt, että kysyn vanhemmiltani, haluaisivatko he nähdä Markku Pölösen uutuuselokuvan Oma maa. Mutta veljeni oli ehtinyt ensin! Hän oli antanut vanhemmilleni liput elokuvaan lahjaksi.

 Elokuva oli koskettava, välillä sai kyynelehtiä ja välillä nauraa. Elämä sodanjälkeisessa Suomessa "läpiammuttuna" on kovaa työtä, mutta pääparin Annin ja Veikon kaikenvoittava rakkaus ja kiintymys vie vaikka läpi harmaan kiven. Tietenkin rakkauteen tulee ryppyjä, suoranainen kraaterikin, mutta onneksi loppu oli onnellinen.

Elokuvan sotainvalidi-Veikon elämä sodan jälkeen on hämmentävän siloista ja asiat vain lutviutuvat. Silti tarina saa ajattelemaan valtavaa työn määrää ja esi-isien loputtomia ponnisteluja maan uudelleen rakentamiseksi. Enemmän osoittelevaa ja ikäviin asioihin keskittyvää draamaa en edes olisi halunnut nähdä.

Kantavina teemoina läpi juonen kulki hyvyys, ystävällisyys ja suvaitsevaisuus ja jopa tasa-arvo. Oli ihanaa katsoa, kuinka tiivis side Annan ja Helmi-siskon välillä oli. Vaikka Annan perhe ei hyvällä katso varatonta Veikkoa esikoistyttärensä puolisona, toivo ei kuitenkaan ole missään vaiheessa mennyttä. Perheen naiset kietovat isän pikkurillinsä ympärille aina halutessaan. Positiivinen ote ja pohjavire tekee tästä elokuvasta enemmän kuin sympaattisen.. Ihana, nostalginen maaseutukuvaus kannattelee ja kannustaa. Kyllä kannatti katsoa!

Elokuvan jälkeen oli isänpäiväkakkukahvien aika. Tein vain pienen kakun, ettei sitä tarvitsisi syödä viikkoa. Koristelusta tuli vähän turhankin makea ja romanttinen isien kakuksi, mutta ei voi mitään. Koristeeksi oli ostettu vain kermaa ja mansikoita, ja tällainen siitä tuli. Välissä mansikkalohkoja pakastimesta, banaania ja kermavaahtoa. Ei huono.

 Hyvää isänpäivää!