Vieraita vai tuttuja

Eilen illalla iski hirmuinen salaattihimo eikä auttanut muu kuin tutkia, mitä kaapeista löytyisi. Onneksi löytyi salaattitarvikkeita ja edellisen päivän lounaan tähteeksi jääneet possun sisäfileetkin pääsivät uuteen ruokaan ja maistuivat oikein mainioilta. Salaattia sommitellessa vain taivas ja mielikuvitus on rajana. Helposti vain käy niin, että aineksia tulee haalituksi liikaakin... mutta toisaalta - eihän se haittaa!

Enpä arvannut tänä aamuna herätessä, kuinka mahtava päivä oli tulossa! Eilen taivas työnsi vettä koko päivän, mutta tänään näytti paremmalta. No joo - satoi ja paistoi vuorotellen. että ei käynyt yksitoikkoiseksi kyllä.

Mutta ei tämän päivän mahtavuudella ollut mitään tekemistä säätilan kanssa. Tai oikeastaan olikin... Äiti soitti aamulla ja kysyi, että ottaisinko kalakukon. Tietenkin ottaisin! Olivat tulossa naapureidensa kanssa tänne keskustaan saakka osallistumaan kirkonmeininkeihin, kun seurakunta tempaisi ja järjesti Taivaan tähden -tapahtuman, johon toivoivat osallistujia koko laajan pitäjän kaikilta kolkilta. Kirkonmäellä oli messun jälkeen tarjolla soppaa ja lettuja melkein kaikelle kansalle ja aikoivat osallistua tuohon ruokailuunkin, mutta ajattelivat tullessaan heittää kalakukon meille. Siinä puhelun aikana kyselin, että eivätkö tule meille kahville. Eivät kuulemma, kun eivät ole omalla kyydillä.

Hetken päästä sain kuitenkin viestin, että jos kutsu on vielä voimassa, tulisivat kuitenkin koko porukka meille, säätiedotus kun ei luvannut hyvää ulkoilmajuhlia ajatellen. Toivottelin vieraat tervetulleiksi. Ja kävin miettimään, että miksi puhutaan vieraista, kun kylään on kuitenkin tulossa ihan tuttuja!

Samassa kävin puuhaamaan kahvitarjoilua. Pilkoin puoli levyä valkosuklaata (enempää ei ollut) ja kaivelin pakastimen perukoilta mustikoita sekä kantarelleja. Ensin mainitut upotin muffineihin ja sienet sujautin kantarellipiirakkaan. Tätä samaista piirakkaa tein kerran aiemminkin, silloin vain minulla ei ollut pehmeää vuohenjuustoa ja pilkoin sienien päälle pötköstä viipaleita. Tällä kertaa piirakka oli himpun liian kauan uunissa ja paistui vallan ruskeaksi, mutta onneksi ei kuitenkaan liian kuivaksi. Pehmeä vuohenjuusto mukavasti mehevöitti leivonnaista.

Neliskanttiset muffinivuoat olivatkin melko suuria ja samasta taikinasta, josta olen saanut 12 pyöreää leivonnaista, tuli vain 8 neliskanttista. No, ei se mitään, tuli niitä silti ihan riittävän paljon.

Aamulla västäräkkipariskunta vähäsen keikisteli pihamaalla, kun käväisin terassilla. Pistäydyin takaisin sisälle kameraa hakemaan, niin eivätkös ryökäleet sillä aikaa lentäneet karkuteille. Ei niissä sitten ole linssiluteen vikaa hiukkaakaan!

Eilinen meni sisätiloissa turottaen koko pätynen päivä. Tänään oli suuri hinku ulkoilemaan ja kun jossakin välissä näytti säätilan suhteen toiveikkaalta, pakkasin kameran laukkuun ja hyppäsin pyörän selkään. No joopa! 16 kilometrin pyörälenkillä tuli niskaan niin rakeita kuin vettäkin ja aina välillä aurinko ilkkui paistaen täysillä niin, että kaipasin aurinkolaseja. Yhtään kuvaa en vesisateen keskeltä viitsinyt zoomailla. Mutta säästä viis, pyörälenkki teki terää ja oli niiiiiiin mukavaa!

Pyörälenkin jälkeen pänttäydyin sängylle pitkälleni ja siirryin kärpäseksi teltan kattoon seurailemaan Mäkisen Raijan elämää Rovaniemellä sodan jälkeisinä aikoina. Siis lueskelin Paula Havasteen kirjaa Kolme käskyä.

