Jäälakeuden kutsu

Suvun miehillä oli eilisen ohjelmassa monen tunnin puusouvi. Esikoiselle napsahti työnakki, joten hän ei voinut liittyä reissujoukkoon, mutta minä ja kuopus lähdimme samalla kyydillä äitiä tapaamaan.

Olen mammantyttö ja arkajalka mitä tulee jäällä liikkumiseen. Pelkään aina, että jää pettää, vaikka takana olisi viikkokausien pakkasennätykset. Siksi onkin ennenkuulumatonta, että eilen ulkoilin reippaan lenkin pitkin jäistä järvenselkää äidin kanssa. Varsinkin kun tämä talvi ei ole edes talvelta juuri tuntunut. Ehkä uskaltamiseen auttoi lumeton jään pinta. Jää näytti todellakin vahvalta teräsjäältä eikä vain lumen peittämältä lumeelta.

Omista Icebugeistani on mennyt vasemman jalan kenkä mystisesti rikki ja siitä pääsee kaupungin kaduilla loskan märkyys sukkaa kastelemaan. Siksi en ollut nastakengilläni liikenteessä, mutta onneksi äidillä oli lainata minulle kenkiin kiinnitettävät liukuesteet. Muuten olisin varmaan ollut mukkelismakkelis pitkälläni pitkin jään pintaa kerran jos toisenkin. Oli nimittäin sen verran livakkaa!

Jään pinnassa oli mielikuvitusta kiehtovia tarinoita. Niiden lukemiseen olisi pitänyt varata lämpimämmät vermeet. Nyt oli pakko pysytellä pienessä liikkeessä koko ajan, ettei tyttö hyytynyt tyystin. Onneksi kameralla sentään ehti napata joitakin matkamuistoja jään jutuista...

Aallokko jäässä

Pupun käpälänjäljet

Särö Vellamon ikkunassa?

Maaliskuinen maisema oli jo helmikuussa samanlainen vähälumeton ja fiilis on kuin huhtikuussa yleensä. Kevät on jo pitkällä. Nyt ei enää talvisäitä kaipailla vaan mieluusti mennään jo kovaa vauhtia kohti kesää. Pikkuisen pistää miettimään, että millainen mahtaa kesästä tulla, kun talvikin on vain hippupikkuisen yrittänyt talvea leikkiä. Maa on jo monin paikoin paljas ja pian kai nähdään kevään ensimmäiset krookukset ja leskenlehdet.

Puupuuhan pakertajat kävivät keskipäivällä tuvalla haukkaamassa palasta, siis perunamuusia, kantarellikastiketta ja paistettua kalaa. Oli lohta kaupasta ja äidin onkima ahven ja isän ongella pyydystämä kuha. Onkisaalis ei ollut ollut suurensuuri, mutta onneksi nykymaailmassa ei tarvitse nälkään nääntyä jos Ahti ei suo antejaan.

Iltapäiväkahvin ahkerat ahertajat tilasivat työmaalleen, joten tupalaisetkin pääsivät nauttimaan retkikahvit raikkaassa kevättalven säässä.

Veljelläni on ihailtavan tarkka silmä ja hoksottimet kohdillaan. Muuten olisi jäänyt huomaamatta, että tukkipuutakin hymyilyttää päästessään pilkkeeksi, puupäällä oli siis pilkettä silmässä :)

Pitkän höpötyspostauksen päätteeksi raportoin vielä, että kukkapeukaloäitini on saanut jälleen upeasti loistoon amarylliksen, jonka muutama vuosi takaperin kiikutin hänelle joulukukaksi. Tuon nyt kukoistavan kukinnon lisäksi sama sipuli puskee ilmoille vielä toistakin kukkaputkea. Harmi, ettei tuo viherpeukalous ole periytynyt!

Hei, tulisko joku laskemaan miut sisälle?