Fantasiamatkalla muinaisessa Itä-Suomessa ja vähän muuallakin

No nyt oli hyvä kirja! 700-sivuinen järkäle, jota ei olisi malttanut käsistään laskea!

Mikko Kamulan tuore romaani, Tuonela, on kolmas osa Metsän kansa -sarjan kuudesta. Kolme viimeistä ei ole vielä ilmestynyt ja sekös lukijaa kismittää.

Tuonela on sinänsä harhaanjohtava nimi, että vain osa tapahtumista sijoittuu tuonpuoleiseen. Juko Rautaparran lapsista nuorin, Tenho, oli ratkaisevassa osassa edellisen kirjan (Iso härkä) loppuhuipennuksessa ja tuhoa kylvävän härän nujertamisessa. Taistelu oli rankka ja härkä oli viedä mukanaan kuoloon myös Tenhon, mutta voimakas tietäjä, Yörnin äijä, kutsuu Tenhoa takaisin elävien maailmaan. Lopulta Tenho jää haahuilemaan kahden maailman välille ja Yörnin äijän on lähdettävä sinne Tenhoa etsimään.

Kuten jo tuosta arvata saattaa, tämä historialliseksi mainittu romaani taipuu edeltäjiään enemmän fantasian puolelle. Jo Iso härkä kuului mielestäni vahvasti fantasia-genreen, mutta Tuonela menee sinne ihan heittämällä. Menneiden aikojen mytologia ja vahvat uskomukset elävät kirjassa ja kantavat juonta.

Jos Tenho seikkaileekin mielikuvitusmaailmassa, Jukon vanhemmat lapset, Heiska ja Varpu, kulkevat polkujaan todellisemmassa maisemassa. Heiskan tie vie jälleen kerran itärajan taakse, mutta Varpu taistelee selvitäkseen tapahtumista, jotka edellisessä kirjassa olivat nujertaa tämän naiseuden kynnyksellä liihotelleen nuoren neidon. Elämä ei oikeastaan ole reilua, sen tulevat nämä nuoret kokemaan.

Tykkään Kamulan tavasta kuljettaa tarinaa. Jokaisella Rautaparran lapsista on oma polkunsa kuljettavanaan. Heiskalle on jo puoliso löytynyt, mutta ennen häitä on selvittävä monesta esteestä. Myös Varpulle olisi sulho valmiina, mutta Varpua ei painosteta pakkoavioliittoon. Nuorille järjestetään mahdollisuus rauhalliseen tutustumiseen ja niin vain Hermo hurmaa Varpun ja onnistuu pyyhkimään pois miehenpelon.

"Jos onnellisuus olisi mielentila, sinnikäs ihminen voisi ehkä opetella olemaan jatkuvasti onnellinen. Onni on kuitenkin jotain, mitä oli maailmassa rajallinen määrä, ja kunkin kohtalo määräsi, paljonko hän oli sitä saanut. Varpusta tuntui siltä, ettei hän ollut erityisen onnellinen, mutta oli hän sentään jotenkin tähän saakka pärjännyt. Kovaa onnea vastaan saattoi tasitella, ja mikäli jaksoi olla kärsivällinen, oli edessä kenties parempi aika. " (s. 222)

Koska Varpu on Jukon lapsista ainoa tyttö, on minun naislukijana ehkä helpoin samaistua Varpun elämään. Heiskan ja Kullan rakkaustarina on myös kiehtova kaikkine kiemuraisine mutkineen, Kulta kun ei ole mikään kynnysmatto vaan napakka nainen, jolla on sanansa sanottavana. Vain Tenhon seikkailuihin tuonpuoleisessa en pystynyt yhtään hyppäämään kanssamatkustajaksi vaan niitä luin kuin satua tai seikkailukertomusta ikään.

Jos tykkäsit Paula Havasteen Vihat-sarjasta, veikkaan että tykkäät tästäkin, vaikka Kamula kirjoittaakin Havastetta mielikuvituksellisemmin. Jos Kerten tarina olisi ehkä oikeastikin ollut mahdollinen, Metsän kansan tarinoissa on niin paljon lennokasta puppua, ettei niitä enää historiallisiksi romaaneiksi voi tituleerata, vaikka tosin se todellinen historia onkin tarinoissa kovasti paikallaan. Metsän kansa -sarjassa tosi ja satu kulkevat käsikädessä, sormet sormien lomassa.

Tosi ja satu yhdessä, samoin pimeys ja valo. Kumpi lopulta voittaa? Joutuuko sitä ratkaisua odottamaan kuudennen kirjan viimeiselle sivulle saakka? Siis ilmeisesti vielä kolmena syksynä odotan kuumeisesti jatkoa sarjaan, jossa ovat jo ilmestyneet Ikimetsien sydänmailla, Iso härkä ja nyt tämä Tuonela, yksi per syksy. Tuonela tosin ilmestyi myöhemmin syksyllä kuin edeltäjänsä, joten kirjan kuvaaminen ulkona ei tullut kysymykseenkään.

Tavoitteeni oli lukea vuoden aikana noin kirja viikossa eli 52 kirjaa. Olen kovasti tavoitteestani jäljessä ja siksi nämä paksut, monisatasivuiset tiiliskiviromaanit pitäisi jättää kirjastossa hyllyyn... Mutta luovun tavoitteestani, sehän olikin vain leikki. Nimittäin vaikka Tuonelassa riitti luettavaa, aloin loppupuolella jarrutella, sillä en olisi halunnut kirjan loppuvan. Niin hyvä se oli!