Retkuilua Sulkavalla, osa 1: Vilkaharju

Viime sunnuntaina ajelimme huvitukseksemme Sulkavalle luontoilemaan. Vilkaharjun luontopolun kartta näyttää keuhkoilta, joten se varmaan tarkoittaa, että polun kiertäminen tekee hyvää elimistölle. Vilkaharju on yksi Saimaan Geopark -kohteista, joten sinänsäkin mielenkiintoinen.

Ensimmäinen keuhkon puolikas oli samalla puolella tietä kuin parkkipaikkakin. Se oli puoli kilometriä lyhyempikin reitti, joten suuntasimme sille polulle. Reitin alku oli metsäautotien pohjaa, joten hyvin helppokulkuista. Missään vaiheessa polku ei muuttunut vaativaksi vaikka hankalampiakin osuuksia tuli vastaan.

Vilkaharjun luontopolku sijaitsee enimmäkseen luonnonsuojelualueella, joten vuonna 2010 riehuneen Asta-myrskyn jäljet näkyivät metsässä edelleen hyvin. Puita oli nurin siellä ja täällä. Heti myrskyn jälkeen alue on ollut kuin sotatanner.

Jotkut kannot ja kelot olivat tuoreempia. Joissakin kasvoi sieniä tai kääpiä hyvinkin taiteellisesti.

Pienen kävelyn jälkeen saavuimme ihmeelliseen kivikkoon. Opastetaulu kertoikin, että olimme Salpalinjan panssariesteellä. Sotaisasta historiasta huolimatta paikka oli hyvin kiehtova.

Paikalla on myös Sulkavan reserviläisten vuonna 2017 pystyttämä Salpalinjan muistomerkki.

Paikka paikoin polku oli hyvin vetinen. Luonnonsuojelualueella pitäisi pysytellä polulla, mutta emme halunneet käydä uimaan - emme edes kahlaamaan.

Tiesin, että reitin varrelta löytyisi yksi Suomen suurimmista siirtokivilohkareista ja tässä vaiheessa luulinkin, että tuo puiden keskellä häämöttävä kunnollisen kokoinen kivenmurikka liittyisi asiaan. Mutta ei... ei vienyt polku noiden lohkareiden luo.

Ei ollut vielä siirtokivilohkare näkyvissä, mutta mitäs tuolla on? Juuriportti?

Polku ei ihan oikeasti kulkenut tästä portista, vaan vierestä, mutta olihan siitä kurkistettava. Kaikki portit on tehty kuljettaviksi. Eikös vain?

Pian olimmekin jo Pöllänlahden rannalla. Jäät olivat sulaneet ja lammessa oli uskomattoman kirkas vesi.

Lammen rannalla on ollut asutusta kivikaudella. Harjaantumaton silmä ei kyllä maisemasta osannut erottaa merkkejä muinaisasumuksista, mutta uskon kyllä kylttiä.

Kaatuneiden puiden juurakoita oli matkan varrella hirveästi. Tässä yksi sympaattisimmista, sillä kivi on kuin norppa kurkistaisi kolosesta ulos. Heh, mielikuvitus taas laukkaa...

Reitin varrella oli pitkospuut, jotka veivät umpijäässä olleelle lammelle. Siellä näytti olevan opastekyltti, joten poikkesimme polulta. Mutta kyltissä ei ollutkaan mitään tekstiä. Ei se haitannut, tulipahan käytyä pienellä laiturilla, jolla seisoskellessamme mietimme, että miksi ihmeessä siinä on laituri. Lammella tuskin kukaan koskaan ui tai soutelee.

Ensimmäinen kierros päättyi parkkipaikalle ja sen viimeinen nähtävyys oli umpilaho kanto. Jotain niin kehtovaa tässäkin.

Valtatien toiselta puolelta suunnistimme toiselle polulle. Se oli rehellinen polku eikä pätkä metsätietä. Tällä reitillä oli kuivempi maasto ja upeammat maisemat. Että jos ei jaksa molempia lenkkejä kiertää, kannattaa valita tämä pikkuisen pidempi reitti.

Päädyimme heti pienen, heinittyneen lammen rantaan, jonka reunassa pitkospuut pitävät huolen, etteivät kengät kastu.

