sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Pörö-peikon poluilla

Eilen olin taas menopäällä ja menomonot jalassa. Vapaapäivänä kello oli soimassa kuudelta, mutta sisäinen kello pirisi jo sitä ennen. Reissuvarpaan kutina ei antanut kauemmin nukkua.

Luin päivän lehden ihan rauhassa aamukahvia siemaillen. Kun kello lähestyi kahdeksaa, tarkistin että kaikki tarvittava on repussa ja kiehautin kahvia uuteen termosmukiini. Kahdeksan jälkeen hyppäsin pyörän selkään ja olin tyytyväinen, että sää oli edellispäiväistä lämpimämpi. 

Pistäydyin matkan varrella kaupassa ja sen jälkeen taistelin vastatuuleen päästäkseni ystävän kotitanhuville. Jo toisena päivänä tuuli on tehnyt tädille tepposet, mutta silti päässäni soi vain Katri Helenan ikivanha pirteä iskelmä "...tuuli on vastainen, muuttuuko suunta sen? Minne tuuli kuljettaa?"

Kutakuinkin yhdeksältä olin perillä, kuten oli ollut tarkoituskin. Vielä piti tehdä tupatarkastus ystävän perheen pihasaunarakennukseen ja sen upouudelle terassille. Kahviakin juotiin taas... Lopulta kymmenen korvilla pakkauduimme autoon ja tavaratilassa matkusti eilispäivän herraseuramme, kovin karvainen ja ihan nelijalkainen hurmaava heppu.


Auton keula oli kohti Rautjärveä. Ajoimme sinne mutkan kautta suoraan eli Punkaharjun harjualueen läpi. Siellä on upeat maisemat!






Kilometrikaupalla pieniä hiekkateitä kurvailtuamme olimme vihdoin perillä lähtöpisteesssä. Jälleen oli tiedossa pieni patikkaretki! Taällä kertaa suunnistimme Pörö-peikon jalanjäljille. Huimia maisemia, mielenkiintoisia yksityiskohtia ja kunnon kapuamista oli tiedossa.



Samasta lähtöpisteestä pääsisi myös pidemmälle patikkaretkelle kulkemaan Rajojen reittiä. Polut kulkevat seuraillen Täyssinän rauhan ja Uudenkaupungin rauhan rajoja. Nykyään reitti kulkee Parikkalan, Rautjärven ja Punkaharjun kunnanrajoilla. Tämä reitti olisi vähintään 16 km pitkä ja jos kukaan ei olisi siirtämässä autoa, omia jälkiään pitäisi samaa polkua palata takaisin alkupisteeseen. 32 kilometriä olisi päivärupeamaksi jo melkoinen ponnistus.



Ystävän koira juoksi yleensä edellämme ja kääntyili välillä kurkistamaan, että eikö ne ihmiset nyt sieltä oikein tule...


Pöröpolun ensimmäinen kyltillä merkitty nähtävyys oli vilkkaana virtaava Pöröjoki.




Matkan varrelle jäi paljon kiehtovaa nähtävää, mm. erilaisia sieniä. Tämä pikkuinen lilliputtisieni ihan selvästi hymyilee!




Polulla oli paljon vaativia nousuja ja hirvittäviä alaspäin kapuamisia. Korkeuserot tekivät matkanteosta vaativan, mutta myös mukavan. Heti Pöröjoen jälkeen alkoi ensimmäinen korkeuksiin kiipeäminen.



Rinteestä löytyi hirmuinen kivenjärkäle, joka koskettaa maahan tosi pienellä maavaralla, kuten alakuvasta näkyy.


Minä ja karvakaveri olemme kuvassa antamassa vähän mittasuhteita.


Sama kivi vielä toiselta kantilta kuvattuna.


Seuraavassa kalliokuvassa näkyy mielestäni jonkun eläimen kasvot... vai olisiko se itse Pörö-peikko?


Aurinko taikoi taas säteillään satua seuraavaan kuvaan. Kirkas auringonpaiste lämmitti meitä ihanasti ja teki maisemasta hohtavan kauniin. Valokuvaukseen ylenmääräinen paiste tosin loi omat haasteensa, sillä varjot olivat vastaavasti tosi syviä ja värierot ja -sävyt oli vaikea saada kunnolla kuviin.


