Muutenhan tässä aktiivisessa elämässä ei ole valittamaista, mutta kun ei ehdi tänne raportoida kaikkea mitä haluaisi ja niin pian kuin haluaisi. Tekemättömät työt luovat paineita. Mutta nyt lopetan valituksen ja käyn asiaan!
KOM-teatteri otti ohjelmistoonsa jo keväällä Veikko Nuutisen uutuusnäytelmän Pasi was here. Se oli tapaus meidän pienessä kaupungissamme, sillä tapahtumat sijoittuivat 1980-luvun lopulle ja 90-luvun alkuun oman kaupunkimme länsiosaan, Kellarpeltoon. Savonlinna oli jälleen kirjoitettu maailmankartalle.
Näytelmää suitsutettiin ja se sai hyviä arvioita vähän kaikkialla. Tarina kiinnosti, mutta teatterireissu pääkaupunkiin vaatii aina ylimääräistä ponnistelua enkä saanut aikaiseksi käydä puuhaan. Ilokseni sain kuitenkin kuulla, että koska Muhammed ei mene vuoren luo, vuori tulee Muhammedin luo. Eli KOM-teatteri jalkautui ja matkusti esittämään produktionsa tänne, paikkaan, josta kaikki alkoi... Serkku lupautui seuraksi ja säntäsin lippuja ostamaan miltei siltä istumalta, kun sain kuulla asiasta. Hyvä oli, että olin nopea, sillä näytös myytiin loppuun alta aikayksikön.
Odottavan aika on pitkä ja välillä jo ennätin unohtaa koko asian. Mutta kun päästiin marraskuuhun, h-hetki oli tuossa tuokiossa. Kipitin tiistaina töistä kotiin kovin kiireellä ehtiäkseni murkinoida vähän murua massuun ennen lähtöä. Hyvin kerkesin haukata välipalaa ja vaihtaa vaatteita ennen kuin serkku oli pihassa odottamassa.
Olimme Savonlinnasalilla hyvissä ajoin, joten oli aikaa kupilliselle kahvia. Aina on aikaa kahville...
Ikkunan takana oli pakkanen ja pimeä ilta. Kaupungin valot heijastuivat Koululahteen ja salin valot ikkunaan. Niistä syntyi yhdessä melko modernia taidetta.
Olen tässä höpissyt kaikenlaista jonninjoutavaa, ettei tarvitsisi käydä ruotimaan itse näytelmää. Mutta nyt se on vääjäämättä edessä:
Näytelmä alkoi pimeässä. Miehen ääni kertoi, kuinka savolaisessa pikkukaupungissa 34-vuotias mies päättää päivänsä oman käden kautta... BANG! (laukauksen ääni kaikui pimeydessä) ja luoti jatkaa kulkuaan punavuorisen yksiön (vai oliko se kaksio?) ikkunassa seisovan miehen sydämeen. Mies ei kuole, mutta haavoittuu vakavasti...
Niin tarina pääsee vauhtiin. Vaikka näytelmässä singahdetaan sekunnissa nykyajasta menneisyyteen ja taas takaisin tähän aikaan, kuin aikakapselissa istuisi, tapahtumien kulkua on helppo seurata. Ammattinäyttelijät siirtyvät jouhevasti aikuisesta lapseksi ja päinvastoin. Näyttelijöitä on vain neljä, mutta rooleja esityksessä on paljon enemmän. Niinpä sekä Robert Enckell että Vilma Melasniemi urakoivat kunnioitettavan määrän hahmoja herkullisesti heittäytyen. Myös Johannes Holopainen, joka näytteli loistosuorituksen Pasina, teki useamman roolin. Vain Hemmo (Juho Milonoff) oli koko ajan Hemmo.
Vaikka tarina oli Pasin tarina, oli se myös mitä ilmeisimmin hyvin paljon myös Hemmon tarina. 80-luvun lopulla koulukiusaaminen oli monille arkea, eikä siihen puututtu kuten nykyään. Hemmo ja tyttöystävä Turnajaiskeppi toteavat, että kaikkia kiusattiin. Hemmo tosin oli sitä mieltä, ettei Pasia kukaan kiusannut ja saman tien olimme kärpäsinä katossa seuraamassa, kuinka sadistinen äidinkielenopettaja nöyryytti luokan kovista. Nuori Pasi myös opettaa Helsingistä Kellarpeltoon muuttaneelle Hemmolle, että pitää olla samanlainen kuin muut, ettei joudu kiusatuksi. Pitää puhua samalla tavalla kuin muut ja pukeutua kuten muut. Ja "siun pittää ite käyvä kiusoomaan, ni sinnuu ei kiusata".
Koska en ole koskaan ollut poika ja molemmat lapsenikin ovat tyttöjä, en oikein osaa samaistua poikalapsen seksuaalisuuden heräämiseen. Siihen näytelmässä pistettiin paljon paukkuja. Välillä ehkä jopa liioitellusti, mutta ehkä poikien maailma on niin erilainen. Homous on pelottavaa, mutta "ei se kerrasta napsaha".
Hemmon koti oli erilainen, sillä Hemmo asui kolmisin vapaamielisen äitinsä ja sisarensa kanssa. Silti Hemmo tuntui kestävän kiusatuksi joutumisen vahvana ja itsenäisenä, mutta haaveili pääsevänsä osaksi Pasin perhettä. Ne kun katsoivat lauantaisin kaikki yhdessä saunan jälkeen Napakymppiä ja Pasin vanhemmilla oli oikeat ammatit ja keittäjä-äiti teki hyvää ruokaa. Hemmon kotona syötiin samaa pahaa terveysleipää koko viikko.
Mutta Pasin isä oli äkkipikainen ja Pasia rangaistiin rankemman kautta. Pimeä pannuhuone tuli turhankin tutuksi. Toisaalta isä saattoi paistaa pannukakkua ja olla hyvinkin mukava. Naapurien kanssa harrastettiin kilpavarustelua ja aina piti hankkia hienompi painepesuri kuin naapurin miehellä...
Näytelmän edetessä kuolinlaukaus kajahti aina tasaisin väliajoin kuin muistuttaen mistä tässä kaikessa oikein oli kysymys. Kokemus Savonlinnasalissa on tällä kertaa hyvin ravisuttava ja pakahduttava. Vaikka teksti sisälsi loistavaa huumoria, pohjavire oli alakuloinen ja murheellinen. Eihän muuta kai voinut olettaakaan, onhan kyse liian nuorena päivänsä päättäneen miehen kuoleman aiheuttamasta syyllisyyskierteestä ja paluusta melko ahdistaviin lapsuus- ja nuoruusmuistoihin.
Oli varmaan jännittävää tuoda esitys Savonlinnaan. Katsomossa oli paljon kellarpeltolaisia. Yleisö oli heti ensi hetkestä näyttelijöiden puolella ja elimme yhdessä läpi suruja, iloja, kasvukipuja, nuoruuden tuskaa, järkytyimme, paheksuimme, hämmästyimme ja kunnioitimme taitavia ammattilaisia. Tarina oli enemmän kuin koskettava. Siinä vaiheessa, kun pimeässä katsomossa joku katsojista alkoi nyyhkyttää kuuluvasti ja kauan, teki mieli huutaa "Hei seis, lopettakaa! Emme halua nähdä tätä!" Mutta samalla tuntui, että älkää vain lopettako! Tämä on nähtävä loppuun!
Näyttelijän on heittäydyttävä ja rohjettava asettaa itsensä alttiiksi. Alastomuus ei ole itsetarkoitus, mutta paljaita nuorten miesten pakaroita saimme katsella useampaan otteeseen ja mieskatsojille iloksi näyttämöllä vilahti myös paljaat rinnat. Mitenkään mihinkään liittymättä muistan ajatelleeni, että kylläpä on näyttelijällä vatsalihakset! On heidän oltava melkoisessa kunnossa!
Stadilaisnäyttelijät selvisivät kiitettävän hyvin Savonlinnan murteesta. Muutamat painotukset tai omaan korvaan vääränlainen vääntäminen kalskahtivat kuuloluuhun. Mutta pääpiirteissään miet ja siet olivat paikallaan ja ehkä en itsekään puhu täydellistä savonlinnan murretta, vaan enemmänkin kermäkkee.
Savonlinnalaisyleisö otti Pasin kumppaneineen omakseen ja loppuaplodit taputettiin seisten. Näyttelijöiden kasvoilta oli luettavissa liikutusta. Olen iloinen, että KOM-teatteri toi esityksen Savonlinnaan. Toivottavasti teatterilaisille jäi yhtä tyytyväinen voittajaolo esityksen jälkeen.
Oli hyvä, etten eilen enää yöllä jaksanut kirjoittaa mitään näytelmästä. Oli sulateltava kaikkea näkemäänsä. Pasin tarina meni ihon alle ja jäi sinne nipistelemään. Jos taiteen tehtävä on herättää, ärsyttää ja viihdyttää, tämä näytelmä oli täyttä taidetta!
Vaikka Pasi was here -näytelmän tapahtumapaikka on Savonlinnan Kellarpelto, sama tarina voisi sijoittua minne vain ja milloin vain. Kulissien takana ei aina kaikki ole sitä miltä se näyttää ja monet lapset häpeävät vanhempiaan. Luultavasti jokainen tuntee jonkun Pasin. Näytelmän herättelemänä olen murehtinut myös oman yläasteaikani Pasia, Ja Jukkaa.
Näytelmän jälkimainingeissa kävelin tänä aamuna töihin. Aivoilla oli töitä ja mitäännäkemättömin silmin suunnistin kohti työmaata. Siksi onkin hämmentävää, että bongasin kävelytieltä pari sydäntä.
Pasin muistoa
Pasin muistoa
Pasin muistoa vaalien ja kunnioittaen,
Elli Kotonen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti