Napolin kaaoksesta Jylhäsalmen rauhaan

Alkuvuonna lukemani kirjat ovat yhtä lukuunottamatta esittelemättä... teemoiltaan ne ovat sellaisia, että sopivat hyvin näin ystävänpäivän illan aikana avattaviksi.

Elena Ferranten Napoli-sarja rakentuu Elenan ja Lilan ystävyydelle lapsuudesta vanhuuteen. Sarjan viimeisessä kirjassa, Kadonneen lapsen tarina, naiset asuvat jälleen naapuruksina ja ovat muutenkin lähentyneet uudelleen. Napolissa ja italialaisessa yhteiskunnassa kuohuu ja raadolliset yhteiskuntakuvaukset sekä poliittinen hapatus näyttelevät juonessa suurta osaa ja minähän en niistä niin piittaisi - luin siis pintapuolisesti tarinaa etsien mielenkiintoisia ihmissuhdekuvioita. Onneksi niitäkin oli! Mutta lukeminen eteni hyyyvin hitaasti, sillä ehdin lukemaan vain iltaisin ennen nukahtamista ja jos juoni ei edennyt, uni tuli hetkessä enkä seuraavana iltana muistanut, mitä olin edellisenä päivänä lukenut.

Aika ihmeellistä muuten sekin, että vaikka kirjan nimi on Kadonneen lapen tarina, lapsi katoaa vasta kun on päästy yli puolen välin. Lilalla ja Elenalla on miltei saman ikäiset tyttäret. Lilan Tina on suloinen, nokkela lapsi, Elenan Imma tuntuu olevan kaikessa Tinaa huonompi. Ainakin Elenan mielestä. Mutta niin vain tragedia tapahtuu ja Tina katoaa jäljettömiin. Tapahtunut järistyttää koko yhteisöä.

Tinan kohtalo ei koskaan selviä ja se on Lilalle musertavaa. Nainen ei koskaan palaa ennalleen. Tina katoaa, mutta silti kirja ei ole pelkästään tarina lapsen menettämisestä. Oikeastaan se on sitä tosi vähän. Tarinaa kertoo Elena ja tietenkin näkökulma on hänen - hän yrittää myös tulkita ystäväänsä ja mennä tämän pään sisään lukemaan ajatuksia. En voinut olla miettimättä, millainen sama kertomus olisi ollut Lilan kirjoittamana.

Kirjastoammattilaisena terästäydyn aina kun kirjassa mainitaan kirjasto. Myös Elenan ja Lilan köyhälistökorttelin väki käy kirjastossa ja aluetta hallitseva mafiosoperheen isäkin pitää lukutaitoa välttämättömänä. Perheen pojat patistetaan kirjallisuusharrastuksen pariin, vaikkei se taida olla se mieluisin harrastus.

Seuraavat lukukokemukseni ovat valovuosien päässä Ferraten maailmasta. Kirsi Pehkonen kirjoittaa sujuvaa, kevyehköä ja helposti sulavaa tekstiä Jylhäsalmi-sarjassaan.

Ulkolainen chick lit -kirjallisuus on suosittua, mutta kyllä nämä kotimaisiin maisemiin sijoittuvat romaanit pesevät kilpailijansa mennen tullen. Kieli on hyvää suomea, elävää ja värikästä. Vire on ihastuttavan positiivinen ja hyväntuulinen eikä kirosanoja tarvita. Sarjaan uppoutuminen on kuin saisi iltapäiväkahville juoman kaveriksi kunnon kotimaista lettivehnästä muualta rantautuneiden macaronsien tai muiden herkkujen sijaan.

(Tuli tuosta lettivehnäsestä mieleen, että kun muinoin Helsingissä opiskellessani päätin ostaa pitkopullan ja pyysin palvelutiskin takana hääränneeltä rouvalta lettivehnästä, hän ei ollenkaan ymmärtänyt mitä halusin. En enää muista, millä nimellä pullan lopulta ostin, mutta onhan sillä monta nimeä. Ainakin pullapitko, pullaeltta, elttapulla, lettivehnänen, letike.... Mitä muuta?)

En tiedä liekö Pehkosen esikuvana Anni Polva, Elsa Anttila tai Anneli Kivelä, mutta tämän tarmokkaat, rakkaudessa tavalla tai toisella ryvettyneet sankarittaret päätyvät itäsuomalaiseen pikkukylään, Jylhäsalmelle, töihin tai lomailemaan. Kuinka ollakaan, kylästä löytyy sopiva nuori mies, joka aiheuttaa tiettyä sydämentykytystä sankarittarillemme. Asiaan kuuluvien kiemuroiden ja väärinkäsitysten jälkeen pari sitten pistää hynttyyt yhteen ja elää elämänsä onnellisen loppuun asti.

Sarjan aloitusosassa opettajaksi valmistunut Riina on tullut jätetyksi ja samalla on sivu suun mennyt varmaksi oletettu kesätyöpaikka. Onneksi Riinan tädillä on tarve lisätyövoimalle lossikahvilassaan. Riinalle järjestyy kesäkotikin läheltä työpaikkaa pieneltä mökiltä ja kesän puuhat parantavat pian särkyneen sydämen. Eikä kesäkiireiden keskellä ole aikaa murehtia menneitä, varsinkin kun paikalle pelmahtaa ärsyttävän oloinen nuori mies veneineen...

Riinakin käy läheisessä Korkealan kaupungissa asioidessaan kirjastossa. Kesätöiden ohella on aikaa uppotua romaaneihin.

Toisessa osassa, Jylhäsalmella salamoi, kiinteistövälittäjä Anna Ukkonen vuokraa englannissa asustelevan miesystävänsä kanssa Jylhäsalmelta unelmamökin, jossa heidän on tarkoitus aloittaa yhteinen elämänsä. Mutta eihän se Tom lopulta tulekaan pieneen torppaan keskelle ei mitään. Anna jää yksin unelma-asuntoonsa kauaksi kaikesta.

Tai no... naapuritilan isännän tiluksilla ei eletä ihan perinteistä maalaiselämää ja talokin on remontin kourissa. Anna joutaa remonttiavuksi ja kuinka ollakaan, apua tarvitaan vähän muussakin.

Sarjan kolmannessa osassa Jylhäsalmelle saapuu työstään lomautettu Emppu auttelemaan pitopalvelua pitävää ystäväänsä Heliä, joka on oikeastaan äitiyslomalla. Empun vanhemmat ovat alkujaan jylhäsalmelaisia, joten Emppu palaa ikään kuin juurilleen. Tämä on ensimmäinen sarjan kirjoista, joissa kirjailija ottaa kantaa maaseudun autioitumiseen, mutta teemaa vain sivutaan, ei tehdä siitä pääasiaa.

Ja kuten varmaan arvaattekin, Empullekin löytyy naapurista rehti ja rakastettava leskeksi jäänyt nuori isäntä... Eikä rakkausromaani olisi kunnon rakkausromaani, jos ei matkaan tulisi mutkia. Lopulta kuitenkin loppu on jälleen onnellinen, vaikka Emppu tuleekin työstään irtisanotuksi ja säästöt purevat palveluja.

Jylhäsalmi sarjaan on tulossa jatkoa. Enköhän minä senkin imeläpalan joskus hotkaise... sen verran mukavia, hyväntuulisia ja nopealukuisia nämä Pehkosen tuotokset ovat.