sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Miniloma Mikkelissä

Töistä vapaa viikonloppu eikä mitään etukäteen sovittua ohjelmaa tai velvollisuuksia suoritettavaksi. (Tai no, perjantaina kyllä siivottiin, mutta sehän kuuluu kuvioon.) Mitähän sitä sitten tekisi?

Koska linja-automatkalippujen hinta nykyään on hyvinkin kohtuullinen (välillä suorastaan miltei ilmainen, tästä kerron helmikuussa lisää, joten kannattaa pysyä kanavalla), päätin tormistautua ja käydä vierailulla kuopuksen ja vävykokelaan luona. 

Lauantain iltavuorolainen, puoliskoni siis, viskasi minut kimpsuineni aamupäivällä linja-autoasemalle, josta matka jatkui Savonlinjan bussilla kohti Mikkeliä. Puolentoista tunnin matka oli mainiota aikaa neulomiselle, joten tikuttelin menemään Kenkävero-lapasia. Näistäkin tulee oma juttunsa myöhemmin.


Tästä ei tosiaankaan ollut tarkoitus tehdä mitään ennakkomainosta tulevasta ohjelmistosta, mutta kun kaikki liittyy kaikkeen, on vähän vihjasteltava etukäteen. Pahoittelen. (Vaikka kihertelenkin itsekseni, jotta en kai kuitenkaan ihan hirveän anteeksipyytäväinen ole...)

Bussissa oli hämärää eikä penkin yläpuolella oleva valo toiminut, joten tarkkana sai kirjoneuleen kanssa olla. Välillä piti ihan antaa silmille lepotauko ja energiavajetta korjasin onnekkaasti alehyllystä (viimeinen käyttöpäivä lähestyy) löytyneellä Frezzalla. Hyvin maistui ja tästä ei tule juttua tämän koommin.


Koska kuopuksella sattui juuri samaan saumaan olemaan kylässä kaveri Kuopiosta, olin ilmoittanut luurailevani kaupungilla omin nokkineni nelisen tuntia. Kirppishän se houkutteli... Wilma ja Wihtori on sopivasti keskustassa, joten näin autottomana siis parhaiten saavutettavissa.


Muuten kiva kirppari on pilattu sillä, että käytävät ovat sangen ahtaat. Toisen kirppisaarteita metsästävän asiakkaan ohittaminen tai vastaantulevan sivuuttaminen ei suju sujuvasti vaan vaatii molemmilta vatsan vetämistä sisäänpäin ja painautumista litteäksi myyntipöytiä vasten. Tämä aina ahdistaa tällä kirpputorilla. Siksi saattaa joku aarre mennä ihan sivu suun, kun tulee turhanaikainen tuskastuminen ja tutkiminen tyssää alkutekijöihin.

Nyt tein mielestäni mainioita löytöjä, ahtaudesta huolimatta. Ensin löytyi dvd-levyjä. Tykkään Julia Robertsista näyttelijänä ja hänen tähdittämänsä ja aikanaan kehuja saanut tositapahtumiin perustuva Erin Brockovich on minulla edelleen näkemättä. Ehkä ei kuitenkaan enää hirveän kauan, sillä nyt omistan elokuvan pulitettuani siitä kokonaiset kaksi euroa. Myös Vettä elefanteille on kehuttu leffa ja vaikka kirjan olen lukenut, elokuvaa en toistaiseksi ole katsonut. Erinin lailla tähän on tulossa korjaus. Water for Elephants maksoi myös kaksi euroa. Suorastaan lapsen näköisenä poseeraa Samuli Edelman cd-levyn Ihana Valo -kannessa. Tämän ostamalla köyhdyin euron.


Silmäni miltei pullistuivat pois päästä, kun bongasin yhdestä kirpputoripöydästä Desigualin käsilaukun. Mustaa (keino?)nahkaa ja Desigualille ominaiset ympyräkoristeet, kolme vetoketjullista lokeroa, pieniä taskuja lokeroiden sisäpuolella, olkahihna ja lyhyemmät kantokahvat, Juuri sopivan kokoinen laukku vaikka työmatkoille tai kaupungilla käymiseen. Lokeroiden ansiosta tavarat laukun sisällä pysyisivät nätisti järjestyksessä. Tämän minä halusin! Hintaa oli kirppistuotteeksi hikoiluttavan hirveästi, mutta kun tietää, mitä nämä oikeasti maksavat, tein mielestäni hyvät kaupat. Kassi on aivan uuden veroinen ja maksoin siitä kolmekymmentä euroa.


