Raunioita Kajaanissa ja suoluontoa Tiilikkajärven kansallispuistossa

Kuten edellisestä postauksestä kävi ilmi, painoimme päämme pehkuihin korkealla Kivesvaaralla auringonlaskua ihaillen. Mitä alemmas aurinko laski, sitä hienommaksi muuttui taivas. Siksi tässä vielä pari auringonlaskukuvaa jättiläisenmaasta.

Aamulla olin kyllä hereillä auringonousun aikaan, mutta jäsenet tuntuivat niin raskailta, etten jaksanut kammeta itseäni pois petistä ja kurkistaa ovesta auringonnousun suuntaan. Joten mahdollinen maailman upein aamu jäi ikuistamatta.

Mutta se ei harmittanut, sillä pääskynpojat järjestivät meille lentonäytöksen ja muuta ohjelmaa ihan ikkunan toisella puolen. Kun kaksi rohkeinta jo räpisteli ilmassa, kolmas jäi katolle kuin nalli kalliolle ja se yritti katseellaan seurata toisten lentoa ja piipitti surkeana: "Hei kaverit, minne te menitte? Älkää jättäkö! Miekii tahon!"

Tämä arin tapaus oli kai nukkunut pommiin ja aamutoimet olivat jääneet vähän puolitiehen, kun päälaella törrötti tuo hellyyttävä höyhentupsukin.

Kun kaikki poikaset olivat rohkaistuneet siivilleen ja sitä iloa olimme aikamme seuranneet, oli meidänkin jälleen aika pistää kimpsut kasaan ja lennähtää seuraavaan reissukohteeseemme.

Se oli Kajaani, Kainuun kaupunki. Sinne haikailuni alkoi, kun pari vuotta sitten ajoimme Kuusamoon mennen tullen sivuuttaen tämän kaupungin. Tiesin, että sieltä löytyy linnarauniot ja niitä mieluilin näkemään. Nyt tämä haave toteutui ja autolta raunioille kävellessä näimme myös kaupungin ensimmäisen eli Elias Lonnrotin patsaan.

Lönnrot katselee suoraan joelle, jonka keskeltä linnarauniot löytyvät.

Kuvittele! Ja saat vierailusta raunioissa paljon enemmän irti. Onneksi tämä täti on hyvällä mielikuvituksella varustettu.

Mantereelta linnasaareen vie hyvä silta.

Puiston kukkaistutuksissa oli myös lempikesäkukkaani eli kosmoskukkaa. Ne on kuvattava aina, heh.

Sitten olemmekin jo raunion portilla... Raunioiden yli menee maantiesilta ja kaksi sillaan kivijalkaa seisoo tukevasti linnan raunioissa. Mietimme, että nykyään tällainen ei tulisi kuuloonkaan, mutta aina mennyttä aikaa ei ole osattu samalla lailla arvostaa.

Kuvia on ihan liikaa, mutta kun en osannut päättää, minkä jättäisin pois. Aika monta jo jätin, mutta vielä näitä jäi...

Raunioilla kasvoi ihastuttavan paljon kissankelloja. Tykkään!

Holvikaaren kohdalla, kun katsoo ylöspäin, voi tulla vähän pelokas olo. Niin paljon terävän näköisiä kivenmurkoita on pään päällä.

Vaikka itse asumme linnakaupungissa, olin silti hyvin vaikuttunut näistä raunioista. Harmi, että venäläiset aikoinaan menivät linnan posauttamaan tuusan nuuskaksi, mutta hienoa, että myöhemmin aluetta on raivattu ja kunnostettu.

Kajaanin vierailumme jäi tosi lyhyeksi ja pintapuoliseksi. Ehkä sinne on mentävä joskus uudelleen ja tutustuttava samalla kaupunkiin paremmin. Nyt meillä ei ollut siihen aikaa, sillä autossa alkoi palaa moottorihäiriövalo ja piti suunnistaa huoltamolle. Odotellessamme kävimme täyttämässä vatsamme ABC-asemalla ja kun huoltamolla totesivat, etteivät pysty vikaa saman tien korjaamaan, mutta että se ei estä ajamista, jatkoimme matkaamme kohti seuraavaa luontokohdetta.

Tämän kesälomareissumme kolmas ja samalla viimeinen kansallispuistokohde oli Tiilikkajärvi, joka sijaitsee Rautavaaran ja Sotkamon alueella. Ajomatkaa Kajaanista piisasi ja loppumatka ajella rytkyteltiin pitkin pieniä hiekkateitä.

Sivumennen sanoen luontoon.fi -sivustolta saa mainiosti tietoa niin kansallispuistoista kuin muistakin Metsähallituksen retkikohteista. Näille sivuille minäkin olen useimmiten päätynyt, kun olen meille tutustumiskohteita etsinyt.

Tiilikkajärvellä tavoitteenamme oli kietää Uiton kierto ja lisäksi pistäytyä Venäjänhiekalla.

Tämän kansallispuiston parkkipaikka oli saapuessamme täpötäynnä, joten auto jäi tienvarren levikkeelle. Alkumatkasta reitin varrella oli vähän väliä muuta väkeä, mutta vähän matkaa pidemmälle mentyämme saimme kävellä ihan kaksin. Paitsi loppumatka melkein Uiton kämpältä saakka tultiin kutakuinkin yhtämatkaa rovaniemeläisen retkeilijän kanssa. Hänellä oli retkiseurana ihastuttava koirakaveri Tiuhti, joka kahdeksasta ikävuodestaan huolimatta oli hyvin pentumainen.

