maanantai 6. maaliskuuta 2017

Vihojen vallassa

Ihan ensiksi, ettei tulisi väärinkäsityksiä, on todettava, ettei otsikossa ole kyse tunteista. Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähämmän viitsin tuhlata energiaa turhaan kiukkuun tai suuttumukseen ja vielä vähemmän vihaamiseen. Siitä kun ei ole minkään valtakunnan hyötyä, vaikka kuinka kihisisi ja kiehuisi äksyjen ajatusten kourissa. 

Ihminen olen ja siksi joskus väsymyksen keskellä ärtynyt tai turhautunut, mutta silti en jaksa enkä halua tuhlata elämääni ikävien asioiden vatvomiseen ja toramielen kasvattamiseen tai vihatunteissa vellomiseen. 

Oletan, että useimmiten ihmiset ärtyvät muiden ihmisten käytökseen tai tekoihin. Tai sääilmiöihin. Tai sairauksiin. Tai johonkin muuhun sellaiseen, mihin ei itse voi vaikuttaa. Helpottaa hirveästi, kun ymmärtää, että vain itseään voi muuttaa. Ja jos esimerkiksi päivän sää meinaa ottaa pattiin, pitää muistaa, että kelille ei voi mitään. Mutta voi valita oman asennoitumisensa siihen säähän. Jos edellä ajava autoilija on mielestäni hidas ja ylivarovainen, en voi hänen nahkoihinsa mennä ja painaa lisää kaasua. Mutta voin suhteuttaa oman ajamiseni niin, etten aiheuta edellä ajavalle lisää paineita. (No, minähän en autoile, mutta tuo on sellainen kielikuva, jonka voi laajentaa moneen muuhunkin asiaan.)

Nyt ajauduin näköjään ihan syrjäpoluille varsinaisesta aiheesta. Otsikko nimittäin viittaa lukemiini Paula Havasteen Vihat-sarjan kolmeen kirjaan. Kuten jo aiemminsta postauksistani on käynit ilmi, olen useamman viikon elänyt kahdessa todellisuudessa. Tätä nykypäivää oikeasti, mutta mielikuvituksen siivin olen seikkaillut vauraasta muinaistuvasta lähtöisin olevan Kertten mukana pitkin metsänväen mantuja, päässyt Turukylään ja joutunut Tokholmiin ja Koluvaniin saakka.

Oli kutkuttavaa löytää pitkästä aikaa kirjasarja, joka piti otteessaan niin, että tarinan juoni ja henkilöt seurasivat mukanani silloinkin, kun kirja ei ollut kädessäni. Oikein odotin, että pääsen taas lukemaan ja saan selville, mitä Kertelle seuraavaksi tapahtuu. Tuulen vihat, Maan vihat ja Veden vihat on nyt luettu ja hyviksi todettu.

Vaikka en voinutkaan täysin samaistua päähenkilöön, olin silti koko ajan hänen puolellaan ja toivoin parasta. Olen onnekas, etten ollut lukenut kirjoja sitä mukaa kun ne ilmestyivät. Nyt sain seurata Kertten tarinaa keskeytymättömästi useiden vuosien ajan. Kun laskin kolmannen kirjan kädestäni, Kertte ei vielä ollut päässyt takaisin kotitupaansa, vaan odotti laivan lähtevän Koluvanista (Tallinnasta) Turukylään. Ehkä Kerten tarina vielä saa jatkoa? Toivon sitä!


Ostin sarjan ensimmäiset kirjat syksyn kirjamessuilta Helsingista tuplapokkarina. Sarjan kirjoissa on ylettömän kauniit kannet, siksi kuvasin kirjastossa myös alkuperäiset kansikuvat.


Kirjoissa Kertten elämä nivoutuu tiukasti muinaisiin uskomuksiin ja loitsuihin. Piti varoa suututtamasta metsän tai veden väkeä. Jokaiseen tilanteeseen oli oma loitsunsa ja jatkuvasti piti kuunnella ja odottaa merkkejä. Pieni lintu oli hyvä merkki, varis paha merkki. Uimaan ei voinut mennä ennen kuin veden väeltä oli kysytty lupa ja saatu hyvä merkki vaikka hopeanhohtoisen pikkukalan hypähtäessä veden pinnalla. Myrsky johtui siitä, että tuuli on suututettu. Lepyttelyyn oli omat loitsunsa ja konstinsa. Näitä loitsuja on koottu kirjojen loppuun melkoinen määrä.

Kun karja keväällä pitkän talven jälkeen pääsi etsimään metsästä tuoretta syötävää, piti loitsia pitkät karjanpäästötaiat:

Kuhun kuljet, kultakorva?
Missä lienet, liinatukka?
Varo vaaraa varvikossa,
uhkaa huhdan metsänpeiton,
veden aaltojen vakoja.
Kotiin kulje illan tullen,
turvahan tutun tupasen.

