Vapaaohjelma vai vapaa ohjelma?

... vai sittenkin vapaa ohjelama?

Se on nimittäin tänään tädillä vapaapäivä täynnä ohjelmaa. Mutta mukavaa ohjelmaa. (Paitsi siivous, mutta se on päivän pakollinen lyhytohjelma piruetteineen.) Tälle viikolle olikin siunaantunut meno jos toinenkin, joten vapaa-ajanongelmia ei ole. Ellei sitten ongelmaa tee siitä, että vapaa-aikaa ei ole. Ja sille tielle ei parane lähteä!

Tiistaina istuin monta tuntia taidelukion promenadikonsertissa ja ihailin nuorten intoa, rohkeutta ja taitoa. Lisää samankaltaista ohjelmaa on tarjolla tänään illalla taikkarin kevarissa eli taidelukion kevyen musiikin konsertissa Savonlinnasalissa.

Aamulla kuopus herätteli aamukuuden jälkeen, sillä herätyskellona toimivasta kännykästäni oli yön aikana akku loppunut. Pakollisten kuvioiden, eli aamukahvin ja lehdenluvun jälkeen oli ohjelmassa lapsen letin letitys ja sitten kävin vatkaamaan kakkua. Oikein innosta kihisen, sillä tämän viikonlopun aikana tässä tönössä leivotaan ja kokataan ihan sydämen kyllyydestä. Tänään paistoin kaksi täytekakkupohjaa, mutta niistä en tällä kertaa kerro enempää.

Siivotessa viskasin vanhan ruusut kompostiin ja ihailin Amaryllistä, jonka ostin jouluksi. Silloin se kukki kahdessa lyhyessä varressa niin monin kukin, että toisiinsa sotkeentuivat. Mutta nyt kun sipuli puski ilmoille vielä yhden pitkähkön kukkaputken, on toivoa että jokaista kukkaa voi ihailla yksi kerrallaan.

Imuri pääsi töihin myös. Vähän se vaikuttaa väsähtäneeltä. Pussiton vekotin, joka taitaa olla tukehtumassa erinomaisuuteensa. Taas mietin lapsen oikeaan osunutta tokaisua, että on se kumma miten sotkuista tulee, kun siivotaan... Onneksi tiskikone sentään hoitaa hommansa itsenäisesti ilman sen kummempia järjestelyjä.

Välillä piti käynnistää neulekonekin. Ihan vaan vapaapäivän iloksi.

Ja kun sitä aikansa oli huhkinut, oli tietenkin tauon paikka. Eilisellä kauppareissulla tädillä ja kuopuksella oli sama mieliteko. Lähestyvän Runebergin päivän kunniaksi haluttiin herkutella herran mukaan nimetyillä leivonnaisilla. Mikäs sen maistuvampaa ja mukavampaa, varsinkin kun eilen tupsahti postilaatikkoon tuorein Kodin kuvalehtikin.

Koska päivä käynnistyi ilman palkkatyövelvoitteita, oli aikaa näperrellä sokerimassajuttujakin. Tein vähän kokeiluja. Ehkä näitä käytetään ystävänpäiväleivonnassa. Tai sitten ei. Mitä sitä liian tarkkoja suunnitelmia tekemään.

Sydämellistä viikonloppua!

Hiihtoherkkua ja pannaripäivä

Jipii, tänään pääsin pitkästä, pitkästä aikaa suksineni ladulle sivakoimaan. Alku tuntui tahmealta ja ehdin jo pelätä päätyneeni rapakuntoon. Hauislihakset protestoivat jouduttuaan yllättäen töihin ja täti jo vallan luuli tulleensa vanhaksi ja ikälopuksi. Vaan kun en periksi antanut, matkan teko alkoikin sujua sutjakasti. Näin aloitellessa ei passaa matkaa ahnehtia, joten kuuden kilometrin lenkki sai riittää. Vaikka loppusuoran häämöttäessä harmitti, että hauskuus jo loppui. Joten jäi vielä niin sopivan houkutteleva hiihtonälkä, että eiköhän täti nähtäne suksimassa myös ensi viikonloppuna, jos säät vain suinkin sallivat.

Hiihdellessä oli oivaa aikaa ajatella asioita. Eniten mietin, että voi kun olisi mahdollista päivittäin päästä laduille, niin ehkä vyötärölle vuosien saatossa kertyneet mukavuusmakkarat ja laiskuusläskit saisivat kyytiä. Päivittäinen työmatkakävely (8 km) ei tässä iässä riitä pitämään naista tyttöaikojen mitoissa, varsinkin kun syöminen on ihmisen elämän harvoja huvituksia.

