Tiivistetty tammikuu

Tammikuu hurahti hujauksessa eläen, ollen ja hengittäen. Tietokoneen äärellä nököttäminen ei jaksanut kiinnostaa enää vapaa-ajalla, joten - oho - blogipäivityksiä ei syntynyt. Asiaa toki olisi ollut.

Pohdin päässäni, jätänkö jutut naputtelematta ja pelkästään muistin varaan, mutta koska muisti on lyhyt ja hatara, haluan edes jotain kirjata ylös kuvien kera.

Talvi on ollut kuin pitkän syksyn jatkumo, musta, märkä ja masentava. Välillä satoi lunta, joka suli pois tai jäi jalkakäytäville vaarallisiksi jääpolanteiksi. Huomaan kuvanneeni kännykän kameralla jokaisen vähänkään valoisemman tai värikkäämmän hetken. Ihan vain muistaakseni, että mustavalkoisestakin voi löytää värejä ja iloa. Ja nythän on tullut sitten ihan oikea talvikin, lunta ja pakkasta. Ihanaa!

Joululahjaksi saamani älykello on ollut hyvä motivaattori liikunnan lisäämiseen. Sama vaikutus on kuopuksen koirilla, jotka ovat olleet meillä hoidossa aika pitkään. Ensin joulun jälkeen ja nyt taas...

Neuleitakin on syntynyt. Leijonankeltaisen kaulaliinan väkersin vuoden ensimmäisenä käsityönä. Sitten syntyi parit sukat. Näistä kädentuotteista yritän saada aikaiseksi ihan oman postauksensa sitten joskus, kun valoa on enemmän kuvien ottamista ajatellen.

Kirjojakin olen lukenut. Niistäkin haluan tehdä ihan oman postauksen.

Mutta näitä sydäntalven maisemakuvia voin esitellä jo nyt.

Kahviloissa on tullut käytyä. Perjantaina 10.1. vietin leppoisaa vapaapäivää ja kävin Alku-kahvilassa lunastamassa marraskuussa nimipäivälahjaksi saamani lahjakortin. Sain kortilla suolaista ja makeaa, kahvia ja vielä kotiinviemisiksi voisilmäpullan ja konvehdin. Siis hyvin avokätinen lahjakortti. Kiitos työkamuselle!

Saman viikonlopun sunnutaina toinen työkamunen houkutteli teatteriin Kulttuurikellarille. Teatterimyllyn harrastajanäyttelijöiden Rakkautta ja kylmää sotaa oli vahvaa, koskettavaa ja ihon alle menevää teatteria. Kylmä sota ja politikointi ei ole minulle mieleisin aihe, mutta onneksi henkilöt olivat lämpimiä, eläviä ja todentuntuisia ja näyttelijät onnistuivat upeasti. Muutamien laulut saivat ihan ihon kananlihalle, niin hienoa oli.

Sali tuli ihan täyteen katsojia. Se meitä yllätti, sillä esitys on ollut jo kauan ohjelmistossa.

Kotiin kävellessä nappasin jälleen kuvan majesteettisesta Olavinlinnasta.

Kun Rakel Liehun romaaniin perustuva Antti J. Jokisen elokuva Helene tuli ensi-iltaan myös Killaan perjantaina 17.1, halusin sinne. Askeleita säästääkseni jäin suoraan töistä kaupungille odottelemaan elokuvan alkamista. Ajankuluksi ja siirtääkseni nälkää eteenpäin, menin taas Alku-kahvilaan. Talvipulla oli herkkua, mutta lohibagelia ei tarvitse toista kertaa syödä.

Elokuva oli lumoava. Niin kaunis, rauhallinen ja visuaalisesti loistava. Nautin viipyilevistä tunnelmista, upeista näkymistä ja asetelmista. Helene oli kuin vaihtuvien taulujen jatkumo. Ei todellakaan mikään toimintaleffa, mutta riipaisevan kaunis ja takuulla unohtumaton. Elokuvan ihmissuhteet eivät olleet helppoja, pikemminkin hyvin rosoisia ja riipaisevia. Katsominen herätti monia tunteita ja taiteen tehtävä täyttyi, elokuva kosketti.

Tiistaina 21.1. patikoitisin pitkästä aikaa kampaajalle JT-salonkiin. Ennen kävin siellä aina, mutta jostain syystä väliin tuli vuosien tauko. Nyt olen ollut tuskastunut, kun en ole löytänyt kampaajaa, joka olisi raaskinut keventää karvahattuani tarpeeksi. Onneksi älysin palata Jaanan tuoliin! Johan keveni karvapää ja pehko on helpommin aseteltavissa.

Kampaajalta töihin kävellessä oli napattava kuva aamupäivän auringosta. On se sen verran harvinainen näky ollut näillä main.

Esikoisen oli tarkoitus tulla tammikuun lopulla pitkäksi viikonlopuksi tänne synnyinkaupunkiin. Siksi varasin itselleni pari lomapäivää siihen saumaan. Mutta elämä ei aina mene suunnitelmien mukaan. Tulikin esikoiselle muutto.

