Yksin kotona

Kuopuksen kaverilla oli toukokuun lopulla tarjolla ylimääräinen lippu tämän illan One Direction -keikalle Olympiastadionille. Kun selvisi, ettei kuopuksella ole töitä tänä viikonloppuna, ostimme lipun ja junalipun lapselle 18-vuotissynttärilahjaksi. Tyttö oli iloisena hereillä jo aamuviideltä lähdössä reissuun.

Lähtöhalit halattuamme menin takaisin sänkyyn jatkamaan yöunia. Paitsi ettei uni enää suostunut antautumaan. Niinpä nousin ylös ja puuhailemaan jo hyvissä ajoin, vaikka vapaapäivä onkin. Meillä on sisällä ja puutarhassa monta hommaa odottamassa tekemistä. Mm. ikkunoita ei ole vieläkään pesty ja alakerran takkahuoneen uudelleenjärjestely etenee tahmeasti.

Eilen illalla hilaismme sedän kanssa yhden himpulaisen ja ostohinnaltaan edullisen lastulevykaapin paikasta toiseen. Keikuttelimme kaappia niin, että saimme sen maton päälle, jotta siirtäminen sujuisi helpommin, Kaappi siirtyikin suhteellisen kivuttomasti uuteen sijoituspaikkaansa. Kun keikuttelimme sitä uudelleen, että saisimme maton pois kaapin alta, koko hökötys hajosi! Kauan eläköön halvat lastulevyhirvitykset! Siinä se menikin loppuilta rattoisasti rakentaessa kaappia takaisin kasaan.

Jo eilen setä ilmoitti lähtevänsä tänään Mäntyharjulle veljensä perheen uutta kotia katsomaan ja jäävänsä sinne yöksi. Olisin voinut lähteä mukaan, mutta koin olevani niin uuvuksissa työviikon jälkeen, ettei koko viikonlopun vievä yökyläily houkutellut.

Koska tänään ei tarvinnut ottaa kenenkään muun aikatauluja huomioon, ajattelin aamupäivällä kiertää alennusmyyntejä ja kirppiksiä etsien samalla juhlamekkoa kummitytön rippijuhlaan. Haaveilin myös pistäytyväni kahvilla jossakin keskustan kahvilassa. Iltapäivästä sitten siivoaisin takkahuoneen ja aloittaisin ikkunanpesu-urakan.

Olin jo heti yhdeksältä linja-autoaseman Kympintori-kirpparilla. Sovitin kolmea paitaa ja kannoin mukanani melkein koko kierroksen ajan silikonivuokaa. Onneksi sovitin! Yksikään  paidoista ei lopulta ollut tarpeeksi sopivia ja huomasin, että yksi niistä haisi kummalliselta... kuin homeelta. Silikonivuoka oli samasta pöydästä, joten haistelin sitäkin. Hyi mikä haju! Vein kaikki harkitsemani ostokset takaisin pöytiinsä ja poistuin kirppikseltä tyhjin käsin.

Savon syke -kirppari on muuttanut linja-autoasemalta Savolaan, mutta outlet-myymälä on vielä paikoillaan. Ajattelin pistäytyä sielläkin. Kun menin sisään, minulle kerrottiin, että muuttomyynnin alennukset ovat vielä tänään voimassa, vaikka muutto olikin jo suoritettu. Mutta antoivat alennuksen pahoitteluna siitä, että tavarat vielä etsivät paikkaansa. Ostin pari pakettia kuppikakkuvuokia, perunalastuja ja pähkinöitä.

Seuraavaksi suunnistin Sokoksen aleen. Houkuttelevaa mekkoa en löytänyt, mutta vein mukanani sovituskoppiin kolmet farkut ja yhdet shortsit. Kaikki olisivat olleet sopivia! Pitkän pähkäilyn jälkeen päädyin kuitenkin ostamaan vain yhdet farkut... vaaleanpunaiset!