Kotosen talon lähellä ei hiihtolatuja ole vaan baanalle päästäkseen on ensin hurautettava autolla vähintään neljän kilometrin päähän. Palkkatyökin haittaa harrastuksia, kun parhaan päivänvalon aikaan pitää istua neljän seinän sisällä. Työnantaja toitottaa jatkuvista säästöistä ja vähentää väkeä sietämättömällä tahdilla. Me jäljelle jääneet suorastaan uuvumme työtaakkamme alle. Pitäisiköhän ilmoittautua vapaaehtoiseksi irtisanottavaksi? Olisi pakko pistää elämän palikat uuteen järjestykseen.

Väärinkäsitysten välttämiseksi sanottakoon, että tykkään työstäni täysillä. Mielelläni jatkaisin samaa hommaa eläkeikään saakka, mutta ympäröivän yhteiskunnan tapa hoitaa työllistymisiä ja työttömyyttä aiheuttaa ahdistusta. Nykyinen systeemi ei vain toimi.

Tapa työllistää ihmisiä puolen vuoden pätkissä on epäoikeudenmukainen ja kohtuuton sekä työllistettäviä että vakituisessa työsuhteessa työskenteleviä ajatellen. Ne "onnelliset", jotka joskus ovat onnistuneet vakipaikan työarpajaisissa saamaan, puristetaan ja jauhetaan loppuun alta aikayksikön, mutta töiden järkiperäistämistä tai eläkeikää saa silti odottaa hamaan tulevaisuuteen, joten eläkkeelle pääsee vasta kun on jo kuollut. Puolen vuoden työllistämispätkän aikana työllistettävän olisi tarkoitus vakuuttaa työnantaja pätevyydestään. No, vaikka kuinka olisi pätevä, hyvä ja mukava, pestiä ei jatketa vaan otetaan loputtomasta työttömien työllistettävien jonosta uusi opetettava. Sehän on työnantajalle halvempaa. Koko touhu on keinotekoista tilastojen kaunistelemista ja inhimillisyys on unohdettu tyystin.

Ugh, olen puhunut. Ja sitten mukavampiin aiheisiin!

Automatkalla hiihtoladuilta kotiovelle tädin päähän pälähti ajatus letuista. Lettuja, hilloa ja kermavaahtoa, jopa olisi herkku! (Ja ettei vain tulisi kalorivajausta, nyt kun kerran tuli reippaasti sivakoitua raikkaassa ulkoilmassakin...)

Letunpaistoon ei täti kuitenkaan ryhtynyt, vaan työnsi uuniin pannaripellin. Pannariohje löytyi aikoinaan Kodin kuvalehdestä ja kun se vielä oli Pepin pannaria, ei meillä sen jälkeen muuta pannukakkuohjetta ole käytetty.

Omituista ja vallan merkillistä on, että meillä aina pannari kohoilee kumpumaisemaksi. "Kaukana jossain on pikkuinen mäki, siellä asuu Teletappi-väki" -höpötys on useinkin tullut mieleen pannukakkua katsellessa. Enkä ymmärrä kuinka on mahdollista, kun tytöt muinoin kertoivat, että heidän kaverinsa äidin pannari oli tasainen ja säännöllinen lätty. Millä kikalla pannarista saadaan litteä?

Kohoillutta tai ei, niin hyvältä maistui! Maistus varmaan sullekin!

Sydämellinen ilta

Kun on pakko sanoa näkemiin työkaverille, josta muutaman vuoden yhteisen työrupeaman aikana on ennättänyt tulla kuin oikea käsi, kuin oma lapsi ja rakas ystävä, ei auta muu kuin järjestää hänelle mukava viimeinen ilta ohjelmineen ja lahjoineen. Lahjaksi hankittiin Kalevala Korun Minervanpöllö, josta korun esittelytekstissä sanotaan näin: "Minervanpöllö on vanha viisauden ja filosofian symboli. Nimensä se on saanut antiikin tieteen, taiteen ja viisauden jumalattarelta. Kun katsoo pöllön pyöreisiin silmiin, on helppo ajatella niiden kätkevän taakseen koko maailman ikiaikaisen viisauden. Kirjallisuus avaa sinullekin tien tiedon valtakuntaan – oven lukemattomiin maailmoihin. "

Tämä oli kuin lähtijä itse, joka nuoresta iästään huolimatta huokui ikiaikaista viisautta ja maalaisjärkeä. Eikä ollut ihmisenäkään pöllömpi...