Putoava kivi? Missä?


No hui! 15 metriä juuri päidemme yläpuolella! Pian eteenpäin!


Löytyipä ihan kunnon kanto! Tädin "sirot" numero neljänkymmenen jalkineetkin näyttävät ihan pikkutytön kengiltä.


Seuraavassa kuvassa on suloinen ketunnaama...


... mutta kun saman pahkan kuvasi toisesta suunnasta, se näyttääkin ihan pääkallolta!


Viime kesien myrskyt ovat tehneet alueella paljon tuhoa. Jyrkät rinteet ovat haasteellisia metsänhoidon kannalta, joten polulla oli tuon tuosta ylitettäviä tai alitettavia esteitä.


Räätälinlähde oli jälleen kyltillä merkitty nähtävyys.



Kuka kuvajaisesta kurkistaa?
Onko tuossa oikealla alhaalla oikeasti kuolleita lehtiä vai hurja pikkukala?


Taas löytyi reippaasti kannosta ponnistava pieni sieni... joka sai toiseen kuvaan sytkärin mittatikuksi.



Mikäs nenäkäs täällä tulee vastaan?



Ei ole kovin tiukasti maata vasten tämäkään kivenjärkäle!


Kamunen kuvassa taas mittatikkuna.


Kyllä näillä sammalilla kelpaa metsän pikkuväen temmeltää!



Tämän kuvan nappasin, sillä alalaidassa on  syvä onkalo, joka kuvassa näyttää vain mustalta. Mutta siinä yläpuolella on taas Pörön kasvot! Vai liekö jonkun muun, vaikka Mesikämmenen? Kuka lie, mutta ystävälliseltä näyttää!

Pörömetsän opaskartta suoraan tukkipuulle piirrettynä:



Kaverikoiramme ihmettelee, kuinka kömpelöä voikaan ihmislasten matkanteko olla... Kun hän on hujauksessa sujahtanut polulle kaatuneen kelon ali, täti onnistuu nipin napin keplottelemaan itsensä esteen yli.


... ja koiran oma emäntä miettii, olisiko helpompi este ylittää vai alittaa...


Melkoisten myrskytantereiden läpi polku meitä johdatti. Polku oli onneksi todella hyvin merkitty oranssein opaspylpyröin.



Ison Pörönmäen valloitus ei ollutkaan mikään helppo nakki. Kipuamista ja kapuamista melkein pystysuoraan ylöspäin riitti ja riitti. Mutta maisemat huipulta olivat mahtavat! Sieltä näkyi Simpelejärvelle ja Venäjälle saakka!





Kyllä, tänne se polku menee! Ja edelleen noustaan ylöspäin.



Huipulta ei ole muuta suuntaa kuin alaspäin.


Ja yhtäkkiä sieraimiimme leijaili savun haju eikä aikaakaan kun tupsahdimme Pörölaavulle. Edelliset retkeläiset olivat tekemässä lähtöä, mutta olivat niin ystävälliset, että elvyttivät nuotiopaikan tulen meille, kun kuulivat meidän tulevan. Todella huomaavaista!




Tankkaustauolle olimme varanneet monenmoista syötävää, vaikka makkaroita meillä nyt ei ollutkaan mukana. Ystävä oli tehnyt meillä maistuvaiset leivät, jotka lämmitimme rapeiksi ja meheviksi tulen yläpuolella.

Minulla oli kahvit uudessa Roosa nauha -termosmukissani, jonka setä ystävällisesti minulle osti päivää ennen patikkareissua. Olin sujauttanut mukin vielä kaulaliinan uumeniin, joten kahvi oli kuin vastakeitettyä edelleenkin ja  maistui... voi että se maistui!







Jälkiruoaksi popsimme leipomani korvapuustit ja maistamista varten ostamiani maitosuklaalla kuorrutettuja karpaloita. Kiehtovan kuuloinen uutuus, mutta ei siinä kovinkaan selkeästi karpalo päässyt pääosaan. Kyllä ne ihan suklaanameja ovat!



Kahviteltuamme katselimme ympärillemme ja ihastelimme kaunista lampea ja lammen rannalla nököttävää vuokrattavaa saunaa. Saunan vierellä oli vielä toinenkin laavu.