Tien toisella puolella on kesän ajan Voglian pop up -kauppa. Näyteikkunassa oli houkuttelevan näköisiä tuotteita, joten astuin sisään kauppaan, vaikka jo etukäteen tiesin, ettei kyseessä ole köyhän putiikki. Sovitin yhtä tunikaa ja kahta mekkoa. Toinen mekko, se kohtuuhintainen, olisi vaatinut lyhentämistä ja vyötäröltä olisi pitänyt pikkuisen ottaa sisään. Kalliimpi mekko olisi ollut täydellinen! Mutta alennuksen jälkeenkin se olisi maksanut 139 €. Harkitsin todella kauan. Lopulta sanoin, että minun pitää nukkua asian kanssa yön yli. Ja niin se varmaan on, etten voi maksaa yhdestä juhlamekosta noin paljoa. Vaikka mieli tekisi. Sen tunikan kuitenkin ostin, vaikkei se pariksi Sokoksen housuille käykään.

Kaiken kiertämisen ja pohtimisen jälkeen kello lähestyi jo yhtä ja nälkä kurni suolen mutkassa. Päätin lopettaa shoppailun, jättää kahvittelun toiseen kertaan ja pyöräillä kotiin. Kotimatkan varrelle sattuu Lidl, josta ajattelin kipaista viikonloppuherkukseni kirsikoita. Mutta voi! Laari ammotti tyhjyyttään!

Kävin välillä kotona haukkaamassa palasta ja jatkoin matkaa Prismaan kirsikkaostoksille. Ei niitä kesäherkkuja sieltäkään löytynyt! Jo on kumma, että kaikki muutkin haluavat kirsikoita popsia juuri tänään!

Ostin kuitenkin muutaman kerän bambulankaa tiskirätteihin, se kun sattui olemaan hyvässä tarjouksessa. Valkoisa farkkujakin sovitin, mutta malli oli aivan erimalliselle ihmiselle tehty. Kotimatkan pyöräilin vesisateessa ja kotiin päästyä piti keittää kahvit kastumisesta selvitäkseni. Oi mitä herkkua olikaan paistopisteen Rustiikki-leipä kreikkalaisen oliivitahnan kanssa!

Hemmottelin itseäni myös uudella Kodin kuvalehdellä ja Cloettan uutuussuklaalla. Tätä Black rasberry sparks -suklaata toi työkaveri maistiaiseksi töihin päiväkahville ja voi miten se olikaan suun mukaista, kun sai vain pari palasta. Nyt kun minulla on koko levy ihan itselleni, muutama palanen riitti. Hyvää se oli edelleen, mutta onneksi ei tarvinnut koko levyä hotkia kerralla.

Ehkä makeanhimoni oli jo tyydytetty, sillä pistelin menemään santsikupin kaverina Prisman paistopisteestä ostamani pikkuruisen lettipullan.

Mikähän se on lettipullan oikea, virallinen nimi? Siitä on jo vuosia, kun ostin palvelumyynnistä pullapitkon ja pyysin lettivehnästä... myyjä ei tiennyt mitä haluan! Sen nimi voisi olla myös letike, eltti tai eltta tai pullaeltta. Hyvällä lapsella on monta nimeä.

Monta päivää takaraivossa jäytänyt päänsärky tiukensi taas vaihteeksi otettaan kahvihetken jälkeen. Väsyttikin. Ajattelin, että otan pienet päivänokoset ja käyn sitten vihdoin tekemään kotitöitä. Kello oli jotain viiden kieppeillä siinä vaiheessa. Nukahdin hetkessä. Kun heräsin, kello oli jo puoli kahdeksan! En ollut uskoa silmiäni!

Saunaa lämmittäessäni siivoilin takkahuonetta, mutta koska siellä on melkoinen myllistys edelleen, en päässyt pitkällekään. No, ei se mitään, huomenna on uusi päivä!

Kerro minulle jotain hyvää

Ihmiset, jotka eivät näe missään mitään hyvää ja kokevat oikeudekseen marista, valittaa ja tuoda esiin epäkohtia tauotta, ovat pitkässä juoksussa melko väsyttäviä. Toki jokaisella on oikeus huonompiinkin päiviin ja murheelliseen mielialaan. Mutta ankeuteen ei paranisi jäädä loputtomasti vellomaan. Itsesäälipäivä silloin tällöin voi olla hyväksi, jos osaa irrottaa välillä otteensa murheen alhosta. Mutta melko nopeasti ihmisen syvin olemus ja perusluonne paljastuvat ja on valitettavaa, jos koko elämä on vain yhtä suurta vastoinkäymistä.

