Mimmit

Jos kirjailijalla on mielikuvitusta ja rohkeutta nimetä kirjansa kuten Katherine Pancol on nimennyt, hänellä täytyy olla mainio mielikuvitus ja lennokas kynä.

Ensimmäiset suomennetut Pancolin kirjat olivat Krokotiilin keltaiset silmät (2012), Kilpikonnien hidas valssi 2012) ja Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin (2013). Tiiliskiven paksuisissa teoksissa on varsin värikkäät ja silmiinpistävät kannet. Silti en ole noihin houkutuksiin tarttunut, sillä valtaisa sivumäärä hirvittää. Kun ei tuota lukuaikaa liikoja ole... ja illalla ennen nukahtamista lukiessa on vaarana, että iso kirja putoaa silmille ja tekee pahaa jälkeä.

Sen sijaan tartuin Pancolin seuraavaksi suomennettuihin romaaneihin, Mimmit-trilogiaan, vain huomatakseni, että ilmeisesti olisi kannattanut lukea nuo aiemmatkin tuotokset, sillä Mimmeissä on kuulema samoja henkilöitä.

Ja nyt olen ymmälläni.

Kirjoissa on kannet kuin karamellit ja takakansiteksien perusteella voisi uskoa sukeltavansa kevyen poreilevan hömppätrilogian maailmaan. Vai miltäs kuulostaa:

Mutta kyseessä ei ollutkaan kevyt iltapala vaan tuhti ja täyttävä kolmen ruokalajin illallinen. Henkilöitä oli niin paljon ja niin pitkin poikin maailmankarttaa että olin välillä ihan pihalla kuka on kenen äiti tai tytär tai poika tai ystävätär ja miten nämä kaikki ihmiset oikein liittyivät toisiinsa.

Ja se, ettei näiden mimmien elämä ollut ollenkaan ruusuilla tanssimista. Tai ainakin oli hyvin piikikkäästä lajista kyse. Selviytyjiä he kyllä olivat, mutta miten traagisia kohtaloita taustalla olikaan! ja minkälaista taistelua elämä!

On itsevarma aloitteleva muotisuunnittelija ja hänen musiikillisesti lahjakas poikaystävänsä, joka opinnoissaan kohtaa monen rumaksi kutsuman musikaalisesti huomattavan lahjakkaan tytön, tytön, jonka kasvot oma isä murjoi jakoavaimella tultuaan vaimonsa petkuttamaksi, on nainen, joka ottaa kaikesta syyt niskoilleen, sillä hänellä oli julma äiti, joka rakasti vain toista lastaan ja hyljeksi tätä toista ja hänen rakastava aviomiehensä, johon toinen nainen rakastuu ja yrittää voittaa miehen itselleen ja kaikesta syyllistyvä luulee sitäkin omaksi viakseen ja mies, joka puolustaa tytärtään ja sietää vaimoaan, mutta työmatkalla löytää elämänsä rakkauden, mutta ei voi jättää vaimoaan suojellakseen tytärtään ja on nainen, joka taistelee äitinsä puolesta, äidin, jonka aviomies on julma hirviö, jota koko yhteisö pelkää ja joka hakkaa vaimonsa henkihieveriin kerta toisensa jälkeen, ja tämä pahoinpidelty nainen vaalii muistoa toisenlaisesta miehestä, joka on luvannut palata hänen luokseen, muttei palannutkaan ja on rikas vanha nainen, joka aikoinaan yllättäen peri petturimaisen puolisonsa ja voi nyt tehdä kaikessa oman mielensä mukaan ja... loputtomiin juonenkiemuroita, jotka aikansa polveiltuaan palaavat samaan puroon, tai pikemminkin villinä virtaavaan koskeen.

Oli tosi hyvä juttu, että luin kaikki kolme kirjaa putkeen, sillä oikeastaan ne olivat vain yksi pitkä tarina kolmissa kansissa. Irralliset ihmiset ja heidän elämänkohtalonsa lopulta punoutuivat yhteen ja kysymykset löysivät vastauksia.

Muutaman tekstikatkelman haluan teille tarjoilla.

Ja tämä Josephine-ressu. Aina syyllinen, niin hän itse uskoo. Tämä liikautti sydäntäni, sillä olen juuri keskustellut samasta asiasta erään läheisen ihmisen kanssa ja ihmettelimme sitä, miksi niin helposti itsekin koemme syyllisyyttä asioista, joihin emme edes voi vaikuttaa. Asioista, jotka ihan oikeasti eivät ole meidän syytämme.

En koskaan tee muistiinpajoja lukiessani romaaneja. Nyt olisi pitänyt. Olisin pysynyt paremmin kartalla, jos olisin piirtänyt jonkinlaista henkilökaavioita, hahmottaakseni helpommin kuka on kuka ja missä maailman kolkassa.

Vaikka näiden kansien välinen maailma oli täysin muuta kuin etukäteen luulin, pidin lukemastani. Eikä hajamielisyyteni henkilöiden kanssa haitannut, loppupeleissä olin kutakuinkin jo kartalla suhdesopista ja muista kiemuroista. Sitä vain mietin, että on siinä ollut kirjoittajalla juonilankojen kiinnipitelemisessä homma, ettei tullut silkkaa syheröä ja umpisolmua vain. Mutta niin vain kirjailija Pancol vei tarinan maaliin voittajana ja kaikki kolme suomentajaa (Lotta Toivanen, Marja Luoma ja Pirkko Biström) onnistuivat käännöstyössään pukaten Pancolille vauhtia.

Nyt on Stellan, Julien, Josephinen, Hortensen, Leonien, Calypson, Aminan, Zoen, Emilyn, Jelenan ja muiden nimet kirjoissa ja kirjan kannet kiinni!

Ja lopuksi aneeminen kukkakuva. Tai parikin. Sain äidiltä viime viikolla upeat pioninkukat, mutta en älynnyt kuvata niitä heti. Ne näivettyivät niin pian, että kuvaamatta jäi. Mutta varsissa oli uudet nuput ja ne nyt ilahduttavat ruokapöydällä maljakossa keijunkukkien kanssa. Meille mimmeille!