Pitääkö olla huolissaan?

Siis pitääkö olla huolissaan siitä, että vuosi toisensa jälkeen löytää lokakuun lopulla itsensä vellomasta valtaisassa ihmismassassa tolkuttoman älämölön keskeltä? Mikä niissä kirjamessuissa oikein vetää ja viehättää? Tiedä häntä, mutta joka tapauksessa matkustin taas Helsinkiin päästäkseni olemaan osa tätä kirjavuoden kohokohtaa.

Heräsin viikko sitten lauantaina hyvin nukutun yön jälkeen esikoisen sohvalta. Söimme rauhallisen aamupalan ja pian jo kiirehdimme ratikkaan, joka vei meidät Pasilan aseman äärelle. Loppumatka alamäkeen messukeskukselle piti kävellä. Raitiovaunuliikenteessä oli vasta tehty muutoksia eikä enää päässytkään ratikalla ihan messukeskuksen oven eteen. Pieni happihyppely ei haitannut, pikemminkin piristi.

Etukäteen suunnittelemani aikataulu ei tietenkään kaikilta osin pitänyt kutiaan, mutta aloitin kuitenkin messupäivän kuuntelemalla Töölö-lavalla keskustelua, jossa Jarkko Tontti haastatteli sekä pitkän linjan dekkaristi Outi Pakkasta että melko tuoretta lukuromaanikirjailija Mikko Kamulaa aiheena Kirjailijan jumalat.

Tänä syksynä Pakkaselta on ilmestynyt jo 28. kirja, Helmimies. Kamulan kirjailijantaival on Pakkaseen verrattuna vasta lapsenkengissä, sillä syksyn uutuus Tuonela on Kamulan kolmas kirja. Tuonela on minulla parhaillaan luvun alla, joten siitä lisää myöhemmin. Helmimies ei toistaiseksi ole lukulistallani.

Oli mielenkiintoista kuunnella kirjailijoiden ajatuksia omista esikuvistaan, kirjoittajan työstä (kirjailija on tavallaan jumala luodessaan tarinoidensa henkilöhahmoja ja juonta) ja suhteestaan lukijoihin. Haastattelija heitti kirjailijoille kaikenlaisia täkyjä, mutta molemmat kirjailijat esiintyivät luonnollisen rauhallisesti, nöyrinä ja henkseleitä paukuttelematta. Miellyttäviä ihmisiä molemmat. Välillä huomasin ajatusteni harhailevan, joten varmaan jotain olleellista meni ohi korvien.

Yhdeltätoista tapasin ex-kollegani ja ystäväni Töölö-lavan viereisessä kuohuviinibaarissa. Tunti hurahti huomaamatta rupatellessa ja kuulumisia vaihtaessa. Muitakin entisiä työkavereita messuilla oli, mutta emme törmänneet edes vahingossa.

Kahdeltatoista alkoi Esplanadi-lavalla Pitääkö olla huolissaan -ohjelman tekijöiden haastattelu. Siinä vaiheessa, kun ehdin paikalle, jokainen jakkara oli varattu ja lavan ympärillä seisoi sankka ihmismuuri. Ei toivettakaan, että olisin päässyt näkemään ohjelman hulvattomat panelistit tai juontajan... Siispä nostin kameran suorille käsivarsille pääni yläpuolelle ja a'vot! Näin sain napsittua muutaman otoksen keskiviikkoiltojen ilahduttajista eli Jenni Pääskysaaresta, Miika Nousiaisesta ja Tuomas Kyröstä. Kari Hotakaista ei lavalla näkynyt, lienee miehellä ollut muita kiireitä.

Panelisteilla näytti olevan hauskaa, mutta lopulta en jaksanut paikalla kauaa pönöttää, sillä keskustelun seuraaminen ihmismassan takaa oli hankalaa.