Tunnen ihmisiä, joilla olisi vaikka mitä aihetta surra, murehtia ja valittaa, mutta monet heistä näkevät silti ympärillään paljon hyvää ja kaunista, kiittävät kanssakulkijoita ja jaksavat kaivaa hankalammastakin hetkestä esiin jotain positiivista. Heidän kanssaan aika rientää ja omatkin akut latautuvat huomaamatta.

Tunnen myös ihmisiä, joilla oikeastaan on kaikki asiat vallan mainiosti, mutta silti mikään ei riitä ja epäkohtia kaivetaan esiin vaikka kiven alta. Missään ei ole mitään hyvää ja elämän pienet epämukavuudet nähdään henkilökohtaisina loukkauksina.

Eli onko lasisi puoliksi tyhjä vai puoliksi täysi?

En nyt ihan tarkkaan muista yhtä viime aikoina lukemaani viisasta lausetta, mutta sen perusajatus oli jotakuinkin niin, että "Et voi muuttaa maailmaa, mutta asenteesi voit." Jos sataa, voit piehtaroida surkeudessa ja kitistä, kuinka mitään ei voi koskaan tehdä tai voit kiskoa jalkaasi iloisen väriset kumisaappaat, napata mukaasi sateenvarjon ja nauttia raikkaasta, kosteasta ilmasta ja tuoksuista, jotka sateella ovat moninkertaiset poutapäivään nähden. Jos on helteinen päivä, voit tuskailla ja valittaa ainaista kuumuutta, joka läkähdyttää ja hikoiluttaa tai voit nauttia kerrankin välimerellisestä lämmöstä ihan kotinurkilla ja istahtaa vaikka hetkeksi torikahvilaan tai vaikka puiston penkille.

Kun esikoinen ja kuopus olivat paljon pienempiä kuin nyt, heihin uhkasi tarttua koulumaailmasta ainainen valittamisen tauti. Yritin jutella heille, että jos teillä ei ole hyvää kerrottavaa luokkatovereista, älkää kertoko ollenkaan... tai jos ei ole hyvää sanottavaa kaverille, älkää sanoko mitään. Tosin halusin kuulla, mitä kouluun kuuluu, joten neuvoni ei ollut täydellisen pätevä.

Mutta sitten keksin käsipiirin. Eli istuimme illalla rauhassa yhdessä alas, otimme toisiamme kädestä ja jokainen kertoi vuorotellen päivästään kolme hyvää asiaa. Toimi! Itsellekin teki hyvää miettiä kaikkea sitä hyvää, jota on elämässä. Kurjimmastakin päivästä löytyy jotain hyvää. Se vain pitää nähdä.

Siksi siis, jos kirjan nimi on "Kerro minulle jotain hyvää" (alkuteos Me Before You, suomentaja Heli Naski), se on kirjastosta lainattava ja luettava. Viime aikoina olen lukenut ihan luvattoman vähän. Ei ole ollut olevinaan aikaa ja silmät tikkuilevat eivätkä silmälasini enää taida olla ihan passelit.

Kerro minulle jotain hyvää -kirjan on kirjoittanut englantilainen Jojo Moyes. Kirja kertoo nuoresta naisesta, joka yllättäen joutuu työttömäksi. Auttaakseen perhettään rahallisesti nainen pestautuu neliraajahalvaantuneen miehen henkilökohtaiseksi avustajaksi. Työ ei ole unelmatyöpaikka eikä kaikki suju kuin Strömsössä. Mutta kirja on äärimmäisen koukuttava, vaikka loppuratkaisu... enpä kerrokaan!

Kirjan takakannessa mainostetaan kirjan olevan aseistariisuvan liiikuttava rakkaustarina. Aseistariisuva ja liikuttava se kyllä on, rakkaustarinakin tavallaan, vaikka ei perinteisessä merkityksessä.

