sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Kakuttelua



Keskiviikkona tulee kuluneeksi 19 vuotta siitä, kun tulin ensimmäistä kertaa äidiksi. Kai sitä jonkinlainen äiti oli jo odotusaikana, mutta lapsiperheen todellisuus alkoi 29.1.1995. Syntyi ihana vauva, josta kasvoi ihana nuori nainen. Vuosi sitten sanoin, etten enää järjestä "aikuiselle" ihmiselle syntymäpäiväjuhlia. Vähän piti periaatteesta livetä... mutta nyt tehtiin leivonnaiset ja muut järjestelyt kaksissa naisin, ja juhlakalu sai itse hoitaa vieraiden kutsumisen.

Kakun koostumuksesta väännettiin kättä. Pakastin ja kylmäkaappi pursuavat omenahilloja ja -soseita, joita "joku" säilömisinnossaan jo toissasyksynä keitteli runsain määrin. Omasta mielestäni täytekakun mainioin täyte on omenasose ja kermavaahto. Raikasta ja suun mukaista. Mutta lapsonenpa ryhtyi protestoimaan ja tiukkasi, että miksi syntymäpäiväsankaria aina rankaistaan sillä iänikuisella omenasoseella, ja eikö kakun välissä voisi edes joskus olla mansikoita ja banaania. Ensin olin saada palkokasvin syvälle sieraimeen, mutta asiaa ajateltuani päätin luovuttaa. En nyt ihan kokonaan, mutta päädyin kompromissiin. Tehtiin siis kaksi kakkua!

Kakku nro 1 tehtiin äidin maun mukaan. Sokerikakkupohja, kostutus omenamehulla, väliin aavistuksen kirpakkaa omenahilloa ja itse kerättyjä lakkoja sekä kermavaahtoa. Päälle kunnon satsi kauniita lakkoja ja kermapursotukset. Kakku näytti kaipaavan vielä jotain... Kuopus kyllä sanoi, että kakku olisi hyvä juuri sellaisena, mutta itse halusin kermapursotusten päälle suklaalastuja tai suklaaströsseleitä. Niitä ei sattunut kaapin uumenista löytymään, mutta löytyipä pikkuruisia suklaa- ja vaniljapalloja ja ne viimeistelivät koristelun. Kun pidin pääni, kuopus totesi, että niinhän hän arvelikin... Ollaan niin samanlaisia, että tehdään aina niin kuin itse halutaan, vaikka mielipidettä toiselta kysyttäisiinkin. :)






Kakku nro kaksi tuli sankarin toiveiden mukaan. Sokerikakkupohja, joka jo illalla taiteiltiin kulhoon muotoutumaan. Kostutus laktoosittomalla maidolla, väliin sitruunarahkalla maustettua kermaa, itse tehtyä sileää mansikkahilloa ja banaaniviipaleita.



Aamulla koitti sitten uusi vaihe. Kakkupohja kumottiin ylösalaisin tarjoiluvadille ja kuorrutukseksi tuli marsipaani. Se on minulle melko vieras materiaali. Kerran yritin marsipaanilla kakkua koristella. Se oli silloin, kun kuopus täytti 2 vuotta, eli pian 15 vuotta sitten. Jääkaappikylmän marsipaanin käsittely oli suorastaan tuskaa ja Teletappien Hipsu-kakun päällys oli loppujen lopuksi enemmän tilkkutäkki kuin kauniin tasainen päällyste.

Nyt oli onneksi kuopus neuvomassa. Eikä marsipaanipötkyläkään ollut jääkaappisäilytyksessä. Kauliminen onnistui yllättävän helposti, mutta kaulitun levyn siirtäminen kakun päälle ei ollut ihan yhtä näpsäkkää. Ja kakun täyteraidat paistoivat tylsästi kuorrutelevyn läpi, joten jonkinlainen välikerros olisi ilmeisesti ollut tarpeen.

Lopulta päästiin mukavimpaan vaiheeseen! Eli koristeiden muovailuun. En ole ollut mikään taiteilija enkä edes muovailuvahaharrastaja. Nyt kuitenkin halusin tehdä talviselle kukkulalle lumiukot ja kissan. Lumiukkojen muovaaminen oli helppo nakki. Mutta valitettavasti marsipaanivärilajitelmassa ei ollut mustaa massaa, joten lumiukko ei saanutkaan mustaa silinterihattua eikä hiilisilmiä. Päätin sen sijaan tehdä ukoille pipot. Ensimmäisestä piposta tuli baskerimallinen ja ideoin siihen pienen tupsun. Oho - näyttipä pikku Myyltä! Toisen ukon hatusta muovautui aivan itsestään huopahatun näköinen. Jos väri olisi ollut vihreä, toisesta ukkelista olisi tullut mieleen Nuuskamuikkunen.

Marsipaanilajitelmassa ei ollut mustaa eikää oranssiakaan. Porkkananenien pitää tietenkin olla oikean väriset! Onneksi joskus oivallus tulee oikeassa paikassa ja hoksasin kokeilla, pystyykö punaista ja keltaista massaa sekoittamaan keskenään. Pystyi! Niinpä ukot saivat aivan oikean väriset tuulenhalkaisijat.






Kissaa muovaillessani tuli ikävä veljeni vanhempaa tytärtä. Hänellä on taito piirtää kissa muutamalla viivalla... eikä mikä tahansa katti, vaan oikein hieno ja ilmeikäs karvakerä. Villastakin hän on suit sait huovuttanut erilaisia eläimiä, joten marsipaanikissan muovailu olisi varmasti sujunut vaikka silmät ummessa ja vasemmalla kädellä.

Minun kissani näyttää enemmän koiralta. Mutta ehkä joskus opin, jos kovasti harjoittelen.

Kun asettelin kakun alareunaan lumipalleroita paikoilleen, kakku alkoi näyttää Aarikan Ruustinna-kynttilänjalalta! Hassu mielleyhtymä!

Koska kahvipöytään tuli kaksi erilaista kakkua, ajattelin etteivät vieraat jaksa hirveästi syödä muuta. Jotain suolaista pitää aina olla, ja tällä kertaa se oli kinkkusalamibostonkakkua. Se on niiiiiin hyvää! Myös puolukkamascarponepiirakan leivoin tarjottavaksi, etteivät tarjoilut näyttäisi liian aneemisilta.





Edellisessä postauksessa hehkuttamani jäälyhdytkin pääsivät pistämään parastaan kauniina ja hehkuvina vastaanottaessaan pihaan saapuvia vieraita. Näitä tekeleitä on yrittty värjätä punajuuren liemellä vaihtelevin lopputuloksin. Joskus vielä teen tömäkän rivistön erivärisiä jäälyhtyjä elintervikeväreillä leikkien. Ehkä en kuitenkaan vielä tämän talven lumille... (Pupuset, siis cityjänikset, ovat ravanneet pitkin pihaamme, joten koskematon hanki on vain kaunis haave. Se ei mitään haittaa, että tallaavat tasaisen hangen kuopille, mutta se jo haittaa, että pupun pahkeiset ovat pisteelleet poskeensa portin pielen punavihman. Ei siis ole ensi kevääksi tiedossa herkän kaunista kukintaa sillä saralla.)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti