Pieniä taikoja

Perjantain 8.3.2019 iltaohjelma loksahti lukkoon jo viime vuoden puolella. Somesta bongahti silmiini tieto, että Juha Tapion Pieniä taikoja -kiertue rantautuisi Mikkelin Mikaeliin tuolloin. Laitoin Mikkeliin asettuneelle kuopukselle viestiä, josko hän olisi halukas lähtemään keikalle kanssani. Vastausviesti oli myönteinen, sanoisinko jopa innostunut. Niinpä lupasin ostaa meille liput, kuopus saisi omansa nimipäivälahjaksi.

Kun sitten heti saman päivän iltana olin lippuostoksilla, paikkoja oli jäljellä enää kourallinen. Huu, olivatpa ne menneet nopeasti! Saimme paikkamme Martti Talvela -salin riviltä 16. Kaipa sieltä ihan hyvin näkisi... Tai ainakin kuulisi.

Perjantai-ilta hämärtyi ja taivas jatkoi räntäriekaleiden mättämistä. Vaikka Mikkelin keskustasta on Mikaeliin vain kilometrin  matka, nyt ei tarvinnut olla reipas. Nappasimme torin viereltä taksin ja ajelimme perille herroiksi pirssillä.

Ulkokuvia Mikaelista ei nyt ole, sillä taksi vei meidät ihan etuovelle saakka. Vain hölmö olisi lähtenyt räntäsateessa ja pimeässä koikkelehtimaan pitkin jäisiä parkkipaikkoja kuvausreissulle jonnekin hämärän rajamaille.

Sisätilat olivat selkeät ja avarat. Naulakoillakin oli riittävästi tilaa ja narikkamaksun olin kaukaa viisaasti maksanut jo etukäteen lippuja ostaessani.

Tiloissa oli joitakin taideteoksia ripoteltuna sinne tänne. Kun ensimmäisestä kerroksesta nousimme rappusia toiseen kerrokseen, katse kiinnittyi katossa killuvaan hopeiseen sydämeen. Oletan, että se on Kari Huhtamon "Aria".

Olimme liikkeellä hyvissä ajoin, joten ennätimme hyvin nauttia pienet juomat ennen konsertin alkua.

Sali on loistava siinä mielessä, että katsomo nousee jyrkästi. Niinpä kaikilla on oiva näkyvyys lavalle. Savonlinnalaisena voin olla vain pikkuisen katkera siitä, että konsertti järjestettiin Mikkelissä, jossa saliin mahtui "vain" 692 kuulijaa. Olisi luullut, että tämä loppuunmyyty konsertti olisi kannattanut järjestää Savonlinnasalissa, jonne sentään mahtuu yleisöä 800 henkeä. No, ehkä oli ajatus, että pienemmässä tilassa meillä on tiiviimpi tunnelma, kaikki pääsevät miltei kosketusetäisyydelle valoa, iloa ja lämpöä säteilevästä leirinuotiosta. Ja kyllä se muuten lämmittikin!

Penkissä istuskellessa ja keikan alkua odotellessa oli hyvää aikaa ihastella lavastusta. Näytti hyvältä!

Sehän on kuin taulu...

Istuimme melkein tekniikan vieressä siellä rivillä 16. Ajattelin, että noinkohan tulee liiaksi seurattua, mitä vieressä tapahtuu, mutta se oli turha huoli. Kun konsertti alkoi, ympäristö unohtui.

Ihan ensin on sanottava, että konsertti oli hämmentävän upea myös visuaalisesti. Jo alku salpasi hengen, kun pimeän hämärällä lavalla yhtäkkiä syttyi kymmeniä tuikkuja. Kuvani ovat huonoja, eikä näistä mitenkään näy se lämmin herkkyys, joka lavalla loi tunnelmaa. Konsertti oli kuin elävä taulu, kaunis ja harmoninen klassikkomaalaus, joka eli ja hengitti, suorastaan säteili joka solullaan.

Juha Tapio toivotti välispiikissään meidät tervetulleiksi leirinuotiolle, joten valaistus oli koko illan hämärä ja tunnelmallinen. Valokuvaaminen ei meikäläisen laitteilla ottanut onnistuakseen. Kokeilin niin järkkäriä kuin kännykän kameraa, mutta hyviä kuvia ei tullut. Silti en malta olla jakamatta otoksia täällä. Toivon, että niistä välittyy illan rauhallisen ja hyväntuulisen sympaattisesta tunnelmasta edes murto-osa myös blogin lukijoille. Oli nimittäin ihan mielettömän hieno ilta!

