Pikavisiitillä pääkaupungissa

Esikoinen muutti pikkuruisesta ja antiikkisesta opiskelijaboksistaan isompaan ja modernimpaan, kun kaverinsa pääsi myös opiskelemaan pääkaupunkiseudulle. Kahteen pekkaan selviää isommastakin vuokrasta. 

Työt estivät meitä vanhempia osallistumasta muuttohässäkkään, mutta isän osaamista ja porakonetta kaivattiin apuun myöhemmin. Koska meillä työt rytmittävät elämää jokaisena viikonpäivänä, ei yhteistä vapaa-aikaa juuri ole. Kun ihmeeksi molemmilla oli vapaapäivä torstaina (minulla lomaa ja sedällä viikkovapaa), pistimme toimeksi. Heti kun keskiviikkona pääsin töistä livahtamaan (noin puoli neljältä) lähdimme ajelemaan ensin Mikkeliin, jossa vähän avustimme kuopusta kauppa-asioissa ja sitten kohti Helsinkiä.

Matkaa riitti ajettavaksi ja aurinkokin jo painui mailleen Heinolan tienoilla. Oli hieno auringonlaskunäytelmä metsänrajan takana. Ihan kuin taivas olisi ollut tulessa.

Heinolassa pysähdyimme murkinalle ABC-asemalle. Nälkä oli, mutta mitään ei tehnyt mieli syödä. Lopulta päädyin tilaamaan Quattro stagioni -pizzan. Se oli valtava! Ja tonnikala oli niin omituisen makuista, etten oikein tykännytkään valinnastani. Sain kuitenkin sen verran syötyä, että nälkä lähti.

Matkalla pitää joka pysähdyksellä käydä vessassa, niin nytkin. Ihastelin naistenhuoneen kukkakimppua, vaikka se olikin jo pikkuisen väsähtänyt.  Kivasti piristi tilan ilmettä kuitenkin.

Yö oli jo laskeutunut tienoon ylle, kun vihdoin olimme kohteessa perillä. Parkkipaikan löytäminen oli operaatio sinänsä, mutta löytyi kuitenkin.

Näiden ovien takaa löytyy esikoisemme uusi koti. Koti, joka on sievä ja soma kuin karamelli. Vanhan talon korkeat huoneet ja huolella remontoidut vanhat ovet viehättivät kovasti, samoin leveät ikkunalaudat. Asunnon keittiö ja vessa oli äskettäin remontoitu tyylillä. En ihmettele ollenkaan, että tytöt palavasti halusivat päästä siihen vuokralle.

Nukuimme makeasti olohuoneen uudella vuodesohvalla eikä edes Mannerheimintien liikenne häirinnyt yhtään. Seuraavan aamun ensimmäinen suunnitelma oli asiointi Ikeassa. Sinne päästyämme piti ensimmäiseksi tietysti juoda kahvit!

Ostoslista oli tarkasti selvillä, mutta kyllä tuolla ostosparatiisissa menee aikaa! Kun lopulta olimme ostoksinemme ulkona ja takaisin esikoisen asunnolla, olimme jälleen nälkäisiä. Nälkä lähtee syömällä, joten suunnistimme läheiseen nepalilaiseen ravintolaan. Siellä ruokaa odotellessamme huomasin vesilasin heijastavan servetille melko erikoiset kuviot...

Pääkallot eivät meitä pelottaneet vaan söimme annoksemme hyvällä halulla. En tiedä, olenko ikinä syönyt näin hyvää lammasta ja naan-leipä oli taivaallista, kuten ennenkin.

Iltapäivä oli jo pitkällä ennen kuin pääsimme kotimatkalle. Mutta vaikka verhotangon asennus jäikin puolitiehen (kuka olisi älynnyt, että kannatinpaketissa ei olekaan kuin yksi kannatin?), peili ja hylly sentään oli saatu paikoilleen. Paluumatkalla poikkesimme sedän veljen ja vaimonsa luona Mäntyharjulla kahvilla. Kahvinkeitto tosin oli vaatinut pikkuisen luovuutta, sillä hetki sen jälkeen kuin matkan varrelta soitimme ja ilmoitimme tulevamme, oli seutukunnalta hävinnyt sähköt.

Onneksi olimme nostaligisessa maaseutumaisemassa, joten pääsimme nauttimaan ihan avotulella keitettyä pannukahvia!

Sen verran napakka tahti oli reissullamme, että kun iltayhdeksän jälkeen torstaina palailimme kotikonnuille, oli ihan epätodellinen olo. Tapahtuiko tämä kaikki todella?

Täytetyt paprikat omasta päästä

Kun kasvissyöjätyttäret Helsingistä olivat tulossa käymään, mietin taas huolissani, mitä ruoaksi. Onneksi Citymarketin mammuttimarkkinoilla oli punaiset paprikat tarjouksessa ja hinta niin huokea että huvitti, euron kilo! Täytetyt paprikat olisi aika nappi juttu.

Mutta jos täytteeseen ei voi laittaa lihaa, mitä sinne laitetaan? Selasin netin ohjeita, mutta mikään ei napannut. Siis päätin soveltaa. En ole intohimoinen kokkikokeilija, vaan perinteisten reseptien pyörittäja ja kokkailu on ennemminkin hengissä pysymisen pakkopullaa kuin harrastus. Olen kehno kokki ja huono ruoanlaittaja. Ruokani ovat yleensä keskinkertaista mättöä, jota syö kun ei parempaakaan ole tarjolla. Tältä pohjalta näiden paprikoiden herkullisuus oli siis ihan hämmentävä yllätys. Kelpasi niin hyvin esikoiselle ja ystävälleen, että piti jo heti arkeen päästyä tehdä uudet paprikat, että sain minäkin niillä herkutella.

Jos joskun myöhemmin hairahdun tätä herkkua muistelemaan, niin eihän se resepti mielessä ole pysynyt. Mutta täällä blogissa se pysyy.

T'äytetyt paprikat

6 punaista paprikaa (kannattaa valita sellaisia, jotka kutakuinkin pysyvät pystyssä, "jaloillaan")

2,5 dl Myllyn Paras riisi+ohraa
7 dl vettä
1 kasvisliemikuutio
1 prk mausteöljyyn säilöttyä salaattijuustoa
n. 1 dl oliiviviipaleita
1/2 purkkia Valio Viola yrttituorejuustoa
3 dl juustoraastetta

Keitä riisi+ohra paketin ohjeen mukaan, mausta kasvisliemikuutiolla. Anna jäähtyä vähän.

Huuhtele paprikat ja leikkaa niistä kanta pois ja poista siemenet sisältä. Jos kantaan jää paljon paprikaa, leikkaa se irti ja paloittele se riisi+ohran sekaan. Kun riisi+ohra on vähän jäähtynyt, sekoita siihen tuorejuusto,  oliiviviipaleet ja salaattijuusto (ei öljyä). Sekoita mukaan lopuksi noin 1 dl juustoraastetta.

Täytä paprikakupit täytteellä tiiviisti ja ripottele loppu juustoraaste pinnalle.

Paista 175 asteessa noin 45 -50 minuuttia ja sitten vain herkuttelemaan!

PS. Salaattijuuston öljyn laitoin sämpylätaikinaan. Hyvin toimi, tuli hauskasti aavistus uutta makua mukaan.

Keltavahverokuume

Tuskin oli tyttöjen serkun häistä selvitty, kun esikoinen tupsahti jälleen kotikonnuille käymään. Koko kesän töitä tiukasti paiskinut lapsi pääsi nyt käymään kotikotona kahtena peräkkäisenä viikonloppuna. Tuskin olisi jaksanut matkustaa, ellei olisi ollut mukavia houkutuksia tarjolla, ensin häät ja heti perään esikoisen hyvän ystävän tuparit.

Myös esikoisen ystävä ja kämppäkaveri tuli mukaan. Tytöt kävivät tupareissa lauantaina ja sunnuntaina meillä oli mitä mainioin tilaisuus pistäytyä mummolassa ja kantarellimetsässä ennen kuin paluubussi starttasi kohti Helsinkiä. Sääkin suosi jälleen, vaikka viileys alkoikin jo työntää kesän hellettä pois tieltään. Ruska aloittelee maiseman värittämistä ja tekee siitä kauniin.

