Maaliskuisia mietteitä korona-keväässä

No niin. Tuli sitten kaukaa Kiinasta pientäkin pienempi ärhäkkä vihollinen, joka pisti koko maailman polvilleen. Nyt ihan nolottaa parin viikon takainen kitinäni Kreetan loman perumisesta... nyt tässä elämässä on peruttu melkein kaikki.

Siitä huolimatta menin viime viikon lauantaina käymään isän ja äidin luona. Ei olisi saanut. Yli 70-vuotiaiden kuuluisi nyt pysyä kodeissaan tapaamatta ketään. Ymmärrän, että määräyksellä suojellaan iäkkäitä ihmisiä, sillä koronavirus voi olla heille hengenvaarallinen. Podin siis syyllisyyttä, mutta vielä suurempaa syyllisyyttä olisin joutunut kärsimään, jos en olisi mennyt... Olihan sentään isäni syntymäpäivä.

Tein hänelle kakun. Kahden munan kakkupohja, kostutus laktoosittomalla maidolla, väliin omenasosetta ja kermaa. Koristeeksi äidin vadelmapensaista kesällä poimittuja komeita vadelmia.

Koska sää oli hyvä ja ulkoilu sallittua, läksimme reippailemaan Luotojärven rantaan.

Jäällä oli tilaa pitää etäisyyttä. Niin paljon oli ollut yöpakkasia, että hyvin uskalsi vielä siellä kävellä.

Luonto oli tehnyt jäälle taidetta.

Välijoen suulle oli saapunut joutsenpariskunta.

Jäälakeus oli tasainen ja suunnaton. Retkiluistelijalle unelmaolosuhteet, mutta kukaan meistä ei ollut luistimilla liikenteessä.

Paikka paikoin jäässä oli pitsiä.

Naapurirannassa oli tällainen rakennelma. Vanha maitokoppi!

Metsät ovat vielä aika värittömät.

Mutta pajunkissat ovat pullahtaneet isoiksi ja pehmeiksi.

Äiti on koronakarenteenissa antanut puikkojen suihkia. Taidetta on syntynyt!

Minullakin on sukanneuleet tekeillä. Näistä lisää myöhemmin.

Sunnuntaina olin kotona, mutta innostuin lähtemään päiväkävelylle kameran kanssa. Lähikadun koivujen rungot ovat röpelöiset ja enemmän mustat kuin valkoiset.

Kuin jussipaidan salmiakkikuviot.

Kyrönsalmen maantiesiltojen alle aurinko loi mystisiä väriheijastumia.

Jää jutteli minulle! Kujerrusta, sihinää ja kilinää. Sitä olisi voinut kuunnella loputtomiin.

Sillalla oli epätodellisen näköistä.

Oikaisin vähän ja kipaisin näitä portaita.

Kevät on aikaisessa, mutta maisemassa ei näy vielä luonnon heräämistä.

Linnan liepeillä sorsaparvessa patsasteli myös hanhia.

Mustaan maisemaan aurinko tuo positiivisempia sävyjä. Koko koronakauden sää on meitä hellinyt kauneudellaan. Ihan kuin luonto pahoittelisi tapahtunutta. Koronan vaikutukset on helpompi kestää ja hyväksyä nyt kuin synkässä syksyssä tai mustassa marraskuussa.

Kotiin päin tallustellessani löysin sitten pyhäpaitoihin pukeutuneita valkorunkoisia koivuja.

Kotona testasin uutta ruokareseptiä, uunifetapastaa. Fetajuusto, kirsikkatomaatit ja reilusti oliiviöljyä laitataan astiaan, astia uuniin 15 minuutiksi 200 asteeseen. Nosta sitten lämpötila 225 asteeseen, valitse grillivastus ja nosta ruoka uunissa vastuksen alle. Tarkempi ohje löytyy Liemessä-blogista.

Jäi ottamatta kuva juustosta ja tomaateista sen jälkeen kun kippo oli ollut uunissa. Luulen, että meidän uunissa ruoka olisi saanut paahtua pidempään... tomaatteja olisi voinut pehmentää enemmän. Mutta ilman chiliä ja vähemmän pehmenneillä tomaateillakin tämän ruoka oli kielen vievää herkkua. Jatkoon!

Maanantaina olin vielä normaalisti töissä, vaikka ovet pidettiin asiakkailta suljettuina. Sain määräyksen etätöihin tiistaista alkaen. Illalla oli Facebookissa haaste, jossa piti  kuvata omaa kotia juuri siitä kohdasta jossa sattui olemaan. Minun haastekuvani on tuossa alla.

Tiistaina virittelin kotitoimiston ruokapöydän ääreen. Nyt neljä päivää kotona työskenneltyäni annan paljon arvoa työpaikan sähkötyöpöydälle ja kunnolliselle työtuolille. Lisäksi kaipaan asiakaskohtaamisia ja maailman parhaita työkavereitani. Tosin olen hoitanut asiakaskontakteja kotona vastaten puhelimeen ja sähköposteihin ja työkaveritkin ovat Skypellä ihan lähellä. Mutta pienen läppärin ruudun tuijottaminen on aika puuduttavaa pidemmän päälle, varsinkin kun on tottunut huomattavasti vaihtelevaisempiin työpäiviin.