Konsertti alkoi artistin laulaessa yksin lavalla ilman säestystä. Hetken kuluttua laulu sai seurakseen kitarasäestyksen ja saapuihan se bändikin lavalle lopulta. Ensin tuli pianisti ja sitten loput ukkelit.

Vaikka upposin tunnelmaan kiireestä kantapäähän, en voinut olla välillä ihailematta kokonaisuutta ja elämyksen rakentaneiden ihmisten ammattitaitoa. Tietenkin artisti on ihan omaa luokkaansa, mutta hän on myös saanut tiimiinsä huipputyyppejä. Soittajat ovat alansa parhaita ja muu porukka spektaakkelin takana myös äärimmäisen taitavia ja ammattitaitoisia. Konsertti oli aivan täydellinen paketti!

Tässä täydellisessä paketissa meille tarjoiltiin hyviä tarinoita, huumoria, naurua ja kyyneleitä, iloa ja surua, monenlaisia tunteita. Jos Juha Tapio on tuottelias ja luova lauluntekijä, on hän myös armoitettu tarinankertoja. Meille avattiin monien kappaleiden taustoja tai kerrottiin muusikon elämästä niin mielenkiintoisesti, että jäimme toivomaan lisää puhetta. Ja musiikkia.

Konsertti kesti väliaikoineen kolmisen tuntia. Aika ei kyllä tuntunut niin pitkältä, ilta kului kuin siivillä. Saimme todellakin lippurahalle vastinetta!

 

Konsertissa kuultiin vanhoja tuttuja hittejä sekä tulevia, uusia hittejä viimeisimmältä Pieniä taikoja -levyltä. Tykkäsin heti niistä uusistakin, joita en ollut ennen kuullut. Varsinkin Minä sinua rakastan, Minä tahdon ja Mä rakastan mun autoo -kappaleet saivat varpaat vipattamaan.

Loppuunmyytyjen konserttien päätähti vaikuttaa nöyrästi kiitolliselta yleisölleen ja antaa bändin jäsenille runsaasti näiden ihan oikeasti ansaitsemaa suitsutusta. Onko tämä vain tarkasti hiottu rooli vai onko tämä suosion huipulla ratsastava mies oikeasti noin mukava? Toivon, että on. Siis mukava, ei rooli.

 

Konsertissa oli monia hauskoja yksityiskohtia, niin kuin nyt sekin, että kitaristilegendaksi nimetty Tommi Viksten nappasi soittimekseen kontrabasson, ja kaikki muut rumpali mukaan lukien soittivat kitaraa, vaikkeivät niitä niin hyvin (mukamas) hallitse. Enkä tietenkään nyt enää muista, missä biisissä tämä irroittelu tapahtui.

Varsinainen keikka loppui koko bändin a cappellana laulamaan Kaksi vanhaa puuta -biisiin. Ihan mielettömän hieno lopetus!

Vaikka eihän se siihen kuitenkaan loppunut, seisomaan noussut yleisö taputti soittajapojat takaisin lavalle takaisin. Encorena tuli Rakastettu ja siinä pääsi yleisökin ääneen. Tässä välissä laulaja kertoi, että nimikirjoituksia olisi pian jaossa Pipsan kioskilla ja sitten tulikin yleisölle kiire. Kansa alkoi velloa pois salista vaikka valojakaan ei vielä oltu sytytetty. Ehkä sieltä olisi tullut vielä toinen encore, jos meillä ei olisi ollut niin kamala kiirus... Kenpä tietää.

Minähän kävin levyostoksilla siellä Pipsan kipsalla jo väliajalla toiveissani juuri tämä nimmarinkirjoitustilaisuus. Koska paikkamme olivat sopivasti reunassa ja lähellä ovea, olimme nimikirjoitusjonossa tuossa tuokiossa ja jonon alkupäässä.

Saatuani signeerauksen kysyin paikalla olleilta ihmisiltä, voisiko joku ystävällinen ihminen napata meistä yhteiskuvan. Joku ihana nainen sitten lupasikin toimia hovikuvaajana. Kun hän oli muutaman kuvan napannut, totesin:" Ota usseempi, kun kuitenkii sattuu jollai olemaa silimät kiinni tai muute hassu ilime". Ja kuinkas sitten kävikään?

Onneksi tämä kuva ei siis ole ainokainen, vaan saimme sellaisenkin kuvan, jossa jokainen onnistui. Jälkeenpäin jäin vain miettimään, ymmärsiköhän tuo Pohjanmaan mies mitä tulin savon kielellä sanoneeksi. Heh.