Matkustin siis lomallani etelään. Eli Helsinkiin muutto-orjaksi. Tosin orjuus oli siitä pestistä kaukana. Muutto mutkistui, kun uusi asunto ei tyhjentynytkään alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Minulle jäi hyvin aikaa kahvitella ensin Robert's Coffeessa...

...nautiskella maistuvasta lohilounaasta Kiilassa hyvässä seurassa (siis kera esikoisen ja hänen lukioaikaisen ystävänsä)...

... ja kahvitella jälleen. Nyt La Torrefazionessa ja seuranani esikoinen sekä lapsuuden aikainen kirjeenvaihtokaverini. Ystävyytemme on kestänyt enemmän ja vähemmän tiiviinä jo yli 40 vuotta. (Miten se on mahdollista? Enhän minä edes ole niin vanha!)

Tämän pitkäaikaisen ystäväni sain myös mukaani Ateneumiin Helene Schjerfbeckin Maailmalta löysin itseni -näyttelyyn. Enpä olekaan ennen jonottanut taidenäyttelyyn! Vaan nytpä jonotin ja niin olivat jonottaneet monet muutkin jo monena päivänä. Tämä upea näyttely todellakin veti väkeä. Uutisten mukaan näyttelyssä kävi 3000 katsojaa päivässä.

Koska näyttelyssä todellakin oli sankka tungos, nappasin vain muutaman valokuvan kuin ohimennen. Mutta en todellakaan ihmettele näyttelyn suosiota. Yhdessä Helene-elokuvan kanssa näyttely muodosti kiehtovan kokonaisuuden ja minäkin taidettetta tuntematon moukka olin vallan lumoutunut taidokkaiden teosten äärellä. Mietin jopa, että ehkä pitäisi mennä vielä uudestaan katsomaan elokuva, nyt taidenäyttelyn lumous lisänä näköhermoja kutittaen.

Harmillista, mutta tämän taulun nimi on minulta hukassa.

Toipilas. Yksi ikiaikaisia suosikkejani!

Tyttö hiekkakuopassa

Seuraavaksi päiväksi sain ystävältä vinkin. Taidehallissa olisi Anu Tuomisen käsitöistä ammentava näyttely Huomenna tänään on eilen, joka minun varmaankin kannattaisi käydä katsomassa. Minähän menin ja lumouduin!

Näyttely oli niin hauska, nerokas ja oivaltava, että suu auki ihmettelin ihmisen luovuutta ja itsekseni hihittelin loistavia älynväläyksiä. Tämä näyttely ansaitsee ja saa ihan oman postauksensa, kunhan vain saan aikaiseksi.

Lauantaina 25.1. sitten muutettiin. Herättiin aamulla aikaisin ja minä leivoin ison kasan sämpylöitä ja kantarellipiirakan talkooporukan muonittamiseksi. Sitten pakattiin viimeisiä romppeita ja minä pesin ikkunoita. Iltapäivällä tuli esikoisen ystävät ja muutto pääsi alkamaan. Muuttomatka ei ollut pitkä, mutta koska pakettiautoon mahtui matkustamoon vain kolme henkeä kerrallaan, roudausta riitti ja piisasi. Jossain välissä kävelin entiseltä asunnolta uudelle ja bongasin matkan varrelta sähkökaapin, joka kuvasi mainiosti tunnelmiani. Siis tuo oikeanpuoleinen pallero.

Vielä näiden pallerotunnelmien jälkeen muuttopuuhia riitti. Kävin kaupassa ja laitoin uuniin härkiskiusauksen ja taas kannettiin laatikoita, pusseja ja nyssäköitä. Muuttoapulaiset luovuttivat yksi kerrallaan ja läksivät omiin puuhiinsa. Onneksi autokuski jaksoi jatkaa loppuun saakka. Lopulta koko pieni yksiö oli täynnä epämääräisiä muuttovermeitä. Kello oli paljon ja me esikoisen kanssa aivan tööt. Raivasimme röykkiöitä sen verran, että saimme pedit tehtyä ja kylläpä uni maittoi!

Sunnuntaina kesytimme tavarakaaosta ja uusi koti alkoi vähitellen näyttää jo asuttavalta. Minun linja-autoni kohti kotikontuja lähti puolen päivän jälkeen, joten esikoiselle jäi hurja urakka järjestelyjä vielä tehtäväksi. Äsken sain kuvan uudesta kodista ja hyvältä näytti.

Kotimatkalla jäin pois bussista Mikkelissä. Kävin kuopuksella ja sain sieltä mukaani koirakaverit. Matka Savonlinnaan jatkui kuopuksen kaverin kyydillä ja perillä olimme vihdoin sunnuntaina illalla. Onneksi oli lomaa vielä maanantai, joten ehdin vähän henkäistä ennen töihin paluuta.

Lenkittelin koiria, luin kirjaa ja neuloin. Taisin vähän siivotakin ja tyhjennellä komeroita... Muuttoa tehdessä huomaa, että kaikkia tavaroita ei tosiaankaan tarvitse säilyttää.

Noin. Pikakelaus viime kuusta päättyy tähän. Muutamiin yksityskohtiin palaamme vielä. Missä ja milloin, se jää nähtäväksi.