Kirja itkettää, naurattaa ja antaa ajattelemisen aihetta pitkäksi aikaa. Millaista olisikaan elää neliraajahalvaantuneena! Jos haluaisit lohduttaa ja halata, et voi. Jos olet raivosta ja kiukusta suunniltasi, et voi tehdä muuta kuin huutaa. Jos poskellasi on itikka, sinun on pakko antaa sen imeä vertasi. Jos haluat kuunnella musiikkia/katsoa televisiota/lukea lehteä/hörpätä vettä/raapia päätäsi/kipaista kioskilla/siirtyä sohvalta sänkyyn tarvitset jonkun auttamaan. Jos haluat päästä vankilaksi muuttuneesta ruumiistasi, tarvitset apua. Mutta onko se sallittua? Kuka päättää? Kirja ei varsinaisesti ota kantaa eutanasiaan puolesta eikä vastaan, mutta saa ihan varmasti lukijan sitä miettimään.

Koska Moyesin viimeisin suomennettu romaani oli niin havahduttavan pakahduttava lukukokemus, lainasin myös viime vuonna ilmestyneen kirjan Ole niin kiltti, älä rakasta häntä (alkuteos The Last Letter From Your Lover, suomentaja Heli Naski). Tämä kirja ON rakkaustarina, mutta millainen! Yleensä en hirveästi pidä kirjoista, jotka hyppivät aikakaudesta toiseen, mutta tässä teoksessa siirtyminen 1960-luvulta näihin päiviin ja takaisin ei häiritse. Kirja piti ahmia parissa päivässä.

Tiukkapipoinen kukkahattutäti voisi moralisoida ja tuomita kirjan päähenkilönaisia ja vähän -miehiäkin. Mutta niin tai näin, itse ainakin olin koko ajan kertojanaisten puolella. Päähenkilöiden mukana mieliala vaihteli toivosta epätoivoon. Kun suljin takakannen, palasin takaisin maanpinnalle ja kotimaan kamaralle kiehtovalta seikkailulta. Asiat eivät aina ole yksinkertaisia, mutta niillä on tapana järjestyä.

Kirjojen suositteleminen on arveluttavaa. Mutta silti sanoisin, että ainakin Kerro minulle jotain hyvää -kirja kannattaa lukea. Ehdottomasti.

Kesä maistuu

Juhannuspäivää Kotosen väki on viettänyt leppoisasti kotikonnuilla hämmästellen lämpöaaltoa, joka vihdoin on saavuttanut Itä-Suomen. Juuri tällaista ohjelmoimatonta ja rentoa päivää olen odottanut kaivaten. Olen käveleskellyt tiluksilla, tutkinut istutuksia, kantanut vettä kastelukannuilla, läiskinyt itikoita, manannut sokerimuurahaisten armeijaa, istutellut viimeisiä istutuksia ja herkutellut jälleen grilliruoalla.

Kuopus meitä patisti grillaamaan. Minun lapsuudessani ja nuoruudessani ei grillattu, mitä nyt joskus paistettiin makkaroita nuotiolla. Eli en ole imenyt grillausoppia äidinmaidossa eikä setäkään sen enempää ole kasvanut grillausmaailmassa. Esikoinen jo yritti kovasti käännyttää meitä grillikokkailijoiksi huonolla menestyksellä. Lapsena opitut tavat ovat piintyneet syvälle. Eilisten grilliherkkujen innostamina kuitenkin tänään päädyimme yrittämään... Kuopus toimi mestarikokkina.

Minä keittelin perunat keittiössä, mutta possupihvit ja maissit kypsyivät suit sait sukkelaan grillillä kuopuksen valvovan silmän alla.

Ruoka oli ihan mahdottoman hyvää ja sitä oli yllin kyllin. Ei tietenkään jaksettu popsia kaikkea, mutta onneksi voimme samaa herkkua nauttia toisenkin kerran.