Muuten koronamääräykset eivät ole juurikaan elämääni mullistaneet. Minä olen niitä reppanoita, jotka ilmeisesti elävät karenteenin kaltaista elämää normaalistikin. Kun joka paikassa toitotetaan, mitä kaikkea nyt ehtiikään tekemään, kun kerrankin on aikaa, itse en huomaa lainkaan vapaa-aikani lisääntyneen.

Sitä luppoajan paljoutta kun niin mainostettiin, menin sitten lainaamaan kirjastosta ison kasan tekemistä. Tuosta pinosta jäi vielä pois yksi neulekirja, se kun oli neulomuksen vierellä ohjeena. Noinkohan ikinä ehdin näihin tutustua?

Se nyt vähän harmittaa, että elokuviin oli juuri tullut kolme mielenkiintoista uutuuselokuvaa, joita en ehtinyt käydä katsomassa. Mutta toivonpa totisesti, että Aika jonka sain, Elämää kuoleman jälkeen ja Nuoren naisen muotokuva on mahdollista nähdä sitten joskus myöhemmin, kun tilanne normalisoituu.

Tiistaina kerkesin kaivata työkavereita ja eikös vain illalla meille tupsahtanutkin kaksi karvaturria piristämään etätyöpäiviäni.

Nämä personal trainerit pitävät huolen niin aamu- kuin iltalenkeistäkin ja päivälläkin pistäydytään pihalla. Koska työmatkani on nyt lyhin mahdollinen eli tuumasta toimeen, ja kotoa työpaikalle ei tule reippailtua, on hyvä, että on joku syy pitää liikunnasta huolta.

Tosin sillä aikaa kun minä aherran työni ääressä tulppaanien katveessa, kollegani ottavat hyvin rennosti...

Kun koko päivän on nukkunut, anova katse pyytää illalla leikkimään, ruokaa ja lenkille. Vaikea vastustaa!

Lenkeillä tulee vastaan milloin mitäkin. Eilen tien poskessa oli onnettomuuteen joutunut perhonen.

Eilen oli muuten oikea muutosten päivä. 28.3. kalenterissani oli ensin merkintä Jyväskylän kässämessuista. Se oli vedetty yli ja alle oli merkitty pienen pojan ristiäiset klo 14. Sitten sen vierelle oli vielä ilmestynyt toinenkin meno: kummisetäni 70-vuotisjuhlat täsmälleen samalla kellon lyömällä. Mutta koska korona, en mennyt sitten minnekään, kuten eivät muutkaan.

Koska kaikki tekemiset peruuntuivat, vietin koko päivän keittiössä. Leivoin sämpylöitä, pullia ja muffineita sekä tein erilaisia ruokia. Sitten vielä siivosin siellä. Oli se kai ihan hyödyllistä, mutta alan ahdistua kaikesta keittiössä tuhlaamastani ajasta. Pitäisi kai siirtyä ostamaan kaikki valmiina kaupasta, niin riittäisi aika muuhunkin. Esimerkiksi imuroimatta jäi. Kaikki kaapit pitäisi käydä läpi. Varastot pitäisi siivota suurella luudalla. Saunassa pitäisi riehua pesuaineen ja harjan kanssa. Pihallekin jo pääsisi puuhaamaan. Ikkunoidan puhtaudesta puhumattakaan. Voisinko muuttaa kerrostaloon pieneen yksiöön? Sen siivoaminen olisi niin paljon nopeampaa ja näppärämpää.

Korona-aikana luovuus ja yhteisöllisyys on noussut yhdeksi voimavaraksi. Somehaaste #nalleikkunassa tai #bongaanalle on tuonut nalleja ikkunoihin siellä ja täällä. Ajatuksena siis se, että kun lasten harrastukset ovat nyt jäissä eikä ystäviäkään voi tavata, perheiden yhteisillä kävelylenkeillä voidaan sentään etsiä nallekarhuja tai muita pehmoleluja ikkunoista. Meilläkin nallet nousivat sohvan selkänojalle kurkkimaan kadulle.

Tänään toteutin yhden päässäni muhineen tuuman... Olin miettinyt, että jonain sopivana päivänä vielä kävelen koirien kanssa kaupunkikeskustan ympäri. Nyt oli se sopiva päivä. Heti alkumatkasta löytyi kevään ensimmäiset leskenlehdet.

Aikaa kului vajaat kolme tuntia ja kilometrejä kertyi himpun alle 15. Aurinko paistoi, oli kevättä ilmassa, mutta tuuli oli hyytävän kylmä. Mutta voi että teki hyvää liikkua ja hengittää! Siitä sai uskoa ja toivoa tulevaan. Kyllä me koronasta selviämme! Muistetaan vain noudattaa viranomaisten ohjeita eikä oteta turhia riskejä! Pysytään terveinä!