Tämän trilogian ensimmäinen osa Kaksi rakkautta ei ollut ihan niin hyvä kuin monet Havasteen kirjoista ovat olleet. Tai ehkä olin väärässä mielentilassa sitä lukemaan. Toinen osa Yhden toivon tie melkein nielaisi minut ja tästä kolmannesta pidän kyllä. Havasteella on mutkaton ja mielenkiintoinen tapa kirjoittaa ja taustatyö on tehty huolella. Tätäkin kirjaa varten kirjailija on perehtynyt tarkasti romanien elämään ja kulttuuriin.

Kesken lukemisen sain ilahduttavan puhelinsoiton. Entinen työkaverini oli tyttärensä kanssa tulossa hakemaan korvasienisaalistani. Heidän kanssaan taas kahvittelimme ja rupattelimme. Illan tunnit hurahtivat aivan huomaamatta ja voi sitä naurun määrää!

Ihana päivä! Lisää näitä, kiitos!

Valpurin päivänä

 

 

Mietin munkkien paistamista jo heti herättyäni, ennen kuin olin edes kömpinyt pois peiton alta. Munkit kuuluvat vappuun kuin nenä päähän, kulunutta vertausta käyttääkseni. Mutta olisiko järkevää käydä niitä paistamaan? Vaikka kuinka yrittäisi pientä taikinaa vääntää, munkkeja tulee kuitenkin koko kasa. JA kun Lotta-serkku kävi keskiviikkona, hän toi kahvipöytään munkit tullessaan. Munkkeja oli reilusti, monta rinkeliä syöjää kohti.

 



Lisäksi kuopus oli jo haaveillut mummolan simasta ja munkeista... Vieläkö näiden herkkujen lisäksi tekisin näitä sokerisia rasvapommeja itsekin?

Pohdinnan lopputulos oli, että tekisin!

Kävimme eilen ruokaostoksilla siinä automarketissa, jossa asioimme harvemmin. Margariinihyllyllä pyörittelin käsissäni munkkirasvapakettia, mutta päädyin kuitenkin jättämään sen hyllyyn ja ostamaan munkkien paistamiseen ihan tavallista rypsiöljyä. Paitsi että unohdin ostaa sen öljyn! Niinpä tänään piti vappuajelua harrastaa toiselle puolelle kaupunkia ABC-asemalle. Sielläkin oli kato käynyt ruokaöljyhyllyllä ja jäljellä oli vain oliiviöljyjä. Mitäs sitten...? Aikamme ihmeteltyämme löysimme kaupasta venäläistuotteiden hyllyn ja sieltä auringonkukkaöljyä. Kai munkit voi siinäkin paistaa?

Koska en halunnut tehdä tolkutonta munkkivuorta, tein pikkuruisen 2,5 desin taikinan. Yleensä teen aina vähintään litran hiivataikinat, joten tämä neljäsosan taikina tuntui ihan leikkitaikinalta. Siitäkin tuli 18 munkkia, jossa on 15 liikaa...

Siinä vaiheessa kun munkit valmistuivat, vatsa oli vielä killallaan päiväruoasta, joka oli possun sisäfilettä, perunamuusia ja amerikkalaisia vihanneksia. Silti oli pakko maistaa yksi munkki siman kanssa. Simaa juotiin häälahjalaseista.

NAM!

Jälkiä siivotessa kämmäilin ja sirottelin pöydälle runsaasti sokeria. No, menköön nyt vappujuhlinnan piikkiin!

Tässä vaiheessa kuulin, että kummityttö oli metsäretkellä Luotojärvellä. Heti alkoi omaakin metsävarvasta kutittaa armottomasti. Kuopus makasi pimennetyssä huoneessa migreenin kourissa, eikä jaksanut ajatellakaan mukaan lähtemistä. Mutta sanoi pärjäävänsä kotona, joten me sedän kanssa lähdimme vappuajelulle Luotojärven suuntaan.

Isäni oli levittämässä kuorikkeita marjapensaiden alle ja kanat olivat täysillä touhussa mukana. Pienet apulaiset... :)

Äidin kahvit juotuamme ja herkkumunkit syötyämme vetäisimme kumpparit jalkaan ja suunnistimme metsän kautta hakkuuaukiolle. Sieltä löytyi... tippaleipiä??

Sää oli leppoisa ja keli niin mukava, että kävelimme pitkin metsää vielä sienet saalistettuamme. Hirven papanoita oli läjäpäittäin vähän väliä, mutta olipa siellä sammaleella sellaisiakin jätöksiä, jotka näyttivät muroilta! Isä tunnisti ne teeren tai metson ulosteiksi. Hirvet olivat tehneet istutuksilla tuhojaan ja myyrien reikiä oli maassa siellä täällä.