Myöhemmin, kun olimme hengähtämässä ja välipallalla Hav a Java -kahvilassa, Miika Nousiainen seuralaisensa kanssa tuli sinne myös. Olisi ollut mainio paikka saada hauskasta panelistista kunnon kuva, mutta kun mielestäni julkisuudenkin henkilöillä on oikeus yksityisyyteen ja ruokarauhaan, vinkkasin vain tytöille miehen saapumisesta, mutta sen jälkeen en ollut huomaavinanikaan.

Kirjamessuilla kaikki osastot ovat tehneet hyvää työtä markkinoidakseen tuotteitaan. Isoja banderolleja, julisteita, seinämiä, kuvia yms, joihin ei varsinaisesti kiinnitä huomiota, mutta jotka kuitenkin tulevat alitajuisesti huomatuksi. Minulla on nyt näitä huomionherättäjiä kuvattuna siellä täällä muiden otosten joukossa. Olisin ollut fiksu, jos olisin koonnut nämä kuva järjestelmällisesti yhdeksi kokonaisuudeksi, mutta nyt en vain viitsi...

BookBeat tarjosi messukävijöille jäätelöt ihan ilmaiseksi. Nam.

Kirjamessut eivät olisi kirjamessut, jos ei kaikkialla olisi valtavia pinoja uutuuksia ja vähän vanhempaakin tuotantoa. Tosin sunnuntaina iltapäivällä oli jo havaittavissa kasojen hupenemista. Eihän niitä enää siinä vaiheessa tointanut pitää huojuvan korkeina torneina, kun tapahtuman loppu jo häämötti tällä erää.

Kolmen kieppeillä oli pakko saada polttoainetta moottorille ja hetkeksi tuoli pyllyn alle. Kapusimme siis ylempään kerrokseen kahvittelemaan Hav a Java -kahvilaan ja siellä siis näimme myös kirjailijapanelisti Nousiaisen.

Itse odotin paikalle pitkäaikaista kirjeystävääni... Tutustuimme 40 vuotta sitten, kun hän vastasi kirjeenvaihtoilmoitukseeni. Ystävyys on kestänyt läpi vuosien. Kirjeiden kirjoittaminen on jäänyt noin yhteen vuodessa (ennen joulua), mutta tapaamme silloin tällöin. Nyt ystävälläni oli ihan mahtava syy tulla messuille, sillä hänen isänsä esiintyi viideltä Kruununhaka-lavalla.  Ystäväni isän kirja, Ranskan muuttuva vasemmisto, ei ole oman kiinnostuspiirini aiheita, joten olin ehkä epäkohtelias, kun en jäänyt haastattelua kuuntelemaan...

Olin menossa seuraavaksi Hakaniemi-lavan edustalle kuuntelemaan asiaa työelmän kapinallisista, mutta matkan varrella kuljin sattumalta Suomalaisen kirjakaupan messulavan ohi. Siellä haastateltiin Anna-Leena Härköstä ja jäin hetkeksi kuulolle. Haastattelija kehui Härkösen taitoa kirjoittaa dialogeja ja siihen kirjailija totesi suurin piirtein näin: "Jos mä saisin päättää, mun kirjoissa ei tehtäis muuta kuin puhuttais ja juotais kahvia." Hymyilytti.

Työelämän kapinalliset -keskustelu oli sinänsä mielenkiintoinen, mutta jossain välissä vähän väsähdin... Oma työni on sellaista, että etätyötä ei voi tehdä eikä keskellä päivää voi ottaa nokkaunia. Mutta toki sen allekirjoitan, että hyvinvoiva työntekijä on tuottavampi työntekijä ja satsaamalla henkilöstön hyvinvointiin yritys voi parantaa tulostaan merkittävästi. Niin... kun sitä on töissä kunnallisella alalla, on vain pakollinen kuluerä, joka rimpuilee jatkuvien säästöpaineiden ikeessä.

Siirtyessäni Hakaniemestä kohti Punavuorta, matkan varrelle sattui Akateemisen haastattelupiste, johon juuri saapui Miina Äkkijyrkkä karjan kutsuhuutoa laulaen... Minulla ei ollut aikaa jäädä pitkäksi aikaa kuuntelemaan, mutta hetkessä jo huomasi, että Äkkijyrkkä on värikäs persoona, joka on täysin omistautunut työlleen eikä kysele keneltäkään lupaa olla oma itsensä.

