Juhannuspäivän patikka

Keväällä kuulin uudesta Kupolan luontopolusta, joka oli tehty Tolvanniemen maisemiin ja jonne pääsisi parhaiten lähtemään Putkinotkosta. Polku kiehtoi, mutta sopivaa saumaa patikointiin ei löytynyt ennen kuin nyt juhannuksena. Koska ei ollut aivan tolkuton helle, uskalsimme lähteä sinne kävelemään ja ottaa vielä mukaan nuo karvaiset kaveritkin.

Ajoimme Putkinotkon parkkipaikalle ja siinä jo tuli vähän tenkkapoo... Mistä se polku oikein lähtikään? Kiertelimme Putkinotkon pihassa ja lähialueilla, mutta polun alkupäätä ei näkynyt. Onneksi paikalle sattui autolla paikallisia, jotka hoksasivat kysyä meiltä, olimmeko luontopolulle menossa ja saatuaan myöntävän vastauksen, neuvoivat meidät oikeaa suuntaan. Olimme olleet ihan väärässä paikassa polun päätä etsimässä. Auton kuljettaja oli se ahkera ihminen, joka on luontopolun metsään merkinnyt ja he olivatkin juuri puhuneet, että parkkipaikalle pitäisi tuoda kyltti, joka ohjaisi polulle. Enemmän kuin kannatettava idea!

Hyvät ohjeet saatuamme pääsimme helposti alkuun.

Ihan polun aluksi tupsahdimme aukolle, jossa näytti olevan valtavasti tulossa villivadelmaa. Paitsi jos tämä helle ja kuumuus jatkuu, vadelmaraakileet kuivuvat korpuiksi.

Aurinkoiselta polulta oli ihana sukeltaa metsän vilpoisaan siimekseen. Seurasimme oransseja reittimerkkejä, joita oli hyvin pitkin matkaa. Paristi huomio herpaantui ja jouduimme palaamaan omia jälkiämme takaisin etsimään opasteita, mutta pääsääntöisesti polulla oli helppo pysyä.

Kosteissa paikoissa oli pitkospuita ja siltoja.

Polku on vähän vajaat kuusi kilometriä pitkä ja sen varrelle mahtuu monenmoista nähtävää. Niin kuin nyt vaikka tämä jylhä kallio.

Vähän väliä pyllötin nenä kohti maata kuvaamassa kukkia, joita en edes muista nähneeni ennen. Niin kuin nyt vaikka tämä raate.

Tupasvilla on vanha tuttavuus, mutta aina se iloisesti sydänalassa sykähdyttää.

Talvikki on ihana.

Polku kulki osittain luonnonsuojelualueella.

Kun kiipesimme korkealle mäelle näköalapaikalle, minulta oli kamerasta akku loppu, eikä äly säteillyt, että olisin siinä vaihtanut uuden akun. Näköalapaikalta näkyi vanha autiotalo, sen pihapiiri ja paljon metsää.

Näköalapaikan jälkeen olimme hetken hukassa, että minne ihmeeseen polku jatkui. Onneksi juuri siinä saumassa minulle sattui soittamaan polun aiemmin kulkenut serkku, joka osasi neuvoa, että piti palata pikkuisen matkaa takaisin päin, niin opasteet löytyisivät. Niinhän siinä kävikin ja matkamme jatkui vauhdikkaasti alamäkeen.

Polku vei meitä kohti autiotaloa ja ennen kuin mökki edes näkyi, löytyi ihana villiintynyt ruusupusikko, joka tuoksui huumaavalle.

Tuvan jälkeen matka jatkui pitkin kärrypolkua ja sen vierellä sain napattua tämän kesän toistaiseksi ainoan perhoskuvani. Facebookissa kyselin, kuka tunnistaa tarkemman lajiimäärityksen ja sedän veljeltä tuli sattuvin ehdotus: kirjoverkkoperhonen. En ollut tällaisesta ennen kuullutkaan!

Yhdeltä aukolta näkyi järvi! Olisiko Haukivesi siellä?

Samalla aukolla saimme tutustua reitin merkkaajan huumorintajuun virnistävän kiven muodossa. Heh, hauska ilmestys, joka sai meidänkin suupielet virneeseen.

Reirin varrella on laavu ja nuotiopuitakin tulen sytyttämistä varten, silloin kun se säätilan ja metsäpalovaroitusten salliessa onnistuu. Meillä oli eväänä vain juomavettä niin itselle kuin koirakavereillekin, joten emme tässä evästelleet. Pienen huilitauon kyllä pidimme.

Nuotiopaikalla ei kyllä tulta ole pidetty aikoihin, sillä siihen oli ilmestynyt mansikkamaa!

Laavulta lähdettyä unohdin kuvaamisen jäi ja nappasin vain yhden otoksen siinä vaiheessa, kun polku kulki läpi satumaisen sananjalkakasvuston. Mutta kaiken kaikkiaan oli kyllä hieno elämys tämä Kupolan luontopolku ihan kaupungin läheisyydessä. Tänne voisi mieluusti tehdä retken toistekin!