Ruusu?

Luonnossa oli ihanaa. Kun pysähtyi kuuntelemaan, ei kuulunut mitään. Paitsi puron lirinää, tuulen huminaa ja lintujen liverrystä. Voimaannuttavaa!

Kesä on viittä vaille valmis. Ihan vielä ei koivuissa ole hiirenkorvia, mutta melkein...

Taivaita ei tähytty, mutta metsäretkeltä tultiin silti takaisin hyvän saaliin kanssa!

Olipas mukava vapun päivä! Kippis teillekin!

Kokki hukassa

Melko maukasta mikalö-mössöä (jauhelihasuppilovahverorisottoa), josta setä saa poimia pois paprikat ja kuopus sienet.

Alakoululaisesta asti tein lapsuusajan perheelle iltaruoan. Joka ikinen arki-ilta. Eikä sitä kyselty, että teetkö vai etkö, ei vaan ollut muita vaihtoehtoja, sillä vanhemmat olivat aina illallakin töissä navetalla ja perheen ainoan tyttären kyseenalaistamaton velvollisuus oli huolehtia ruokahuollosta. Tuolloin tosin äitini aina ideoi tarjottavat pöperöt ja yleensä isäni hankki ainekset.

Ei kai ne kokkailut aina ihan putkeen menneet, mutta en muista valituksen sanaa koskaan kuulleeni. (Eräänkin kerran seikkailukirja imaisi mukaansa kesken perunankeiton niin, että vesi kiehui iloisesti taivaan tuuliin ja kypsäksi kiehuneet perunat juuttuivat kattilanpohjaan niin tiukasti, etten tiedä tuliko kattilasta sen jälkeen ollenkaan käyttökelpoista. Oma nolous ja katumus riitti rangaistukseksi, en muista saaneeni sattumasta minkäänlaista ripitystä.)

Kun sitten opiskelin ja asustelin itsekseni, oli onni ja autuus päättää aivan itse, syönkö vai enkö illalla "oikeaa" ruokaa. Joskus kämppäkavereiden kanssa kokkasimme yhdessä ja söimme kupumme äärirajoilleen. Joskus taas pelkät tarjousjukurtti ja voileipä (tai vain leipä... säästin, enkä ostanut leivän päälle levitettä) riitti illan polttoaineeksi.

Opiskelujen jälkeenkin asuin yksin ja sain päättää omasta elämästäni. Järjestin ruokakutsuja ja kutsuin lähimmäisiä luokseni viikonloppulounaille. Tein niin, koska kuvittelin sen kuuluvan aikuisen ihmisen velvollisuuksiin ja aikuiselämän kirjoittamattomiin käyttäytymissääntöihin. Kokkina en kuitenkaan ollut kummoinen. Eräänkin kerran yksi ruokavieraistani sanoi kesken keskustelun: "Tää on ihan kauheeta tää salaatti..." ja juttu jatkui siitä eteenpäin ilman että kukaan tätä salaattiasiaa sen kummemmin pureskeli.

Jossain vaiheessa elämääni käveli tuo setä Kotonen. "Tie miehen sydämeen käy vatsan kautta" ajattelin ja pistin pöytään parasta. Kai ylitin itseni, sillä astelimme alttarille muutaman vuoden seurustelun jälkeen.

Maailmankuvani ja tietoisuuteni oli lapsuusajoista avartunut ja olin tullut huomaamaan, että maailmassa oli ruokaa laittavia miehiäkin. Sitä paitsi annoin kertoa itselleni, että maailman parhaat kokit ovatkin miehiä. Ilmankos! Eihän minulla näin naisena olekaan mitään mahdollisuuksia loistaa tässä gurmee-kilpailussa.

Siksipä yritin houkutella setää jakamaan tätä päivittäistä velvollisuutta kanssani. Pitkien perustelujeni jälkeen vastaus oli kiukustunut: "Kun ei kiinnosta niin ei kiinnosta!" Piste ja huutomerkki ja sillä selvä. Kun miestä ei kiinnosta, niin ei tarvitse.

Ei tarvinnut siinäkään vaiheessa, kun oli jo perhettä ja äiti oli illalla töissä. Kotiin palatessa iltaseitsemän jälkeen rakkaat kullanmurut juoksivat ovelle vastaan ja ennen kuin työpäivän tehnyt oli edes kenkiä ja takkia riisunut, kilvan ennättivät kertomaan, että heillä on aivan kauhea nälkä. Niin kai, kun äidillähän oli tietysti jääkaapin avain ja ruoat töissä mukanaan! Kaapissa olisi ollut valmista ruokaa, jonka olisi voinut mikrossa lämmittää, mutta kun "ei niillä ole ollut nälkä". Ilmeisesti tästä on tulkittava, että tekemäni mauton mössö maistui vain äidin läsnäollessa.