Ikinä, ikinä milloinkaan en ole näin paljoa maksanut kirpparituotteesta enkä muuten ihan kohta tee samaa uudelleen. Enkä sitten koko reissulla enää ostanut itselleni mitään muuta näiden kirppistuhlailujen jälkeen, paitsi uudet neulepuikot ja se oli pakkorako. Edelliset kolmosen puikot kävivät vajavaisiksi, kun yksi ruusupuisista puikoista otti ja katkesi. Taas... olen jo kolme puikkoa katkaissut ja kaksi annoin varaosiksi kuopukselle, jolle on käynyt kahdesti sama vahinko.

Kirppikseltä lähti vielä mukaani neljä kerää Novitan Tennessee-puuvillalankaa. Vaikka kuinka lupaisin itselleni, etten osta uusia lankoja, ennen kuin entiset on neulottu pois, huomaan kerta toisensa jälkeen sortuvani. Olen niin heikko luonne, En voi vastustaa lankojen kutsuhuutoa, kun niitä puoli-ilmaiseksi ihmiselle tyrkytetään. Nämäkin kunnon langat maksoivat yhteensä vain viisi euroa.


En jaksanut patsastella kaupungilla loppujen lopuksi kuin reilut pari tuntia. Raahustin matkatavaroineni ja kirppislöytöineni Graanille Prismaan tuliaisostoksille ja siitä sitten kuopuksen ja vävykokelaan luo ja ilokseni tapasin hyväntuulisen kuopuksen kaverin ja tämän koiralapsen ennen kuin he lähtivät kotimatkalle.

Ilta meni koiravauvaa rapsutellessa ja Frendejä katsellessa. Iltalenkillä kävimme koko konkkaronkka yhdessä nauttimassa raikkaasta mutta silti leppeästä talvisäästä.

Aamulla heti ylösnoustua oli vuorossa jälleen koiralenkki, jolle suuntasimme kuopuksen ja koiran kanssa kolmisin. Vävykokelaalla oli koko päivän reissu tiedossa, joten hän jäi kotiin valmistautumaan lähtöön.

Matkan varrella hieraisin unenpöpperöisiä silmiäni, sillä matkan varrelta löytyi mielenkiintoisen oloinen paikka eli Kulttuurikeskus Vekkula. Talo oli ulospäinkin houkuttelevan näköinen ja Internetin mukaan se on aito satumaailma lähellä Mikkelin keskustaa. Lisätietoja tästä linkistä (klik).


Aamulenkin jälkeen saimme kuopuksen keittiön ikkunaan verhot, joiden valmistuminen vetää melkein vertoja Iisakin kirkon rakentamiselle. Kangas löytyi jo viime kesänä Juvan ABC:n Marimekon Outlet-myymälästä. Viisi metriä Jenni Tuomisen suunnittelemaa Inka-kangasta maksoi vain 30 euroa ja heti oli selvää, että sekä esikoinen että kuopus kelpuuttaisi kuosista ommeltuja tekstiilejä kotiinsa.

Kangas ostettiin ja kuopus olisi heti elokuun lopulla ripustanut uudet verhot ikkunaansa, mutta kukaan ei ollut ehtinyt ommella niitä. Piti siis ripustaa ensin ikkunaan väliaikaiset uutimet ja jäädä odottamaan aikaa parempaa.

Hoh hoijaa. Homma ei sitten ihan nopeasti edennytkään. kun tuo ompelukoneella ompeleminen ei ole tämän tädin himohommaa ollenkaan. Kone aina temppuilee eikä tikki tahdo pysyä tasaisena ja kauniina. Jossain vaiheessa jo otin koneen ja verhokankaan esille, mutta työn eteneminen tyssäsi siihen, että valkonen rullarihma oli tyystin ja totaalisesti kadonnut. Muut rihmat olivat laatikossaan nätisti ja sulassa sovussa, mutta valkonen lanka oli tehnyt täydellisen katoamistempun. Piti siis vielä vierailla Eurokankaassa rihmaostoksilla ja jäädä odottamaan sopivaa ajankohtaa ompelemisen aloittamiselle.

