Viime viikon valopilkut

Elämänpolkuni kulkee enimmäkseen kadun aurinkoista laitaa, mutta ettei totuus unohtuisi, on välillä ihan heräteltävä itseään näkemään kaikki hyvä ympärillään. Nimittäin ne sellaisetkin hyvät, joista ei saa aikaiseksi kokonaista postausta. Keräsin tähän saman otsikon alle viime viikon ilonaiheita.

Amppelimansikat ovat intoutuneet kukkimaan ihan villeinä ja niinpä marja poikineen on kypysynyt syötäväksi asti. Makeita nämä molluskat eivät tosin ole, vaan aika happamia. Kauniita ovat, joten happamuus ei haittaa.

Talvella marketista muutamalla eurolla ostettu ruukkuruusu on terassilla isommassa astiassa vallan villiintynyt kukkimaan. Kukat ovat isoja ja painavia, riippuvat pitkin poikin ruukun laitoja. Maljakkoon niistä ei oikein vetkulavarsiensa vuoksi ole, mutta kun niitä ei leikkaa poikki, kestävät kukassa ihan loputtoman kauan.

Uusia nuppuja työntyy esiin sitä mukaa kun entiset kukinnot alkavat lakastua.

Keväällä kylvin kasvimaahan pussillisen auringonkukansiemeniä. Ne itivät älyttömän hyvin ja niinpä pieniä taimia oli kasvimaassa vierivierekkäin. Liian tiheässä kasvu tyrehtyy, joten harvensin rivistöä sydän verta vuotaen... ei niitä terhakoita kukkalapsia mitenkään saattanut kompostiin viskata. Niinpä yritin keksiä mahdollisimman paljon paikkoja, jonne ylimääräiset taimet saisin kasvamaan. Joten meillä kasvaa auringonkukkia kurkkumaalla, perennapenkissä ja lukemattomassa purkeissa pitkin pihaa. Perennapenkkiä en ole raaskinut vesijohtovedellä kastella, joten siellä taimet kituvat vielä pieninä ja honteloina, tuskin ehtivät kukkaan saakka lainkaan. Mutta muualla alkaa kukkimista näkyä. Ihanaa!

Kärsimyskukkakin sai vihdoin ensimmäiset nuppunsa auki. Ilmeisesti suurempaan ruukkuun istuttaminen keväällä viivästytti nuppujen kehittymistä ja luulin jo, ettei tänä vuonna kukita ollenkaan. Onneksi luulo oli väärä.

Kääpiöomenapuumme, Vuokko, teki tänä vuonna ensimmäiset kunnon omenat. Jostain syystä omenoita kasvoi vain kahdessa vierekkäisessä oksassa, mutta niissä olikin sitten hyvä sato. Nyt olen saanut popsia näitä oman pihan hedelmiä ihan yllin kyllin.

Keväällä sain äidiltä kaksi kesäkurpitsan tainta. Toista ihmettelin, mikä epäsikiö se on, kun se kasvatti vain pitkiä lonkeroita, mutta ei alkanut tehdä kurpitsoja. Ajan saatossa selvisi, että tämä lonkeroinen onkin koristekurpitsa ja siihen on jo ilmestynyt monta pientä erikoisen näköistä möykkyä. Silti uusia kukkia ilmestyy päivittäin ja ahkerat pölyttäjät käyvät niissä töissä.

Kurpitsa on kiivennyt perunanvarsiin.

Sisäinen marttani hykertelee tyytyväisenä, kun taas olen säilönyt... Nyt keitin vähän vajaan ämpärillisen karviaisia mehuksi ja sain aikaiseksi hyvin kauniin väristä juomaa viisi litraa.

Ei niin kiva valopilkku oli kokeilu säilöä karviaisi veteen, Ohjeen mukaan piti vain keittää vesi kiehuvaksi ja sitten jäähdyttää se jääkaappikylmäksi. Puoliraa'at karviaiset putsataan, huuhdellaan lämpimällä vedellä ja purkkiin laitetaan huuhdellut karviaiset ja sitten päälle vettä niin että purkki täyttyy. Näin karviaisten olisi tarkoitus säilyä talveen saakka. Niin - olisi...

Minulla kyllä koko systeemi alkoi käydä, joten pieleen meni iso työ. Eli se, että näpräsin kahdesta litrasta marjoja pois sekä kannan että "parran". Kaikki siististi putsatut marjat menivät lyhyen säilytyksen jälkeen kompostiin. Kismitti. Mutta ihan vahingossa tuli työpöydälle tällainen hieno asetelma...

Yksi valopilkku oli nämä Virkkukoukkusen korvikset, jotka ensimmäistä kertaa pujottelin korviini. Vaikka en ihan allekirjoita lausetta "Mikään ei kestä ikuisesti, siis nauti nyt!" Ei minkään tarvitsekaan kestää ikuisesti, sillä aina tulee uusia ilonaiheita.

Iloitsin kovasti puutarhan sadosta. Näitä omenia putoilee puusta kiihtyvällä tahdilla ja kesäkurpitsa kasvattaa pötkylöitään. Kohta pääsee taas tekemään kesäkurpitsaherkkuja!

Olen iloinnut myös Anne-Mari Westin korteista. Muutaman ostin itse ja toivon tietenkin saavani samanlaiset joskus myös kirjoittettuna. Ehkä sitten raaskin laittaa nämä maailmalle.

Outsalta ja Rita-siskolta on postinkantaja kantanut korttipostia selkä vääränä Kotosten postilaatikkoon. Ihania muistamisia on tullut yltäkylläisesti, mutta en ole saanut aikaiseksi esitellä niitä täällä blogin sivuilla. Nyt kuitenkin tuli siskolta niin mainio kortti, joka vielä sopii kuin nappi raksiin noihin kahteen aiemmin esittelemääni, joten tässä tämä ihanuus:

Siinäpä niitä, viikon valopilkkuja jo melkoinen määrä... Elämäni ilostuttajia ovat viime aikona olleet myös kuopuksen koirat, joista toista etsiskelin tässä yhtenä päivänä. Ja mistäs se sitten löytyikään...?

Meidän sängystä! Ei sille vihainen voinut olla, kun toinen oli niin onnellisen näköinen pehmeällä pedillään.

Elämä taas lellii ja hemmottelee.