Viimeistelyn ihanuus ja kurjuus

Varoitus: Teksti saattaa sisältää tuotesijoittelua, mutta ennen kaikkea on vaara altistua kotikutoiselle amatöörifilosofioinnille.

Kuten kerroin, kävin Linnalan kansalaisopiston nipsuvirkkauskurssilla. Sen jälkeen esittelin kaksi keskeneräistä virkkaustyötä. Nyt toinen on valmistunut, mutta toinen ei. Tosin kolmaskin viritys on jo tekeillä... Olen viime päivinä tutkiskellut itseäni ja miettinyt, mistä kummasta johtuu vaikeus saattaa keskeneräisiä tekeleitä valmiiksi. Ja luulen keksineeni selityksen!

Niin kauan kun työ on tekeillä, voi uskotella itselleen, että siitä tulee juuri sellainen kuin oli tarkoituskin tai ainakin että tekeleestä tulee kelvollinen. Mutta monesti minun käsityöni ovat sellaisia, etten oikeastaan edes itsekään tiedä millaista väkellystä olen tekemässä. Suunnitelma voi hyvinkin muuttua matkan varrella. Usein teen asioita omasta päästä ilman jonkun toisen tekemää seikkaperäistä ohjetta. Itse tekeminen on tärkempää kuin työn valmistuminen.

Sama koskee matkustamista. Matkalla oleminen on melkein tärkeämpää kuin määränpää. Perille päästyä kaikki ei ehkä menekään suunnitellusti. Sää, ruoka, majoitus, kanssamatkustajat tai mikä tahansa voi mennä myttyyn ja aiheuttaa pettymyksen. Niin kauan kuin matka jatkuu, voi istua omissa ajatuksissaan kuin tyynesti meditoimassa, Maisemat vaihtuvat, aika kuluu. Varsinkin jos matkustaa julkisilla kulkuvälineillä yksin, voi vaipua transsin kaltaiseen tilaan, jossa kaikki on mahdollista. Kiireiselle töitä tekevälle perheen äidille tuollainen pakollinen pysähtyminen on tavoiteltava tila.

Virkkaus- tai neuletyön eteneminen on kuin matka tuntemattomaan. Päätepysäkillä ei voi tietää mihin on lopulta päädytty. Työ joko onnistuu tai sitten ei. Seuraava ongelma on, että mitä sillä valmistuneella käsityöllä tehdään. Tässä yltäkylläisyyden maailmassa kun kukaan ei oikeastaan tarvitse mitään.

Rahaakin tämä turha näpertäminen vie... Tämä ainoa valmistunut nipsukassi tuli maksamaan n. 26 €. Nipsut olivat periaatteessa ilmaisia, mutta ostin kolme kerää lankaa (á 5,40 €), sulkijasysteemin (4,90 €) ja metallihihnan (n. 5 €). Kolmannesta lankakerästä tosin jäi yli puolet jäljelle. Jos myisin laukun ja pyytäisin siitä 26 euroa, moni pitäisi sitä kalliina enkä edes saisi senttiäkään tekopalkkaa.

Päätin tehdä kassiin vuorinkin virkkaamalla. Tässä vaiheessa on valmiina vuoripyörylät joihin piti vielä virkata kassin suuaukko, että kassin saa yhdistettyä sulkijamekanismiin.

En ole ikinä kiinnittänyt mitään tällaiseen kehikkoon. Ompelemalla se kai tapahtuu, vaan miten? Nerokkaasti keksin, että ompelen kassin kiinni sulkijasysteemiin samalla liukuvärjätyllä langalla, jolla koko kassi on virkattu. Ensimmäinen neula ei mahtunut reunan rei'istä läpi. Toiseen neulaan ei mennyt lanka silmästä läpi. Kolmas neula katkesi (!) melkein heti aloitettuani ompelun. Neljännellä neulalla ompelu sujui kyllä, mutta ei leikiten. Lanka hiutui ommellessa ja katkeili. Melkein kävi suututtamaan koko touhu. Neljäskin neula vääntyi työn tuoksinassa. Viidennellä neulalla sain ompelun loppuun, mutta vähän vääntyneeltä sekin raukka näytti urakan päätyttyä. Toivottavasti ommel nyt kestää, eikä se käy heti hiutumaan hitaleiksi!

Nuukuuttani ostin vielä liian lyhyen metalliketjun laukkuun. Yritin pidentää hihnaa papukaijalukoilla, jotka olen joskus jostain talteen leikannut. Ei hyvä. Jospa tässä joku päivä lähitulevaisuudessa kävisin kuitenkin ostamassa pidemmän ketjun. Voisin ehkä jopa joskus käyttääkin tuota laukuntekelettä.

Mitäs valkoiselle laukulle kuuluu? Keskeneräisyyttä kuuluu. Osat ovat olemassa, mutta kokoon ompeleminen tai virkkaaminen hirvittää... Jos ei siitä tule ollenkaan käyttökelpoista kapinetta?

Koska voisin virkata ja virkata aina vain, niin näiden viimeistelyä miettiessäni virkkailin huvikseni jo kolmatta pussukkaa. Voi voi, kuinka monta langanpäätä siinä onkaan odottamassa hellää huolenpitoa!

Tänään olen tuskaillut toisenkin ongelman kanssa. Se ongelma on teholiimalla liimatut kauppojen hälytystarrat. Nyt kun tyttöjen huoneita on vaihdettu päittäin, on kaikki tavaratkin käyty läpi tarkalla seulalla (tai se olisi ollut tavoite, johon ei ihan päästy...). Tytöt ovat jo joitakin vuosia toivoneet erilaisiksi lahjoiksi astioita, varsinkin Teemaa. Tänään keksin pestä hyllyssä säilytetyt astia saadakseni niistä helposti pölyt pois.

Osassa lautasia oli pohjassa vielä hälytarrat kiinni, sillä astiat eivät ole olleet koskaan käytössä. Ensin yritin repiä tarroja pois kuiviltaan. Ei onnistunut. Sitten päätin yrittää liottamista. Huono ajatus. Paperi irtosi, mutta mikrosirutarran virtapiirijohto (vai mikä se on) pysyi lautasen pohjassa kuin täi tervassa.

Soiro kerrallaan tarra luvutti pikku hiljaa

Lopulta otin avuksi tiskipöydällä lojuneen purkinavaajan ja raaputin sillä. Osa tarrasta luovutti, mutta lopulta piti minun luovuttaa, enhän halunnut raapia lautasen pohjaa pilalle.

Päättely- ja raaputustehtävien jälkeen oli pakko suunnata palkkatyömaalle. Sieltä palaajaa odottikin illalla mieluisa korttiyllätys. Kotoilublogisti ilahtui ikihyviksi herkullisesta hillokortista. Kiitos Rita!