Iltachillailua

Tavallisen viikon tavallinen tiistai-ilta. Ilta, jolloin ei ole erityistä ohjelmaa, vaan töiden jälkeen voi kotosalla ottaa ihanan lokoisasti ja rennosti. Nauttia vain kynttilöistä ja lämmöstä neljän seinän sisällä ja samalla jättää oven ulkopuolelle kaiken marraskuisen pimeyden.

Viime viikolla sain kauppareissulla uuden tontun. Tämä tonttuherra on samaa sarjaa kuin viime talvena hankkimani tonttukolmoset. Se porukkahan lähti viime joulun jälkeen ansaitulle lomamatkalle Kreikkaan, kuten silloin blogissani kerroin.  Toivottavasti tonttujoukko palailee pikapuoliin!

Kuuden kantturoissa heittäydyin sohvalle. Oikein levittäydyin siihen kuppikakkuineni, kahvimukeineni ja neulomuksineni. Telkkarista tuli Emmerdale, joka on perheen teineille vakava merkki äidin keski-ikäisyydestä ja tytöt ovat kerran jos toisenkin kauhistelleet ohjelmamakuani. Mutta mitäs muuta tässä ollaan kuin tukevasti keski-iässä? Nuoruus on mennyt eikä vanhuus vielä ole tullut.

Ikean kartiovalkokuusi oli tänään löytänyt paikkansa terassilta. Siinä se säteili iloa ympärilleen kun kotiuduin töistä pimeän jo laskeuduttua tienoon ylle.

Telkkaria tuijotellessani katselin muutenkin ympärilleni ja hoksasin, että kovin kuvauksellinen olisi esikoisen Tallinnan tuliainen pullojukan juurella.

Postisetä on taas kantanut laatikkoomme mieltä lämmittävää korttipostia. Outsalta tuli viisaus kirjattuna korttiin niin etu- kuin takapuolellekin. Kiitos!

Muistatteko talviunipeittoni?  Maanantain postissa tuli pikkuisen myöhästynyt nimipäiväonnittelukortti, jossa on lähettäjän mukaan kuva minusta. No, yhtäläisyyksiä on roppakaupalla, mutta noin suurista silmistä vain haaveilen... Mutta selän takana kissalla on ihan ilmiselvästi minun peittoni! Ritalle kiitokset!

Että voi ihmisen mieli olla heikko ja lankeemuksia tapahtuu. Kotona lankavarasto pullistelee, mutta kun Prisman asikakasomistajapäivillä sai 15 prosentin alennuksen langoistakin, sorruin ihanan houkuttelevan väriseen lankakerään. Ensimmäinen sukka on jo kilistelty ja toinen hyvällä alulla.

Ohjelma loppui, kahvi loppui ja muffinssi loppui. Sukka ei ole valmis, muttei tarvitsekaan. Huomenna tulee uudet jaksot ja voi keittää uudet kahvit. Ja mikäs hätä tässä, valmiissa maailmassa? Tavallisena tiistaina tavallisena iltana epätavallista on, että julkaisen kaksi postausta. Tätä ei ole ennen nähty!

Sitkeriä sitruksia

Esikoinen oppi puhumaan ennen kuin kävelemään. Sen jälkeen hän tauotta hauskuutti meitä jutuillaan. Kerran meillä oli välipalalla sitrushedelmiä (en kuollaksenikaan muista, olivatko ne satsumia, mandariineja vai klementiinejä), joissa oli kuori tiukassa ja maku happaman kitkerä. Tyttö pisteli palaset menemään, sitten kitkeryys puistatti pientä neitiä, joka tokaisi: "Olipas se sitkerä!" Siis sitkeät kuoret ja kitkerä sisus = sitkerä. Mikä ihana lapsen oivallus!

Tämä tuli tänään mieleeni, kun kuopuksen kanssa juttelimme ja hän sanoi epähuomiossa vahvan kaakaoista muffinsia katkeraksi ja heti perään ihmetteli, että onko se sana kitkerä vai katkera. Ihmekö se, että menee senat sakaisin, kun Samuli Edelmankin laulaa, että maistui katkeralta viini vieraiden.