Lipetin metsässä oli niin paljon keltaista kultaa että melkein livetti. Minulla oli mukana korini ja molemmilla tytöillä kymmenen litran ämpärit ja voi että me saatiin saalista!

 

Jättikantarellin juurella kasvoi pienempi sieni kuin isomman kainalossa.

Minun saaliini. Kopassa on keltavahveroiden lisäksi pari vaaleaorakasta ja muutamia mustatorvisieniä.

Tytöillä oli molemmilla melkein ämpärilliset saalista myös. Metsässä iskee ahneus, kun yhtään herkkua ei sinne halua jättää märkänemään. Mutta sieniä siivotessa välillä miettii, että oliko ihan pakko näin paljon kerätä... Mutta kun opiskelijaneitokaiset moneen kertaan iloitsivat, että saaliista syövät monta kertaa, ei yhtään harmittanut. Että kyllä kannatti taas suunnistaa sieneen!

Sukkaputki

Kuten jo edellisessä postauksessa totesin, sukanneuleet eivät hellekesän aikana edenneet. Nyt on siis esittelyssä kolmet sukat, joista ensimmäiset vilahtelivat jo Kreetan reissukuvissa ja toiset ovat ne, joita Kotosen täti teki ihan ajatuksen kanssa ja kirjoitteli vähän ohjeentynkääkin (täällä klik). Niiden lopullinen valmistuminen eli lankojen päättely ja silitys vain viiraantui näihin päiviin saakka. Mutta nyt on valmista!

Viimeisimmäksi valmistuneet, nuo harmaapinkit, matkustivat jo kollegalle Mikkeliin. Kahdet muut ovat vielä omistajaa vailla. Tykkään itse molemmista ja voisin pitää ne itse, ellei minulla olisi jo sukkalaatikossa jokseenkin monia varpaanlämmittimiä...

Mutta... mitäs täällä tapahtuu? Mikäs pötkylä tuo on? Se selviää joskus myöhemmin...

Kohaa Kouvolassa

Ei, otsikossa ei ole kirjoitusvirhe, vaikka se ehkä oudolta kuulostaakin. Koha on avoimen lähdekoodin kirjastojärjestelmä, joka leviää ympäri Suomen (ja maailman). Meilläkin se on käytössä ja siksipä matkustin viikko sitten torstaina työkaverin kanssa Kouvolaan Koha-seminaariin.

Vanhaa sanontaa mukaillen voisi todeta, että aikainen lintu junan nappaa. Jo aamuviiden jälkeen oli lähdettävä liikkeelle, kiskobussimme lähti puksuttelemaan kohti Parikkalaa jo puoli kuudelta. Maisema oli hyvin pimeä, varsinkin kun Pääskylahden asemalla ei valot palaneet. Onneksi läheisen voimalaitoksen ja tehtaan valot ovat niin kirkkaat, että niiden valossa saattoi laiturille kömpiä.

Viisikko ja aavejuna oli lapsuuteni hyytävin lukukokemus ja melkein aavejunamaisesti lipui kiskobussi pimeydestä asemalle. Onneksi näin heti ikkunasta työkamusen, joten osasin kipaista samaan osastoon.

Parikkalassa vaihdomme Joensuusta tulevaan Pendoliinoon. Säkkipimeys oli jo väistynyt päivän sarastuksen tieltä.

Kouvolassa olimme jo kahdeksalta, vaikka seminaarimme alkoi vasta kymmeneltä. Onneksi minulla on ystävä Kouvolan kirjaston henkilökunnassa, joten pääsimme kirjastoon sisään ja saimme ihan yksityisen taloesittelyn.

Kun ystäväni palasi töihinsä, me työkamusen kanssa katselimme ympärillemme. Vaikka Kouvolan kirjasto on valmistunut jo 1970-luvulla ja kaupungissa toivotaan uutta pääkirjastoa, meistä yleisötilat olivat hyvinkin toimivat ja mukavat. Tiedä sitten, olisinko edelleen samaa  mieltä, jos päivittäin talossa työskentelisin... Työtilat olivat pienehköt ja ehkä avokonttorimaisina epäkäytännölliset.