Nyt herääkin kysymys, että miksi en siirtänyt kotona opittua perintöä omille tyttärille ja sälyttänyt heille iltaruoanlaittovelvollisuutta. Tietenkin siksi, että 1) omat lapsensa haluaa päästää helpommalla kuin itse omassa lapsuudessaan ja 2) kun en osaa itsekään kunnolla kokata, kuinka olisin voinut toisia opettaa.

Ilokseni huomaan kuitenkin, että perheemme nuorista naisista on sukeutunut oivia kokkeja aina halutessaan. Lienevät perineet kokkaustaitonsa mummoiltaan ja kummeiltaan.

Viime aikoina olen todennut kokonaan hukanneeni sisäisen kokkini. Jos sitä siis ikinä on ollutkaan. Olen kokannut pieneen ikääni enemmän kuin moni koko elinaikanaan. Repertuaarini on kovin rajallinen ja aina jos yritän huvittaa itseäni kokeilemalla jotain uutta tai eksoottista, lopputulos saa yleensä tyrmäävän vastaanoton. Olen kurkkuani (ja tomaattiani, hah hah) myöten täynnä ainaista ruoan keksimistä ja tekemistä.

Villakoiran yksi ydinkysymys on sekin, että tässä "kaikkiruokaisessa" perheessä ruoaksi ei kelpaa omista lempiruoistani kesäkeitto, kaalikeitto, jauhelihakeitto, kanakeitto tai keitto- ja kanaruoat yleensäkään eikä kalaruoat. Ruoassa ei saisi olla sinihomejuustoa, raejuustoa, rahkaa, paprikaa, selleriä eikä missään nimessä allergiaa aiheuttavaa ananasta. Lihasta ei saa löytyä läskin sikkarettakaan. Kesäkurpitsa on minun herkkuani monessa muodossa, mutta ei juurikaan muiden. Vuosikausien hivutustaistelun jälkeen tosin tytöt vähitellen ovat alkaneet taipua syömään tätä kesäherkkua.

Perhe söisi kai vaikka joka päivä jauhelihakastiketta eri lisukkeilla, mutta itse olen sen verran rajoittunut, että näin yksipuolinen ruokavalio tökkii jo ihan ajatuksen asteella.

Olen myös väsynyt siihen todellisuuteen, että kun olen viettänyt tuntikaupalla aikaa keittiössä väsäten herkkuateriaa, kattanut sen pöytään (tai nykyään kyllä yleensä kultainen kuopukseni on hoitanut kattamisen kiitettävästi)  ja kutsunut perheen aterialle, tullaan kun huvittaa (kunhan tulee erätauko tai tämä ohjelma loppuu) tai huikataan vain, ettei nyt ole nälkä, kiitos vain. Tai sitten tullaan, mätetään eineet suuhun ja kymmenen minuutin kuluttua kokki istuu yksinään pöydässä tyhjien kippojen keskellä ja alkaa siivota sotkujaan. Siis mietin, että kuinka paljon aikaa on vaivan arvoista käyttää tankkaustauon valmisteluun ja jälkien korjaamiseen? Kun elämässä olisi niin paljon kiinnostavampaa ja motivoivampaakin tekemistä!

Tulipa tilitys! Julkinen tunnustus, että olen hävettävän huono vaimo ja äiti. Pelastakaa edes perheeni!

Hyväksi lopuksi kerron vielä vähän voimaannuttavasta eilisillasta.

Perheen perustamisen jälkeenhän minulla ei juuri ole ollut aikaa eikä voimia perheen, suvun ja työn ulkopuolisille ystävyyssuhteille. Asiakaspalvelutyö on syönyt kaiken ylimääräisen energian ja vapaa-aika on huvennut työstä toipumiseen ja kotivelvollisuuksiin. Rakas, laaja suku on vaatinut ja saanut osansa. Olen tuntenut itseni jollain tapaa yksinäiseksi ja ajatellut, että minussa on varmaan joku vika, kun ei ole muita ystäviä kuin sukulaiset ja työkaverit. Yhtään näitä ihania sukulaisia ja työkavereita väheksymättä, mutta he kun eivät voi valita...