Olin ottanut aamulla mukaani vesipullon, mutta päivän mittaan olin litkinyt sen tyhjäksi. Koska messupäiväni ei vielä ollut lopussa, kävin ostamassa Esplanadi-kahvilasta porevettä. Se oli hinnakasta, mutta en jaksanut välittää, sillä tiskin takana oli hyväntuulinen mies, joka oitis antoi luvan ottaa kuvan tiskin veikeistä somisteista. Tosin hän totesi, että hahmot olivat jo vähän nahistuneet, mutta mitä siitä. Oma toteamukseni tähän oli, ettei tässä nyt enää itsekään kovin freesinä kuljeskele...

Messualueella oli myös pienimuotoinen Matias Lampisen valokuvanäyttely. Tämä nuori mies on ottanut kaikki kuvansa kännykkäkameralla hylätyissä taloissa. Niissä oli ihanaa menneen ajan pysähtynyttä tunnelmaa. Ehkä jopa melankolista, mutta silti sympaattista.

Ostin muutamia kortteja taiteilijalta, sillä halusin saada mukaani jotain muistoja konkreettisempaa.

Punavuori-lavalle olin taas menossa kuuntelemaan Mikko Kamulaa, sillä hänen kaksi ensimmäistä kirjaansa, Ikimetsien sydänmailla ja Iso härkä, olivat olleet lumoavia lukukokemuksia. Kun ehdin paikalle, menossa oli vielä Outi Pakkasen haastattelu. Tämä tuottelias dekkaristi on myös hyvä esiintyjä, jota kuuntelee mielellään. Pakkasen kirjat ovat mielestäni "ihan mukavia", mutta koska maailmassa on enemmän luettavaa kuin ikinä ihminen ehtii eläessään lukea, jätän osan Pakkasista lukematta.

Pian lavalle kuitenkin kiipesi Kamula, kirjailija, jonka kirjat aion kyllä lukea kaikki. Ainakin tämän nykytietämyksen mukaan.

Metsän kansa -sarjasta on nyt puolet valmiina, kun kolme kirjaa on julkaistu. Kirjailijaa kuunnellessa tuli tunne, että tältä mieheltä ei ihan heti ideat lopu. Kuusiosaisen sarjan jälkeen tulee sitten jotain muuta. Taitaa olla tämä kirjalija kertojien sukua. Tekstiä syntyy niin paljon, että kustantaja jo toppuuttelee ja kirjan fonttia on pienennetty. Tuhatsivuinen opus voi karkoittaa lukijoita ja vaikka se nyt onkin kutistettu 700-sivuiseksi, kirja on melkoinen järkäle. Mutta kuten jo aiemmin lupasin, kerron Tuonelasta lisää tuonnempana.

Lauantai-illan päätteeksi kuuntelin vielä Töölö-lavan äärellä Sinikka Nopolan ja Linda Bondestamin haastattelua. Tuottelias tekstinikkari Sinikka Nopola on nyt loruillut hauskan runokirjan Mustekala löytää trikoot, joihin palkittu ja arvostettu kuvittaja Linda Bondestam on tehnyt värikkään, oivaltavan kuvituksen.

Sinikka Nopola on nokkela tekstinikkari, mutta myös hänen esiintymistään on mukava seurata. Puolen tunnin hetki lavalla on ohi ennen kuin huomattiinkaan. Kirjasta luetut maistiaisrunot kutkuttivat kielenkantoja, joten tämän runoteoksen kyllä lainaan kirjastosta. Olisihan sen voinut omaksikin ostaa, mutta yritän kovasti muistaa, että kaikkea ihanaa ei tarvitse omistaa.

Tässä vaiheessa olimme olleet messuilla jo yhdeksän ja puoli tuntia. Riitti tälle päivälle! Matkustimme ratikalla majapaikkaan, haukkasimme iltapalaa ja jopas uni maittoi.