Lopun jälkeen

Kuten edellisessä postauksessa jo totesin, kirjapostauksia tulee nyt liukuhihnalta. Olen tässä menneinä viikkoina keskittynyt enemmän lukemiseen kuin kirjoittamiseen ja se minkä taakseen jätti, edestä löytyi.

Helsingin reissulla minulla oli pitkien matkojen huvitukseksi mukana sukanneule ja Clare Mackintoshin uutuusromaani Lopun jälkeen. Kirja esiintyikin jo vilaukselta Kaari-kauppakeskuksen Espresso Housessa otetuissa kahvittelukuvissa. Silloin kerroin, että tuskin olin lukemisessa alkuun päässyt kun jo kyyneleet pyrkivät pintaan.

Mackintoshin esikoisdekkari, Annoin sinun mennä, oli yksi parhaista ikinä lukemistani kirjoista. Ja kamalin myös. Juoni oli käsittämättömän nerokas ja kirjailija vei lukijaa kuin pässiä narussa. Seuraavat dekkarit, Minä näen sinut ja Anna minun olla, eivät yltäneet esikoisen tasolla, mutta olivat kuitenkin kelpo luettavaa.

Kolmen dekkarin jälkeen tämä aiemmin poliisina toiminut brittikirjailija vaihtoi tyylilajia. Lopun jälkeen pohjautuu kirjalijan omiin kokemuksiin ja kertoo pienen lapsen sairastumisesta kuolemanvakavasti. Lääkärit tekevät parhaansa, mutta vaikeissa leikkauksissa on riskinsä.

Maxin ja Pipin kolmevuotias Dylan poika ottaa takapakkia kehityksessään. Äidin vaisto kertoo, että kaikki ei ole kunnossa, mutta isän mielestä äiti hössöttää suotta. Kyse on kuitenkin vaikeasta aivokasvaimesta, joka on pakko leikata. Leikkauksessa Dylanin aivot vaurioituvat ja lääkärit arvoivat, ettei Dylan todennäköisesti koskaan puhu eikä liiku itsenäisesti. Hoidot väsyttävät lasta ja kivut kiusaavat. Missä vaiheessa on armeliaampaa lopettaa elintoimintojen ylläpitäminen koneellisesti? Löytyisikö hoitokeino myöhemmin? Kannattaako Dylan pitää hengissä vaikkei hän ymmärrä ympäröivästä maailmasta mitään?

Äidin tunteiden kuvaaminen tuntui sydäntäsärkevältä, olenhan äiti itsekin. Voiko olla kamalampaa kuin istua vakavasti sairaan lapsen vuoteen vierellä toivoen parasta ja peläten pahinta?

Jossain vaiheessa ennen puolta väliä aloin epäillä... Jaksanko lukea kirjan loppuun? Onko tämä koko ajan tätä samaa? Pitääkö minun lukea yli 400 sivua äidin epätoivoa (ja toivoa) ennen kuin kirjalija paljastaa, kuinka Dylanille lopulta kävi?

Mutta ei tarvinnut. Mackintosh yllätti jälleen.

Kun sairaala pyytää vanhempia päättämään, pidetäänkö Dylan elossa koneellisesti vai annetaanko lapsen päästä kärsimyksistään, vanhemmat ovatkin eri mieltä. Äiti antaisi lapsen mennä, ettei Dylanin tarvitsisi enää kärsiä. Varsinkin kun poika ei koskaan voisi elää tavallista huoletonta pienen ihmisen elämää. Hän olisi aina muiden avun varassa. Isä ei halua luopua toivosta. Hän on vakuuttunut että muutamakin lisävuosi elinaikaa olisi tärkeää. Isän mielestä hoidoista luopuminen olisi murha. Niinpä molemmat vaihtoehdot kirjoitetaan auki...

Kirjan hauska pikku yksityiskohta on Dylania hoitavan teheranilaissyntyisen lääkärin sukunimi, Khalili. Yhdellä kummitytöistäni oli lapsena (pian 20 vuotta sitten) kaksi mielikuvituskaveria, joista toisen nimi oli Kalilili. Niinpä Leila Khalili muistutti minua kummilapsestani pitkin matkaa.

Kirja ei tarjoa yhtä ainoaa loppuratkaisua. Loppuja on kaksi ja ne kulkevat kirjassa vieretysten. Lapsen menettäminen on vaikeaa, se muuttaa koko elämän. Mutta ei ole vain yhtä totuutta, jokaisella on omansa.

Lopun jälkeen ei ollut helppo lukukokemus, mutta kyllä Mackintosh kirjoittaa osaa. Toivon kuitenkin, että seuraavassa kirjassa palataan takaisin rikosten maailmaan. Siinä on helpompi pysyä ulkopuolisena ja ajatella, että tämähän on vain mielikuvitusta...