Siitä taas tuli mieleeni, että noinkohan koskaan pääsen juomaan viiniä Wienissä, mutta mahdollisuus nauttia monta pitkää Lyypekissä lähenee päivä päivältä. Tosin minähän en tunnetusti olutta juo, joten niiden pitkien pitää sitten olla jotain muuta...

Kun nyt kerran kävin muistelemaan, niin palautuipa mieleeni sekin, kuinka yksivuotiaan esikoisen varahoitopaikan hoitotäti miehensä kanssa olivat pienen tytön lumoissa. Olivat syöneet viinimarjoja suoraan pensaasta ja aikuisista oli ollut ylen suloista, kun pieni ihminen oli pistellyt reippaasti menemään punaherukoita ja todennut vain onnellisena: "Kyllä on makusta!"

Että minä sitten tykkään tästä Suomen kielestä! Sanoilla voi pallotella ja leikitellä, muuttaa asioita toisiksi ja päinvastaisiksi muuttamalla yhtä kirjainta tai vaihtamalla parin kirjaimen paikkaa. Tai niin kuin tuo katkera... siis se vieraiden viini voi oikeasti olla katkeraa olematta silti kitkerää. Lauluntekijöinä esimerkiksi Juice ja Syrjän veljekset (mitä muuta voi oikeasti odottaa Kirsi Kunnaan (vai Kunnaksen) pojilta??) ovat loistolyyrikoita. Ja Jukka Itkosen runoilussa on myös oivaltavaa hohdokkuutta, sanaleikkejä ja leikkisanoja.

Siksipä onkin kutkuttavan veikeää, että jo pienenä sanataiteillut esikoinen aikoo opiskella Suomen kieltä ja kirjallisuutta vietettyään ensin irtiottovuotta muilla mailla. Paikka on jo plakkarissa. Kielioppiasiossa meillä on muna kanaa viisaampi. Ja se on hyvä se!

Klementiinit ovat pikkusitruksista parhaita. Ainakin tällä hetkellä. Niiden maussa on ripaus potkua, satsumat ovat liian pliisuja. Mandariineja ei taida nykyään juuri kauppojen tarjonnasta löytyä. Appelsiinit voivat olla käsittämättömän mehukkaita ja maukkaita, mutta olen kyllä onnistunut niin kuivia ja puisevia aplareita kotiin kantamaan, että jos sen olisi kaupassa arvannut, ei moisiin hutiostoksiin olisi tointanut tuhlata. Ja minipikkuisia sitruksia eli kumkvatteja maistelimme muinoin Korfulla.

Lopuksi on totuuden nimissä kerrottava, että nämä jutut eivät ole alkuunkaan sitkeriä ja tuo kuvissa esiintyvä klementiinikin oli oikein makoisa ja mehukas. Otsikko oli taas iltalehtimäiseen tapaan harhaanjohtava, mutta sen tarkoitus olikin vain herättää huomiota. Ja ihan erilainen postaus oli tänään tulossa, mutta en malttanut jättää näitä höpötyksiä unohtumaan. Onhan se sitrus- ja kirjoituspäivä huomennakin!

Kuppikakku päivässä...

... ei ole kalorikammoisen elämää. Mutta nyt on kuppikakkuilu kyllä lähtenyt lapasesta ja mopo karannut käsistä. Tuli taas leivottua herkkuja. Tosin oli hyvä syykin, kun rakas serkkuni miehensä kanssa tuli pitkästä aikaa käväisemään. Koska vierailu toteutui hyvin lyhyellä varoitusajalla, en kovin kummoisia kahvileipiä ehtinyt loihtimaan. Onneksi kävimme eilen Lidlissä ja siellä oli kuppikakkuaineksia tyrkkyhinnalla. Ostin pari pakettia ja heti tuli käyttöön ensimmäinen pakkaus.

Hiukkasen kyllä arveluttaa, kun melkein kaikki ainekset tulee pussista...

Taikina-ainesten joukkoon särjin yhden kananmunan, mittasin desin laktoositonta kevytmaitoa ja desin auringonkukkaöljyä. Tehokkaan sähkövatkaamisen jälkeen taikina oli suit sait valmis kipattavaksi vuokiin.