Mutta nyt kohtalo tai Luoja tai jokin muu korkeampi voima on johdattanut tielleni kaksi upeaa, mahtavaa, hauskaa, ymmärtäväistä, sympaattista ja empaattista naista, jotka ikäerostamme huolimatta tuntuvat rakkailta ja tärkeiltä sielunsisarilta. Heidän elämässään on ollut myrskyä ja karikkoa, mutta elämäniloa, positiivisuutta ja naurua heistä löytyy roppakaupalla enemmän kuin monelta muulta.

Eilisen työpäiväni jälkeen triomme tapasi paikallisessa pitseriassa. Viiden (!!) tunnin ajan paransimme maailmaa tarinoiden, hullutellen ja nauraen ja samalla nauttien Caperon maistuvista tarjoiluista ja herttaisen tarjoilijapojan hyvästä palvelusta. Onneksi muita ruokailijoita oli sen verran kohtuullisesti, että saatoimme maratonmittaisen istuskelumme siellä suorittaa. Keskustelu polveili sujuvasti sairauksista matkusteluun ja lapsista vanhuuteen, jopa politiikkaan. Luultavasti emme olisi vielä puoli kymmeneltäkään malttaneet tarinointiamme lopettaa, mutta kun kilttejä olemme, päätimme laskea henkilökunnankin kotiinsa lepäämään.

Ilta oli niin onnistunut ja niin täynnä positiivista energiaa, että sen voimalla jaksaa kauan ja kauas.

Elämälle kiitos kaikista ystävistä! Niin lähellä olevista kuin kauempana asuvista! Ihan joka ikisestä!

Ja jos jossain näette karkuteillä olevaa Kotosen tädin sisäistä kokkia, niin käskekää se pian takaisin kotiin!

PS. Leipuri on löydössä!

Kesän merkkejä

Jos nyt eilen tulikin talviturkki heitettyä Luotojärveen, tänään piti jo muitakin kesäiloja kokea. Savonlinnan varmin kesän merkki on, kun matkustajasataman Lippakioski avaa luukkunsa talven hiljaiselon jälkeen. Eilen jo olisi voinut käydä tämän vuoden ensimmäiset pehmikset popsimassa, mutta Kotosen kotiväki ehti vasta tänään kesän avajaisiin. Tuima viima puhalsi järveltä ja helleherkun lipojia suorastaan hytisytti. Mutta nyt on jäätelökesäkin korkattu!

Aamupäivän ensimmäisiä askareita tänään oli polkupyörän pesu. Otettiin kuopuksen kanssa yhteinen urakka ja puunattiin menopelit entistä ehommiksi. Kyllä kelpasi vastapestyllä fillarilla polkaista kauppaostoksille muutaman kilometrin päähän automarkettiin.

Tänään oli oikea toimen päivä. Harmitti, että jääkaapissa oli hyviä ruokatarvikkeita, jotka eivät oikein löytäneet paikkaansa. Minimuffinssien kuorrutusta oli kipposen pohjalla monta desiä, mutta meillä ei ollut mitään kuorrutettavaa. Niinpä tekaisin pannukakkutaikinan ja kippasin kuorrutteen sen sekaan. Että tulikin makoisaa pannaria! Melko makeaa (se tomusokeri!), mutta mukavasti appelsiinilta maistuvaa (ihana appelsiinituorejuusto!). Tällainen pannari ei hilloa kaverikseen kaipaa, mutta raikkaat purkin pohjalla lojuneet säilötyt mandariinilohkot ja kermavaahtonokare teki pannarista ihan juhlaruokaa.

Jääkaapissa oli myöskin parasta ennen -päivämäärän ohittanut rahkapurkki sekä juustoraastepussin pohjat. Ne löysivät paikkansa sämpylätaikinasta, sillä siman tekemistä varten piti ostaa hiivaa kokonaista kaksi palaa (!!) vaikka sitä tuohon vappujuomaan ei tarvita kuin herneen kokoinen sikkare. Sämpylätaikinaan tuli tällä kertaa siis veden, suolan ja hiivan lisäksi Karu-hiutaleita, KauraKuitusta, vehnäjauhoja, öljyä, rahkaa ja juustoraastetta.

Ja se sima. Se on ollut suunnitelmissa ainakin viikon, mutta vasta tänään asian tiimoilta tapahtui jotain. Ensin ostin fariinisokerin, mutta unohdin sitruunat. Kun sitruunatkin oli ostettu, puuttui hiiva. Mutta tänään oli taivaankappaleet oikeassa järjestyksessä ja siis suotuisa päivä laittaa kupliva juoma käymään. Kyllä se vielä vapuksi ehtii valmistua.