Kaupasta ei tietenkään löytynyt tismalleen sopivaa korttia, joten täti tuunasi vähän.

Töissä iltapäivällä nautittiin täytekakkukahvit. Kakkuna eilen väkerretty sokerimassaluomus. Täytyypä tässä todeta, että kakkupohja oli oikein hyvä ja pehmoinen, sen se gluteenittomuus teettää. Mutta sokerimassapäällinen on kyllä edelleen tädin mielestä hampaita puistattavan makea.

Kun työpäivä oli saatu päätökseen, napakka työkavereiden iskujoukko suuntasi kulkunsa Taito Shopille. Siellä oli tarkoitus purkaa työstressit vääntämällä rautalankaa. Ilta aloitettiin kahvittelemalla ja kuuntelemalla samalla ohjeita.

Tässä vähän mallia, mihin olisi tarkoitus tähdätä.

Tästä lähdettiin liikkeelle

Monesti olemme töissä tuskailleet, että joku asia pitäisi vääntää rautalangasta tai jopa ratakiskosta. Tuskin maailma yhtään parani tämäniltaisten vääntelyjen tuloksena, mutta meillä oli ainakin oikein mukavaa.

Minun sydämeni jäi hyvin pieneksi

Hauska oli huomata, että samalla ohjeella ja mallilla saadaan aikaiseksi hyvin erilaisia lopputuloksia. Mutta aivan mielettömän hienoja kaikki! Vai mitä?

Taito Shopilta löytyi lähtijän lahjakassiin vielä Kaisa Turtiaisen avainkaulanauha, jota lähtijä pyöritteli käsissään ja harkitsi ostamista. Lopulta matkamme jatkui kahvila Alegriaan. Se on sympaattinen ja kotoisa ekologisia arvoja painottava paikka. Kahvikupitkin ovat hauskasti eri paria, samoin tuolit ja pöydät.

Meille oli katettu yksi pitkä pöytä ja sen äärellä vietimme iltaa ja nautimme iltapalaa. Aluksi herkuttelimme lohipiirakalla ja vihreällä salaatilla.

Jälkiruoaksi oli kauramaitojäätelöä ja marinoituja hedelmiä. Älyttömän hyvää!

Päivä oli täynnä luopumisen tuskaa, haikeuden kyyneleitä ja myös hervotonta naurua. Oikein suuret kyynelkarpalot oli poimittavissa poskiltani, kun luin lähtijän minulle kirjoittamaa sähköpostia. Niin paljon kauniita sanoja ja lupaus siitä, että olemme jatkossakin olemassa toisillemme. Mikään ei ole niin pysyvää kuin muutos, mutta jaksamme, kun toinen toistamme tuemme mennen tullen. Näihin sanoihin ja näihin tunnelmiin päätän raporttini tänään. Huomenna on työpäivä.

Koko viikon kakku

Tätä kakkua on rakennettu kuin Iisakin kirkkoa. Ei nyt sentään vuosikausia, mutta monta päivää kuitenkin. Koristeita värkkäsin jo pari viikkoa sitten. Varsinainen rakennustyö alkoi maanantaina kaupassa käynnillä. Olihan tässä syntymässä elämäni ensimmäinen täysin gluteeniton ja maidoton täytekakku. Gluteenittomia kakkuja olen kyllä värkännyt ennenkin, mutta totaalinen maidottomuus oli uutta.

Kotoa toki löytyy perusaineksia, kuten sokeria ja leivinjauhetta. Mutta kaupasta piti hakea gluteenittomia jauhoja, maidotonta tuorejuuston korviketta, soijakermaa ja muuta tarpeellista.

Tiistai oli sitten leivontapäivä. Kakkuvuoan jauhotin gluteenittomilla jauhoilla, vaikka epäilytti. Mutta hyvin irtosi valmis kakku vuoasta, joten ei huolta suotta.

Vatkasin 8 huoneenlämpöistä kananmunaa ja 4 desiä sokeria. Lisäsin siivilän läpi 2 desiä gluteenitonta jauhoseosta, 2 dl perunajauhoja sekä 2 tl leivinjauhetta, jotka oli ensin sekoitettu keskenään. Taikinaa oli tosi paljon ja vuoka tuli oikeastaan liiankin täyteen. Työnsin sen kuitenkin uuniin 175 asteen lämpöön reiluksi puoleksi tunniksi. Kakku kohosi hyvin, mutta pysyi onneksi kuitenkin vuoassa, vaikka reunojen yli nousikin.