Mutta aloitetaanpa nyt kuitenkin alusta. Parkkipaikan nimi oli Sammakkotammi ja siitä lähdettiin luontoon siltaa pitkin.

Aurinko paistoi niin kirkkaasti, että vesi näytti ihan hohtavalta.

Reitti oli pääsääntöisesti kuiva, mutta välillä oli niin märkiä paikkoja, että setä meinasi olla vaikeuksissa tavallisissa lenkkareissaan. Onneksi näitä litimärkiä paikkoja ilman pitkoksia oli vain alkumatkasta. Muuten reiteillä selvisi kuivin jaloin. Ainakin jos pysyi pitkospuilla suo-osuuksilla.

Reittiä ei oltu juuri mitenkään merkitty, mutta koska kiersimme Sammakkojärveä, eksymisen vaaraa ei ollut.

Reitin alkupuoli on enimäkseen haastava, sillä siellä on nousuja ja laskuja ja hyvinkin kivikkoiset polut. Suotakin on, mutta ne osuudet on onneksi pitkostettu.

Muista katsoa jalkoihisi!

Mutta katsele myös hienoja maisemia sekä hassuja luonnon yksityiskohtia! Tämäkin pahka näyttää ihan inhimilliseltä haaveilijalta ylöspäin suuntautuvine katseineen.

Kun tuli Uiton kämpän opaste, käännyimme sinne ja kämpän pihassa vasta hoksasimme, että Venäjänhiekalle olisikin pitänyt jatkaa vielä suoraan entisellä polulla. No, ei tapahtunut mitään vakavaa harhautumista. Palasimme kämpältä takaisin päin ja jatkoimme matkaa kohti Venäjänhiekkaa. Mutta käydäänpä nyt ensin siellä kämpällä!

Kämpälle mentiin kahden sillan yli. Ensimmäinen oli vallan erikoinen rakennelma.

Sillalta oli silmiähivelevät näköalat!

Iso mänty? Missä?

Siellä, siellä se mänty on!

Eivät yllä minun käteni tämän jättiläisen ympäri.

Eikä minua huomattavasti pidemmän sedänkään... On se melkoinen mänty!

Ja sitten ollaankin jo siellä paljon puhutulla Venäjänhiekalla. Tänne saisi leiriytyäkin. Olisi aika mahtava leiripaikka!

Sattuneesta syystä meillä ei tällä retkellä ollut ollenkaan kahvia mukana, mutta Novelle kävi korvikkeesta. Ja pikkuinen Pågenin korvapuusti sai leikkiä kahvipullaa.

Kun palailimme Venäjänhiekalta takaisin kohti Uiton kämppää, näin pitkoksilla pienen vilistäjäjän. Mieluummin sisilisko kuin kyy... Autionkämpälle saakka emme kävelleet, mutta siellä kuulemma on joka kesä käärmeitäkin nähty.

Loppumatka oli melkein pelkkää suon ylitystä pitkospuita pitkin. Välillä mentiin lyhyt matka kuivalla kankaalla, mutta nyt riitti pitkoksia polettavaksi. Onneksi ne olivatkin enimmäkseen hyvässä kunnossa!

Kun pelmahdimme polulta takaisin parkkipaikalle, kimppuumme kävi Savon Sanomien toimittaja, joka oli tekemässä juttua retkeilijöistä. Koska kanssamme kävelleellä naisella oli koira mukana, poimiuduimme haastateltaviksi. Saapa nähdä, päädymmekö lehtijuttuun saakka...

Luonnosta ja auringosta huumaantuneina pakkauduimme takaisin autoon ja jatkoimme ajoa kohti seuraavaa pysähdyspaikkaa eli Kuopiota. Sen verran olimme myöhäisessä aikataulussa, että piti soitella hotelliin, että tulossa ollaan, mutta emme ehdi kuuteen mennessä. Lupasivat kuitenkin pitää huonevarauksemme voimassa.

Niinpä sitten vähän ennen seitsemää pääsimme kirjautumaan tähän yöpaikkaamme eli Sokos hotel Puijonsarveen. Sitä kyllä ihmettelen, että vaikka on asiakasomistaja, niin yöpyjätkin joutuvat maksamaan autopaikasta ja niinkin paljon kuin 16 euroa. Tällaista ei tule ajatelleeksi, kun etukäteisvarauksia tekee... Joku toinen majapaikka olisi saattanut vetää pidemmän korren, jos siellä olisi tarjottu ilmainen pysäköintipaikka.

Mutta valitus sikseen, kaikki muu toimi moitteettomasti ja sekin oli mukavaa, että meidän huoneemme oli hotellin vanhemmassa ja idyllisemmässä osassa.

Koko päivän tallustelun jälkeen kaipasimme murua rinnan alle, mutta emme jaksaneet enää lähteä einestä etäältä etsimään. Siispä ruokapaikaksemme valikoitui hotellin alakerran Ehta, jossa oli kovin mukavat tarjoilijat, kiehtova miljöö ja ruokakin ihan hyvää. Tällä kertaa ei tullut hampurilaista ja ranskaperunoita kuvatuksi, mutta sen sijaan seinän aforismi kylläkin.

Täydellä vatsalla reippaan ulkoilupäivän jälkeen olikin sitten hyvä kellahtaa Puijonsarven huoneemme puhtaisiin, pehmeisiin lakanoihin. Hyvää yötä!