Nämä leivonnaiset paistettiin melko miedolla lämmöllä vajaan puoli tuntia. Taikina kohosi hienosti ja loppujen lopuksi vuoissa oli kauniin pallomaisia pikkukakkusia. Niin pallopäitä, että voi voi... kuinka tuohon kuorrutus pursotetaan?

Pursotusainesten joukkoon tuli pehmeää voita ja maustamatonta tuorejuustoa. Taas vimmattua vatkaamista ja kuorrute oli valmis! Mutta pursottelin niin reilulla otteella, että kuorrutetta riitti vain yhdeksälle muffinille. Eipä se haittaa, kolme menee kyllä kahvin kyytipoikana ilman turhia päällyksiä.

Ai niin, paketissa oli omassa pussissaan vielä suklaalastutkin kuppikakkujen kaunistukseksi. Ihan täyden palvelun pakkaus!

Jos totta puhutaan, en voi kovin korkealle arvostaa tällaista pussista leipomista. Kunnon leipuri tekisi kaiken alusta alkaen itse. Mutta ei hullumpaa välillä vähän oikaista... ihan syötäviä tekeleitä ja kotiin tulee kotoisa tuoksu.

Ruokaa tein alusta alkaen itse. Ja sedän herkkua. Eli perunoita ja jauhelihakastiketta. Kastike oli ihan perinteinen voissa ruskistetuista vehnäjauhoista loihdittu soossi. Maistuu se omassakin suussa mukavalta. Ja voi pannulla käyttäytyi romanttisesti, kun se sulaessaan muodosti pannulle sydämen... ihan parasta versiota en ehtinyt kuvata. (Siis ihan joka hetki en ole kameran takana valmiina painamaan liipasimesta, hah!)

Ihan koko päivä ei mennyt ruokaa laittaen ja syöden, vaan käsityörintamalla on myös tapahtunut edistystä. Viime talvena alulle laitetut sukat valmistuivat ja ovat jo paketissa matkalla muille maille.

Voi voi, voitaikina

Sattuneesta syystä meillä on jääkaapissa runsain määrin maitorahkaa. Kiitos esikoiselle! Mustikkarahkaa on syöty jo useampaan otteeseen ja purkkeja on annettu eteenpäinkin. Setä ei syö rahkaleivonnaisia, joten niiden leipominen olisi ajanhukkaa...

Mutta jostain muistojen kiemuroista palautui mieleen, että helmikuussa kummitytön syntymäpäivillä söimme maailman parasta lihapiirakkaa ja se oli tehty rahkavoitaikinakuoreen. Siitä se ajatus sitten lähti!

Lueskelin ohjeita ja yhdistelin ja sovelsin. Valion nettisivuilta löytyi helppo ohje taikinan tekemiseen. Ensin keitin Myllyn parhaan riisiä+ohraa puuroksi ja kananmunat koviksi. Koska rahkaa tosiaan on reilusti, tein kerralla kaksi piirakkaa. Toiseen ryynien lisäksi laitoin kananmunaa, lohta ja valkosipulituorejuustoa. Toisessa täytteessä on jauhelihaa, sipulia, kuivattuja suppilovahveroita, keitettyä kananmunaa ja sitä samaa valkosipulituorejuustoa.

Tekemisen meininki oli niin hirmuinen, että valokuvat unohdin ottaa! Kuopus oli auttamassa, joten kahden naisen voimin valmista syntyi sukkelaan. No, valmiit piirakat on kuvattu kyllä. Uuni oli kuuman puoleinen ja paistoaika ehkä kaikenkaikkiaan kuitenkin liian pitkä, joten "hienot" sydänkoristeet melkein kärtsähtivät.

Siirsin leivinpaperin päällä olevaa lohipiirakkaa kuvausta varten. Rasvainen vana vain jäi pöydän pintaan...

Mutta hyvältä maistui koemaistiainen, kun kynttilänvalossa sitä maistelin.

Ensi kerralla kokeilen vaikka joulutorttuja samanlaisesta taikinasta. Ei niitä kyllä meillä muut tykkää syödä, joten pitänee tehdä vain pikkuinen annos. Rahkaa kyllä riittää!