Sedän kanssa raahasimme tänään julmetun kokoisen kukkapadan toiseen paikkaan. Istutin siihen krasseja ja Luotojärven Lipetin pihapiiristä tuomaani kasvia, jonka nimi on arvoitus.

Tilustarkastuksella harmittelin Vuokko-omenapuun vaurioita. Ihmettelimme sedän kanssa, että kuinka kummassa siitä on yksi oksa katkennut. Ihan kuin leikattu, mutta kukas sitä olisi käynyt kurittamassa?

Talvella omppopuun ympärillä oli suojaverkko, mutta kesän tullen verkko poistettiin. Jo on citypupu käynyt kuorta maistelmassa. Mokoma kiusankappale!

Ihan kovia kokeneet omenapuun välittömässä läheisyydessä oli ilahduttavampi näky. Perunapellossa on elämää!

Juhannusruusun kukat lisääntyvät päivä päivältä...

ja ruusun alla kukoistavat itsestään kylväytyneet orvokit.

Kadun varren rinteessä rehottavat rikkaruohot estoitta. Siinä sitä olisi askaretta vapaahetkiin!

Päivänkakkarat, ukontulikukat ja ahomansikat tosin saavat mielellään kukoistaa rinteessä. Kun saisi tuon heinän pois, kaikki olisi kelvollisesti.

Pihalle tuli tehtyä suunnittelematonta tilataidetta.

Terassiakin sipisteltiin kesäkuntoon.

Tänään oli niin hämmästyttävän lämmin ja kaunis päivä, ettei sisällä olisi halunnut olla millään. Tiukimmissa käänteissä sentään huomasin ihastella telkkarin vierellä kukkiaan availevaa juhannusruusun oksaa.

Tällaisia päiviä lisää, kiitos!

Aaton aivoituksia

Juhannusaattoaamun valjetessa Kotosen perheen juhannussuunnitelmat olivat edelleen levällään kuin Jokisen pojan eväät. Ainoa vissi asia oli, että siivota pitää ja että kuopus kipaisee töihin heti aamutuimaan. Täti oli kuin kissa pistoksissa, sillä siivoaminen houkutteli huomattavasti vähemmän kuin alennusmyyntiostokset tai puutarhapuuhailu. Ärsyyntymiskynnys oli matalalla. Onneksi sentään ei ihan koko aikaa satanut.

Yksi syy aikaisin heräävään juhannuslevottomuuteeni on, ettei meillä oikeastaan ole paikkaa, jossa varmasti viettää perinteistä keskikesän juhlaa ketään rasittamatta. Kaupunkijuhannus on kokeiltu ja köykäiseksi havaittu. Ne kaksi mökkiä, jotka periaatteessa voisivat olla käytettävissä, ovat vanhempieni hallinnassa ja mökeillä on aina ventovieraat vuokralaiset mittumaarin aikaan. Ymmärtäähän sen - mökeistä on kuluja ja juhannuksen tienoo on oivaa aikaa saada sijoitukselleen edes pientä korvausta.

Lapsuuden ajan juhannukset vietettiin aina suurella porukalla Luotojärven rannalla. Se on ihana perinne, joka kiehtoo edelleen. Järven rannalla on mökit kahdella tädilläni sekä veljelläni. Siellä sitä on tullut monena vuonna joukon jatkeena pyörittyä, mutta en voi välttyä ajatukselta, että olemmeko kenties ylimääräisiä pyöriä. Entä jos väki haluaisi olla juhannuksena ihan oman porukan kesken ja rauhoittua pyhien viettoon?

Tosin pikkuserkukset viettävät keskenään aivan ihania hetkiä ja ovat jopa perustaneet paikalle Serkuslandian lippuineen päivineen. Siksi kuopuskin taas tänäkin vuonna halusi rankan ja voimia vieneen työpäivän jälkeen lähteä perinteisen juhannusaaton viettoon.

Onneksi äiti soitti aamupäivällä, kun olin vessaa jynssäämässä ja kyseli, olimmeko saaneet syntymäpäiväkutsua. Ennätin jo vastata kieltävästi, kunnes äly välähti ja keksin, etten ollut puhelintani vilkuillut puoleentoista päivään, joten jos siellä tekstiviestiä pukkasi, niin olin asiasta autuaan tietämätön. Olihan meidän kutsuttu serkun synttäreille illalla! Hetken hauduttelun jälkeen päähäni pälähti mielestäni mainio syntymäpäivälahjaidea...

Aamutuimaan jo olimme sedän kanssa ajelleet kaupoilla hankkimassa viimeiset juhannusostokset ja samalla olin käynyt tympääntymässä sovituskopissa, koska mieluilemani caprit eivät istuneetkaan niin hyvin kuin olisi voinut toivoa. Jos olisin heti aamulla ollut kartalla kutsusta, lahjan olisimme voineet shoppailla samalla kertaa.

Mutta koska näin autuaasti ei ollut, jätin sedän heilumaan imurin varteen ja hyppäsin pyörän selkään. Kello oli jo puoli kaksitoista eikä tehokasta ostosaikaa ollut hukattavaksi. Päästyäni perille Prismaan jouduin sankan väkijoukon sekaan ja kuulutukset jo kertoivat, että arvoisia asiakkaita palvellaan vielä viidentoista minuutin ajan ja että olisimme tervetulleita sunnuntaina uudelleen. No, minulla ei ollut nyt aikaa odottaa sunnuntaihin, joten kevyttä kyynärpäätaktiikkaa käyttäen luovin itseni taloustavaraosastolle. Siellä paniikin jo nostaessa päätään säntäilin hyllyltä toiselle, kunnes bongasin kesäsiivilän joka ojenteli käsiään tätiä kohti: "Osta minut, osta minut!"

Huh! Kun kipponen kapponen oli löytynyt, pääsin vihdoin pääasiallista lahjusta kasaamaan. Serkkuni on maanmainio kakkuleipuri, joten tuumin hankkia hänelle kakkutarpeita, joista ainakin itse olisin ylen iloinen. Ilmeisesti muutama muukin oli suunnitellut rakentelevansa  kakkuja tai muita herkkuja keskikesän kunniaksi, joten tarvikehyllyllä oli käynyt kato. Onneksi sieltä sentään löytyi koristerakeita, leivontasuklaita sun muita tykötarpeita. Vielä kipaisin juomaosastolta hakemassa terästettyä jääteetä, jonka leipuri urakasta selvittyään voi kulauttaa kurkkuunsa.

Olin kassalta ulkona kaupan virallisena sulkemisaikana, mutta takanani kiemurteli vielä pitkät jonot nälkäisiä ja varsinkin janoisia juhannuksenviettäjiä. Heitin myötätuntoisen ajatuksen kassatyöntekijöille, jotka urheasti hymyillen taistelivat läpi kiireisen päivän kärsivällisesti ja hyvin palvellen myös kärttyisiä ja ärtyneitä asiakkaita. Voi kun me asiakkaat aina muistaisimme sen, ettei ole kassaneidin (tai -herran) vika, jos kaupassa on ruuhkaa tai jos jokin tuote on loppunut!

Mutta siis se serkun lahjus! Se oli tällainen:

Kun huusholli pikku hiljaa alkoi olla tiptop-kunnossa, kipaisin puutarhaan saksineni. Ai niin... sade malttoi lakata ripeksimästä, joten saimme tuuletettua niin matot kuin petivaatteetkin. Joten kotimme yläkerrassa on mukavan juhannussiistiä, jos ei katso ikkunoita turhan tarkkaan... Mutta kukas sitä nyt ikkunoita tiirailisi, kun puutarhasta on siirretty ruusutarha olohuoneeseen. Ne leikkivät meidän juhannuskoivuja.

Mutta vielä paremmalta ruusut näyttävät kasvupaikoillaan ulkona. Tänä vuonna juhannusruusun paras kukinta taitaa osua sen oikean juhannuspäivän tienoille, siis ensi viikolle vasta. Kiitos siitä kuuluu viileälle alkukesälle, sillä monena vuonna ruusu on kukoistanut jo toukokuun lopulla.

Ei kuki vielä alppiruusukaan.