Käsityökirjat löytyvät helposti, kun katossa roikkuu asiakkaiden virkkaamista paloista koottu tilataideteos. Kirjasto oli hommannut langat ja koukut ja taitavat asiakkaat hoitivat loput.

Avarassa salissa oli monia pieniä kivoja yksityiskohtia.

Kirjastossa on myös kunnollisen kokoinen näyttelytila, jossa nyt oli lukiolaisten taidenäyttely. Upeita töitä! Harmikseni en yhtään muista, kenen luomus oli tämä kierrätysmateriaaleihin puettu lady.

Muutamia poimintoja:

Oona Toimelan lopputyö

Venla Raussin keramiikkaa

Aino Kauppalan lopputyö

Nuorten näyttely jatkui vielä alakerran Mediamajassa, mutta siellä en enää muistanut kuvia napsia.

Luisteleva tyttö on kirjaston pysyvää taidetta.

Kirjaston satumaailma oli meistä tosi hauska ja kiehtova paikka. Varmaan lapsiasiakkaiden suosiossa, voisin veikata.

Siellä taitaa olla tuttuja...? Mutta peili on kuin peilitalossa, tuntuu vääristelevän todellisuutta.

Kun kello lähestyi kymmentä, meille seminaarilaisille oli tarjolla aamukahvit. Kylläpä jo maistuikin!

Lounaan kävimme haukkaamassa läheisessaä Neville-ravintolassa ja siellä oli ihan taivallisen hyvää aurajuustokanaa. Siitä ei ole kuvaa, mutta iltapäiväkahvikakusta on! Eikös vain näytäkin hyvältä?

Ilahduttavaa oli, että kakun lisäksi kahvin painikkeeksii saattoi poimia hedelmälohkoja. Nam!

Puoli neljän maissa päivän tietopaketti oli tarjoiltu, sen pureskelemisessa riitti kovasti työtä vielä tällekin viikolle. Kiirehdimme työkamusen kanssa kirjautumaan hotelliin ja sitten jo suunnistimmekin kouvolalaisen ystäväni kanssa herkuttelemaan kreikkalaisen ravintolan tarjoomuksilla.

Kuudelta olisi seminaarilaisille ollut tarjolla vapaamuotoista iltaohjelmaa, mutta me anivarhain matkaan lähteneet olimme jo ihan kypsiä ja menimme mielummin hotelliin lepäämään. Seuraavana päivänä asiapitoinen ohjelma vielä jatkuisi, joten oli parasta ottaa ilta huilin merkeissä.

Aamupalalla oli jälleen yllin kyllin herkkuja.

Kuunteleminen on helpompaa, jos sormet askaroivat, joten minulla oli mukana sukantekele, jonka valmistuminen on ollut pitkällisen hidasta. Koko kesä meni niin, että neulomus kulki mukana, mutta ei siihen tehnyt mieli tarttua, kun muutenkin oli koko ajan kuuma. Nyt kun kaksi päivää istuin paikoillani kuin tatti, sain melkein koko puuttuvan sukan valmiiksi.

Toisen päivän ohjelma loppuikin jo kohta yhden jälkeen. Juna kotiin päin lähti 14.40, joten meille jäi hyvin aikaa nauttia kirjaston Riimi-ravintolan lounaasta. Hyvältä maistui!

Kotona oli iltakuudelta ja kotipihan vesisankossa killui pisarainen syksyn lehti. Aika kaunis!

Pitkään en kotona kerennyt olemaan kun jo sedän kanssa kurvasimme kohti kauppaa ja auringonlaskua.

Niin se meni kahden päivän erilainen työrupeamakin... Taloudellisesti tiukkoina aikoina ei aina raha riitä edes yhden päivän koulutuksiin, mutta tämä katsottiin niin tärkeäksi osallistumisen paikaksi, että saimme olla reissussa ihan yötä. Tällaista ei ole tapahtunut minun työurallani sitten ihan 2000-luvun alun, kun ihmeekseni pääsin Orivedelle lastenkirjallisuuspäiville. Eli melkein 30-vuotisen kirjastourani aikana en ihan hirveästi ole reissuissa rällännyt.