Täältäkin löytyi kivikautinen asuinpaikka. Nyt näin maastossa painauman, joka ilmeisesti oli se muinaisjäänne.

Eikä aikaakaan, kun polun vierellä oli tieto laavusta ja tulipaikasta. Nenä olikin jo haistanut ihanan savun hajun, joten aavistimme paikalla olevan väkeä. Menimme katsomaan ja siellä oli vain kaksi ihmistä. Mahtuisimme mukaan, mutta päätimme kuitenkin käydä katsomassa rannassa lahonneita lotjia.

Lotjat ovat hienot ja kiehtovat, mutta kyllä niiden kohtalo on murheellinen. Sinne ne lahoavat ja ajastaan häviävät kokonaan.

Sitten pääsimme syömään makkaramme ja muut eväämme. Kahvit säästin kuitenkin vielä myöhemmäksi, sillä retkemme oli vielä jatkumassa.

Seuraava porukka tuli laavulle sopivasti siinä vaiheessa, kun meillä alkoi olla ruokailut suoritettu. Pääsivät hekin paistamaan makkaransa valmiiksi viritellyllä tulella. Meitä aikasemmin paikalla olleet evästelijät olivat myöskin päässeet valmiille tulelle, joten tuntui kuin nuotio olisi ollut piristävä viestikapula ulkoilijoiden iloksi.

Matkamme jatkui upeisiin rantamaisemiin, luvassa oli vanhaa metsää, kallioita, jäkälää ja veden liplatusta. Kappale kauneinta Suomea!

Viime vuotiset kanervankukat ilahduttivat kulkijaa edelleen.

Polku kiemurteli maastossa ja välillä noustiin jyrkkää mäkeä ylös ja vastapainoksi sitten kiirehdittiin rinnettä alas. Silmät ahmivat kauneutta ja korvat iloitsivat lintujen iloisesta kevätkonsertista. Olin ihan pakahtua kaikesta yltäkylläisyydestä.

Reitin varrella oli paljon opastetauluja joissa otettiin esiin monenlaisia asioita luonnosta ja Sulkavan kunnan historiasta sekä nykyajasta.

Oho, jollekin polun kulkijalle joskus muinoin on tainnut tulla tulenpalava kiire, kun jalkine on jäänyt kannolle...

Sieltähän se löytyi se siirtolohkarekin. Lipan alla olisi ollut tulipaikka ja vieressä vähän pilkkeitä. Mutta me olimme jo makkaramme syöneet, joten nyt tyydyimme vain tutkimaan kiveä ja sen ympäristöä.

Polulla liikkujat olivat osanneet olla siististi eikä roskia onneksi näkynyt. Mutta ihan kaikille ei ollut mennyt perille, että omat roskat korjataan luonnosta pois...

Setä keksi kiivetä siirtolohkareen päälle. Kiersin ottamaan kuvaa ja siinä huomasin, että kivellä oli aika tuima ilme. Se ei oikein tainnut tykätä, että sen pään päällä kiipeiltiin.

Tässä vaiheessa meinasimme lähteä väärälle polulle. Mutta koska reitti oli todella hyvin merkitty keltaisin merkein ja koska niitä ei "väärällä" polulla näkynyt, harhailumme jäi tosi lyhyeksi. Palasimme vain omia jälkiämme takaisin ja suunnistimme oikealle tielle.

Siinä se on - tervahauta.

Täällä tuli vastaan reitin ainoat rakennetut portaat. Tosin ne olivat jo aikaa nähneet ja aavistuksen huonossa kunnossa. Mutta kyllä niitä pitkin hyvin pääsi mäkeä ylös kapuamaan.

Neljän tunnin metsäulkoilulla saimme valtaisat hyödyt, jos uskomme kylttiä. Ja miksi emme uskoisi?

Kukkivia kukkia ei reitillä juuri näkynyt, vaikka alueella kuulema kasvaa kangasvuokkojakin. Näsiä sentään kukki kauniisti ihan patikkamme loppupuolella.

Vilkaharjulla oli hienot maisemat ja reitti oli hyvin hoidettu. Voisin käydä siellä mielelläni uudelleenkin. Mutta meidän retkeilymme Sulkavalla jatkui vielä. Siitä kerron seuraavassa postauksessa.