Kun marraskuun lopulla ompelemisen aika vihdoin koitti, oli uskottava lankakaupan myyjän vakuuttelut todeksi. En ollut ostanut halvinta ompelulankaa vaan sitä seuraavaksi kalliimpaa ja kuulemma huomattavasti laadukkaampaa. Ja katso: saumat olivat kuin teollisuusompelukoneen neulasta ja homma hoitui hujauksessa.

Kiikutin verhoparin kuopukselle samalla, kun kävimme hauvavauvan rotinoilla itsenäisyyspäivän tietämissä ja vannotin ja vakuutin, ettei verhoja saa ripustaa ikkunaan ennen kuin ne on silitetty.

Koiralapsi on vienyt nuorenparin aikaa niin kaikenkattavasti, että silittäminen oli vain jäänyt. Niinpä täti tänään organisoi operaation Verhot ikkunaan. Silitin sukkelaan helposti siliävän kankaan ja yhdessä kuopuksen kanssa keikuimme tuoleilla kankaita virittämässä ikkunan eteen. Tsädääm! Pirteältä ja keväiseltä näyttää!



Verho-operaation jälkeen oli jälleen aika napata koiranpentu taluttimen päähän ja kipaista päivälenkille. Otettiin mukaan myös 15 metriä pitkä juoksutusliina ja kipaistiin jäälle. Siellä sai pieni koira juosta ja teutaroida sydämensä kyllyydestä pitkän liean päässä eikä meidän tarvinnut sydän kylmänä pelätä mahdollisesti paikalle pelmahtavia koiraa kiinnostavia muita nelijalkaisia tai niiden isäntiä. Vaikka ulkoilun ajankohta oli keskellä päivää, kuvat ovat pimeitä ja hämäriä. Kaamos jyllää ja pilvinen ja lumisateinen sää ei pystynyt pistämään keskitalven hämäryydelle vastaan.





Hei katsokaa! Joku on tuonut joulukuusen ja aurauskepit keskelle jäätä! Mitä varten? Täällä muuten tuoksuu ihan kalalle...


Koiralenkin jälkeen koirankuonolainen sai jäädä ihan omassa rauhassa uneksimaan onnellisia unia, kun täti ja kuopus puolestaan ottivat jälleen jalat alleen ja pinkoivat kohti keskustaa. Aikomus oli vähän täyttää kupuja ja herkutella. Mutta niin Pannukakkutalo, Sitruunapisara kuin Spice Icekin olivat suljettuina, koska oli sunnuntai. Onneksi Mäkkäriltä sai sentään hampurilaisia...



... ja Cafe Stellasta kahvia ja kakkua.

Kuopuksen jäälatte ja herkku, jonka nimeä en muista

Minun kahvini ja mustaherukkakakkuni
Herkuttelun jälkeen oli hyvästien aika. Kuopus matkusti paikallisbussilla kotiinsa ja täti pitkän linjan autolla omaan kotiinsa. Molemmille jäi noin 15 minuutin odotusaika ja naureskelimme sitä, miten 15 minuttia on tolkuttoman pitkä aika odottaa paikallisbussia, mutta ihan normaali odotusaika, kun on kyseessä pitkän matkan auto. Heh. Ihmeellinen se on ihmisen mieli!




2 kommenttia:

  1. Kiva visiitti sulla! Elokuvalöytösi ovat molemmat tosi hyviä, molemmat katson aina vaan uudestaan ja uudestaan. Ja muuten kummankin olen ensin käynyt leffassa katsomassa ;) Laukku <3 Verhot <3 Ja tiedäthän, ettei siskokaan oikein konehommista perusta ;) Herkuttele sinä vaan, sulla on juhlavuosi :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, oikeastaan pitäisi kyllä ottaa mallia siskosta ja jättää sokerit vähemmälle. Mutta elämä on yhtä juhlaa ja kyllähän juhlissa pitää vähän herkutella ;)

      Poista