Pihapatsas, joka katosi

Kun tulin torstaina töistä kotiin, näin rappusilla silmäkulmasta jotain outoa... jotain, mitä ei ennen ole tietyssä kohdassa pihaa ollut. Mitä? Tarkensin katsetta ja voi kummaa! Täysin liikkumatta patsaan lailla omenapuun ja kasvimaan välillä kyyhötti pulskassa kunnossa ollut rusakko.  Oi, saisikohan tuosta kuvan?

Avasin kotioven varovaisesti, kiiruhdin sisään heittämään repun selästä ja nappaamaan kameran. Sitten pian takaisin ulos toivoen, että äskeinen näky olisi edelleen paikallaan. Olihan se!

Se ei hievahtanutkaan. Vaikutti, että se on täysin jähmettynyt yhteen asentoon. Päätim varovasti kiertää toiseen kohtaan, että saisin kuvia toisestakin kuvakulmasta. Patsas kyhjötti paikallaan.

Nurmikko on niittämättä, koska olemme halunneet nauttia valkoapiloista ja maahumalasta ja kedon kukkien lailla kasvavista luonnonkukista. Ehkä pupunen tuli sekin niitä ihailemaa?

Ihan yhtä yllättäen kuin pupu oli pihaan ilmaantunut, se yhtäkkiä katosi. Hetken katsoin kameran linssin läpi muualle ja pupu oli poissa. Jos ei olisi kuvia todistusaineistoksi, luulisin nähneeni näkyjä.

Kun pupu poistui, huomasin katsella pihassakin vähän avoimin silmin. Kukkaa pukkaa. Mm. ukontulikukkaa.

Jasmikkeen kukinta alkaa olla jo ohi.

Vadelmat alkavat kypsyä. Tänä vuonna oman pihan puskat ovat niin harvat, että marjoista ei tule olemaan ylituotantoa. Harmi, näitä on talvipakkasilla niin kiva makustella ja muistella kesää.

Tolvanniemestä ostamani keijunmekko on upeassa kunnossa, varmaan hienoin ikinä. (Tai no, on niitä ollut valtavia ja mahtavia ennenkin... tämä ei ole vielä ehtinyt venyä lopulliseen mittaansa.) Joku toukka tollero on tainnut käydä kirjailemassa kukan lehtiin kummia kuvioita.

Ei sitä aamulla herätessä voi arvata, mitä kaikkea kivaa päivä tuokaan tullessaan. Yllätystä kaikki tyynni! Elämä <3