Kimppakämppä

Vaikka otsikosta voisi muuta luulla, niin tulossa on jälleen kirjapostaus. Mutta ennen kuin päästään kunnolla asiaan, on jaettava vähän tulppaani-iloa tähän erikoiseen aikaan... Aikapohdintoja tulossa myöhemmin enemmän, keskitytään nyt vain näihin mukavampiin asioihin.

Kevät on tulppaanien aikaa ja useammankin puskan olen kauppareissulla napannut mukaan. En siis kaikkia yhtäaikaa vaan edellisten nuupahdettua on hankittu freesimpiä tilalle.

Kukkien lisäksi olen nappaillut kirjoja. Tosin niitä en osta kaupasta vaan lainaan kirjastosta. Nyt esittelyssä olevan opuksen bongasin kirjaston varattujen kirjojen hyllystä. Beth O'Learyn romaani Kimppakämppä vaikutti enemmän kuin lupaavalta, joten nakkasin oman varaukseni jonon jatkoksi. Eikä aikaakaan, kun jo oli minun vuoroni tutustua tähän uuteen kirjailijattareen ja hänen ensimmäiseen tuotokseensa.

Tämä chick lit -kirjallisuuden oiva edustaja on siinä mielessä harvinaislaatuinen, että kirjailija ei vielä ollut kirjailija sitä rustatessaan. Hän työskenteli kustantamossa lastenkirjallisuuden parissa ja kirjoitti Kimppakämpän työmatkoillaan kodin ja työpaikan välillä! Itsellänikin aivot sauhuavat kun tallustan vajaan neljän kilometrin työmatkaani mennen tullen, mutta pohdintani ovat yleensä työjuttuja, joista ei vetävää romaania saisi aikaiseksi. Eipä minusta kyllä olisi kirjoittajaksikaan, että siinä mielessä turha kadehtia tässä toisen matkoja Lontoon ruuhkissa.

Olen kyllä toivoton! Nuo esihöpinät ovat aina niin pitkät, ettei varmaan kukaan jaksa lukea varsinaiseen kirjaesittelyyn asti. Puuh. Mutta nyt asiaan!

Kirjan kansi ja nimi houkuttelivat. Kannessa Cosmopolitan hehkuttaa O'Learyn olevan seuraava Jojo Moyes. Kimppakämppä on jo sanana kutkuttava, alku- ja loppusoinnunkaltaisia tavuja sekä äänteellistä leikittelyä. Myös mielikuva kimppakämpästä on yleensä positiivinen, ainakin itselläni. Tosin päinvastaisiakin kokemuksia on kuultu ja yhteisasuminen voi olla yhtä helvettiä. Mitenhän tässä tarinassa?

Jakaisitko vuoteesi ventovieraan kanssa? Vaikka ette sängyssä yhtä aikaa olisikaan? Kariutunut ihmissuhde ja Lontoon kalliit vuokrat pakottavat Tiffyn miettimään epätavallisiakin asumisvaihtoehtoja.

Leon on yötyöläinen, joka viettää viikonloput tyttöystävänsä luona eli käyttää kotiaan vain nukkumiseen arkipäivinä, jolloin päivätyöläiset ovat työpaikoillaan. Leonin veli on joutunut vankilaan. Veli vakuuttelee syyttömyyttään, mutta asianajaja ei saa muutoksenhakukäsittelyä aikaiseksi. Koska juttu pitkittyy, Leon tarvitsee rahaa. Niinpä hän päätyy tarjoamaan asuntonsa vuokralle öisin ja viikonloppuisin.

Tiffy tarttuu Leonin tarjoukseen. Vuokrauksen hoitaa Leonin tyttöystävä, koska hän haluaa nähdä millainen nainen hänen kumppaninsa vuoteessa nukkuu. Nähtyään Tiffyn hän ei koe asemansa olevan uhattuna.

Kämppikset hoitavat viestinnän post-it -lapuilla. Tiffy on viesteissään hyvinkin värikäs ja monisanainen, Leonin tyyli on kuin sähkösanomaa. Tiffy ja Leon vuorottelevat kirjassa kertojina ja aluksi Leonin typistetty tyyli leipätekstissäkin ärsytti, sillä olla-verbit puuttuivat. Mitä pidemmälle lukeminen eteni, sen vähemmän sitä jaksoi huomioida. Kaikkeen näköjään tottuu.

Kirja ON ennalta-arvattava. Pääjuonen ohella kulkevat sivujuonetkin ovat ennalta-arvattavia. Mutta se ei tämän kirjallisuudenlajin romaanissa haittaa, pikemminkin se on plussaa. Välillä sitä kaipaa niitä onnellisia loppuja. Rönsyily pysyy hyvin hanskassa ja sivujuonet maustavat keitosta mukavasti. Tosin Tiffyn entinen miesystävä ei niin kovin mukava olekaan ja siinä kirjoittaja sukeltaa vakavampien asioiden äärelle.

Myös Leonin työ vakavasti sairaiden yksikön yöhoitajana tarjoilee kevyeen haukkapalaan tummempia sävyjä. Tosin tummuus taitaa olla ihan oman pääni sisällä, hoitokodissa sekä potilaat että henkilökunta ovat aika hulvattomia.

Kirjassa ei mitenkään erityisesti korostettu sitä, että Tiffy on naiseksi isokokoinen. Mutta keskivertoa pidemmän miehen puolisona ja pitkäksi venähtäneen tyttären äitinä minua suunnattomasti huvitti Tiffyn tuohtumus ihmisten intoon kommentoida hänen mittojaan.

"Minne tahansa menen, ehdin hädin tuskin astua huoneeseen, kun joku jo ilmoittaa minulle avuliaasti, että olen naiseksi erittäin pitkä."

Miksi se pitää mainita? Luuleeko kommentoija, ettei ihminen itse ole huomannut olevansa päätä pidempi muita? Olisiko yhtä korrektia kommentoida "Onpa siinä pullea täti!" tai "Onpas siinä sedällä väärät sääret!" tai jotain muuta yhtä älytöntä. Vai kommentoidaanko niitä? Itse olen joka suhteessa niin keskivertoa, ettei kenenkään tule mieleen avata suutaan ilmoittamalla, ettei minussa ole mitään päiviteltävää.

Mutta takaisin kirjaan!

Post-it -viestit ja toisen elämisen jäljet asunnossa saavat pikku hiljaa kämppikset kiinnostumaan toisistaan. Leonkin eroaa tyttöystävästään ja monenlaisten kiemuroiden kautta päästään siihen onnelliseen loppuun.

Älä tule paha kakku, tule kuppikakku! Sen nimistä kirjaa Tiffy on mukana kustantamassa. Beth O'Leary lienee hokenut Älä tule huono kirja, tule hyvä kirja... Mantra on tehonnut!