Keskiviikko oli kakun täyttämisen päivä. Kostutin kakkupohjan omenamehulla. Väleihin piilotin kotona keitettyä omenasosetta sekä vatkattua soijakermaa. Soijakerma vaahdottui hyvin ja vaahto oli ihanan napakkaa ja sitä tuli mukavan paljon.

Täyttämisen jälkeen laiton kakun vielä jääkaappiin tekeytymään. Mietin, mitä tekisin, että saisin kakusta hyvin säännöllisen muotoisen. Jos kakun päälle laittaa leipälaudan, päällinen kyllä tasottuu, mutta pelkäsin reunojen pullistelevan. Kakkuvuoassa tekele pysyisi mallissaan, mutta kerran olen kakun jättänyt vuokaan tekeytymään enkä meinannut saada keskeneräistä tekelettä pois vuoasta seuraavana päivänä. Hirmuinen oli silloinen taistelu enkä moista halunnut uudelleen kokea. Siksipä peittelin kakun ensin tuorekelmulla ja vasta sitten vuoalla.

Torstai oli kakun kuorruttamisen ja koristelun päivä.

Sokerimassan alle tarvitaan voikreemi tai joku muu kosteutta eristävä kerros. Siihen tarvittiin kookosrasva, Tofutti ja tomusokeri. Ensin sulatin 250 grammaa kookosrasvaa. Annoin sen hetken jäähtyä ennen kuin vatkasin sekaan koko paketin tomusokeria. Lopuksi vatkasin massan sekaan purkin (225 g) Tofuttia. Tämä massa oli helppo levitellä kakun pintaan.

Sitten olikin vuorossa pelottavin osuus eli kilon sokerimassan pehmittäminen, kauliminen ja kakun päälle asetteleminen. Onneksi on tarpeeksi pitkä kaulinpulikka, vaikka tässä työssä meinasi tämäkin kaulin jäädä lyhyeksi...

Unohdin ottaa kuvan kakusta siinä vaiheessa, kun sen päällä oli pelkkä valkoinen sokerimassa. Toisaalta unohdus ei haittaa, sillä kakku näytti melko lailla samalta kuin tuolla kreemillä päällystettynä.

Nyt olikin sitten mukavin työvaihe vuorossa eli koristelu. Tossut, jalanjäljet ja mustat kukat olivat valmiina, samoin "mietelausetaulu". Taulun tekstin kirjoittelin elintarviketussilla. Valkoista massaa jäi kuorrutuksesta yli. Keksin värjätä sen mustaksi, että saisin kakun ympärille "nauhan ja rusetin".

Tyhmä keksintö! Aikaa meni älyttömästi ja melkein koko musta pastaväripurkillinen. Homma oli hirmuinen, mutta opetti sen, että jatkossa musta sokerimassa ostetaan kaupasta!

Käytin mustan sokerimassan ja pöydän välissä kaakaojauhetta, ettei massa jämähtänyt pöytään kiinni. Harmi vain, että värjäsin kaakaolla vahingossa kakkuakin. Toivottavasti syöjät eivät liian tarkkaan katso ja tutki.

Alun perin kakkuun ei ollut tarkoitus laittaa kukkia ollenkaan. Mutta koska mietelausetaulusta piti peittää vähän levinnyt elintarviketussin jälki, lisäsin kukat koristeluun.

We don't meet people

by accident.

They are meant to cross

our path for a reason.

Perjantaina kakku syödään.

Töissä vietetään taas kerran läksiäisiä. Tällä kertaa erotaan ihanasta nuoresta naisesta, joka sai uuden työpaikan entiseltä kotipaikkakunnaltaan. Olen vuosien aikana tottunut, että ihmisiä tulee ja ihmisiä menee. Mutta silti tällä kertaa tämä lähtö ottaa koville. Meillä oli yhteinen työhuone ja yhdessä kehitettiin työtämme ja saatiin aikaan monenmoisia asioita. Muutenkin tuntuu, että pitää ihan omasta lapsesta luopua. Kai se kuitenkin on hyvä, että ihmisiin kiintyy vaikka aina on mahdollista että heidät myös menettää.

Kakun koristelun idea oli, että hetken kuljimme yhtä matkaa, kunnes nuori ja osaava ihminen astui uusiin kenkiin... Onnea matkaan!