Jos tuonne saunaan mielisi, sinne pääsee myös autolla. Eli kaikkia saunomisvermeitä ei tarvitsisi selkärepussaan paikalle raahata.















Pörölammen jälkeen alkoi taas kapuaminen kohti taivaita.



Hei ihmiset, tuutteko työ sieltä? Mie oon jo oottanu ikuisuuden!





Ahtaan puoleinen porttikongi. Koiruus siitä pujahti helposti läpi mennen tullen, mutta me kamusen kanssa kiersimme tämän pinteen suosiolla vähän kauempaa.
Aikamme taivallettuamme saavuimme Pörön pesäkolon juurelle. Kapusimme kalliolle ja työntäydyimme kalloinhalkeamaan tutkimusretkelle.





Kun olin jo melkoiseen pinteeseen itseni ahtanut, en uskaltanut edetä enempää. Luola muuttui niin matalaksikin, että olisi pitänyt jatkaa kontaten eteenpäin. Kuvan otin, mutta siitä tuli tosi hämyinen ja epätarkka, sillä luolan valaistus oli niin hämärä, että valotusaika oli loputtoman pitkä. Luulin jo kamerani hajonneen, ennen kuin suljin lopulta kolahti kuvan taltioitumisen merkiksi.



Koska Pörön pesäkolossa oli näyttänyt päivä paistavan jostakin kolosesta kallionkielekkeen toiselta puolelta, kapusimme sinnekin kurkistelemaan, Alakuva on sieltä otettu. Olin jo viskaamassa kuvaa roskakoriin, kun ajattelin, että on se aika mitäänsanomaton... mutta herttinen! Tuossa oikeassa reunassa tuo musta...! Mikä se on? Onko se itse Pörö?


Tässä vielä tarkempi rajaus tuohon kallion kolosta kurkistelevaan hahmoon:


Sinne jäi Pörö koloaan vahtimaan, kun kolmikkomme jatkoi reipasta retkeään.




Ihan liian pian vastaan tulivat loppulaskeutumista varten rakennetut jyrkät portaat.



Olipa meillä ollut  mukava ja antoisa syysretki! Tässä riittää muistelemista talven pimeisiin iltoihin.

Meillä ei ollut retkellä mukana suurensuuria eväitä, sillä teimme jo etukäteen suunnitelman, että käymme syömässä Simpeleellä ihan oikeaa ruokaa. Matkan varrella Pörön polulta kohti sivistystä ajoimme niin pysäyttävän näyn ohi, että piti ihan peruuttaa ja katsoa, että näimmekö me ollenkaan oikein... Kyllä, tien varressa seisoi hiljainen kansa.


6 kommenttia:

  1. Koiruli onkin ollut kovin kuvauksellisella tuulella, kun on niin moneen kuvaan ehtinyt mukaan :-)
    Peikkometsässä näköjään näkee myös paljon sellaisia naamoja, joihin ei siinä hetkessä tule huomiotaan kiinnittäneeksi...fauneja, haltiattaria...? Vaiko kenties itse Pörö peikko?!?!
    Mukava päiväkuvaus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi olla, että kamerassa oli eräänlainen koiratutka päällä ja se napsahti aina koiran ollessa kuvausetäisyydellä... :) Tosin Reka oli aina salamana pakalla kuvausassistentiksi, kun yritin kuvata jotain pientä yksityiskohtaa, joten sekin selittänee jotain. Tai sitten ei... Kutenkin aika monessa kuvassa vilahti suunnittelematon koirankuono tai hännänviuhahdus. :)

      Kuvia katsellessa mielikuvitus lähti lentoon. Tuumittiin ystävän kanssa, että onneksi ei nähty noita naamoja siellä paikanpäällä. Kaksi hyvällä mielikuvituksella varustettua satutätiä olisi saanut jutuillaan aikaan hyvän hysterian ja ehkä olisimme laukanneet kohti autoa hallitsemattomalla haipakalla :P

      Poista
  2. Metsässä mieli aina rauhoittuu. Kuvista päätellen teillä oli huippureissu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oikeassa olet, reissu oli ihan mahtava.

      Poista
  3. Nyt oli mielikuvitus liikkeellä! Tottahan siellä peikon polulla näkyi jos vaikka mitä... :)

    VastaaPoista