Sitten olimmekin valmiit hyppäämään autoon ja ajelemaan kohti Luotojärveä. Ensimmäinen pysähdys oli vanhempien pihassa, jossa idänunikot loistivat kukkapenkissä.

Hetken pysähdyttyämme jatkomme matkaa tädin mökille, jossa syntymäpäiväjuhlia vietettiin. Rannassa on niin soma pikkula, että siellä mielellään viettää aikaa hädän hetkellä (heh heh) tai muutenkin. Vessareissuni sattui sen verran hämärään aikaan, että oli pakko käyttää salamaa sisätiloja kuvatessa, tai muuten koko homma olisi ollut laittoman pimeää puuhaa.

Tätini tarjosi ruokaa puolelle suvulle ja pääkokkina grillin äärellä hääräsi serkun kihlattu. Namskis, että olikin maistuvat murkinat! Niin oli nälkä ja ruoka herkullisen näköistä, ettei pienessä mielessä käynyt annoksen ikuistaminen valokuvaamalla. Onneksi makumuisto säilyy kielellä ja mielellä.

Syötyämme kipaisimme veljen mökille, sillä häneltä oli tullut päivällä viesti, että lettupannu lämpenee, jos meille vain aikatauluun sopii. Sopihan se ja varasin mukaan kunnon satsin laktoositonta lettutaikinaakin. Siihen upposi mm. kaksi litraa maitoa ja kymmenen kananmunaa. Veljeni toimi paistomestarina.

Yleensä aina letunpaistossa ensimmäinen lettu ei onnistu. Nytkin ensimmäisestä räiskäleestä tuli kohellettu. Seuraavakaan ei käyttäytynyt toivotulla tavalla, mutta kun hoksasimme hämmentää taikinaa kunnolla pohjia myöten, niin että maitovellin joukkoon saatiin jauhojakin, homma alkoi sujua kuin ennen tehneellä.

Vielä yksi lettu sai lempinimen tupellettu, se kun ei kertakäyttölautasella suostunut pysymään vaan valahti hiekkalattialle. Tosin serkun koira oli onnellinen kohelletusta ja tupelletusta, muuten se karvakorvaparka olisi jäänyt vallan paitsi lettutarjoilusta.

Lilli-koirulin lisäksi kanssamme vietti juhannusta toinenkin karvainen kaveri, eli Sulo-herra. Kissa palpatti perästä rannalle ja naukui kuuluvasti moittien meitä, ettei saanut autokyytiä. Kun siirryimme mökiltä toiselle, kissa tulla touhusi perässä ja marisi. Veljen saunavesisankosta Sulo hörppäsi juhannusjuomat, tuli tyytyväiseksi ja loppetti moukumisen.

Meille veli tarjosi nokipannukahvit. Itseään ei aina tule tarkkaan tarkkkailleeksi, joten en osaa sanoa olimmeko siihen mennessä marisseet ja sulkiko kahvi narinahanan... Maistuvaista oli musta kulta!

Yletöntä mässäilyä oli juhannusaattoilta. Nimittäin letuilta noustuamme kipaisimme jälleen kummitädin mökille ja nyt herkuttelemaan niillä serkun synttäritarjoiluilla. Yö oli jo pitkällä ja vaikka yötöntä yötä vietettiinkin, niin hämärä oli laskeutunut tienoon ylle. Limemousella täytetty kakku maistui mainiolle, oli ihanan raikasta ja suun mukaista. Mintunvihreä sokerimassa maistui pirteästi mintulta, vaikkei sen olisi pitänyt. Siinäpä tämän juhannuksen mysteeri!

Kotosen muu väki oli tässä vaiheessa jo niin uuvuksissa, että halusivat kotiin, vaikka kokko oli polttamatta. Yritän olla olematta vastarannankiiski, joten myönnyin toiveeseen ja pakkauduimme autoon. Kesähämyn keskellä autoilu pitkin maanteitä on tunnelmallista, vaikka yhtään kokkoa emme matkan varrellakaan bonganneet.

Koska kokkokuvat puuttuvat, lopuksi muita tunnelmakuvia aattoillalta:

Meloja palaa kotirantaan