-

Lähde, kulta, kulkemahan,
mene metsään, mielityinen,
kulje kukkeaa ahoa.
Mesiheinin herkuttele,
heinät hetteistä hamua
kesän tullen,
suon sulaen,
lätäkköjen lämmetessä.

-

Jalo karja Marjattaisen,
mesiturvat, otsopojat, harmaat hallit hallavaiset,
tehdäänpä sula sovinto.
Annetaan kättä kämmetyksin
kesän kauniin kunniaksi.



Loitsujen  ja lepyttelyjen maailma tuntui tosi monimutkaiselta ja hankalalta. Jos metsäänmenoloitsu unohtui, kulkijaa uhkasi vaarojen paljous. Koti piti suojata erilaisin merkein ja samat merkit piti raapustaa jokaiseen yöpymispaikkaan. Tupaan, metsään tai uimaan mennessä oli aina omat loitsunsa ja suojamerkkinsä.

Kirjat kertovat julmien ristiretkien ajasta. Kuinka helppoa uskoa olikaan käännyttäjillä tarjolla: ei tarvitsisi muuta kuin uskoa. Kristittyjen Taivaan Isä ei vihapäissään laivoja upota eikä tupia polta vaan antaa pahat teot anteeksi, vaikkei aina edes muistaisi pyytääkään. Jos oli hyväsydäminen usko tarjolla, käännyttäjien toimet eivät sitä olleet ja on helppo ymmärtää entisaikojen ihmisten pelko ja kapina.

Kerttellä on kyky nähdä ja kuulla henkiä ja näiden ohjeita. Siitä ja kaikista suojaloitsuista huolimatta pahoja enteitä alkaa kerääntyä Paimion tuvan ylle kaiken vaurauden ja onnellisuuden keskellä. Kertten r-vikainen mies, Larri, surmaa piispan järven jäälle ja niin vanha legenda on herännyt eloon Kertten tarinassa. Tasapaksuun arkeen kyllästynyt Kertte hurmaantuu piispan saattajana hiihtäneeseen Arimoon ja kun mies pyytää Kertteä mukaansa ja lupaa tälle kymmenen hyvää ja kahdeksan kaunista, Kertte suostuu miehen pyyntöön. Osittain pelastaakseen oikeamielisen ja lempeän, mutta helposti kiivastuvan puolisonsa, Larrin, hengen. Arimo lähettää kostoretkelle miehensä etsimään vaalean ja kookkaan Larrin sijaan pientä ja tummaa Lallia.

Elämä Arimon naisena Tokholmissa ei ole ruusuilla tanssimista. Arimo muuttuu päivä päivältä etäisemmäksi ja hankalammaksi ja pakottaa Kertten kristinuskon nimissä luopumaan loitsuistaan ja taioistaan. Arimon äiti on ominut itselleen Kertten ja Arimon pojan, Toomaksen ja vieraannuttaa poikaa äidistään. Pahinta on, että Arimo lupaa naisensa myös iljettävällä ja irstaalle piispanlinnan Pärtulle päiväksi. Kertte on kuitenkin selviytyjä ja pakenee tallinnalaisen kauppiaan Osmin laivalla Tokholmista viime hetkellä. Pärttu yritti raiskata Kerten jo edellisenä yönä, mutta Kertte pistää Pärttua puukolla ja pääsee pakoon ja ehtii Osmin laivaan juuri kun laiva lähtee vaarojen täyteiselle merimatkalle.


Lempeä, varakas Osmi on miehiin mieltynyt. Kuitenkin merimatka Tokholmista Turukylään ei suju suotuisten tuulien vallassa, vaan matkalaisia vaivaavat niin rosvot kuin myrskytkin. Kun laiva juuttuu tuulen tyyntyessä päiväkausiksi paikoilleen, Kerten on tehtävä Osmin kanssa tuulennostatustaika eli naisen ja laivan päällikön piti yhtyä meressä ja sen jälkeen naisen piti laskea miehen siemenet veteen. Yllätyksekseen Osmi kiihottuu naisestakin ja taika onnistuu. Tuuli nousee, mutta taiasta on toinenkin seuraus ja Kertte tulee raskaaksi. Tosin raa'at roistot myös raiskaavat Kerten, joten lapsen isä voisi olla myös ryöväri...

Kertte pelastaa merimatkan aikana niin Osmin kuin koko kallisarvoisen lastinkin ja Osmi on suuressa kiitollisuudenvelassa naiselle. Laiva päätyy kuitenkin myrskyssä pois kurssistaan ja rysähtää hallitsemattomasti Koluvanin rantaan. Niinpä Kerten on jäätävä vuodenkierron ajaksi Koluvaniin. Elämä Osmin naisena on hyvää ja yltäkylläistä, kunhan Osmin kumppani Pärn ensin hyväksyy hänet. Kertte tajuaa, että Pärn on parempi liittolaisena kuin vihollisena ja saa luotua hyvät välit myös Pärniin.

Kertte viettää Pärnin naisen luona maalla ihanan kesän ja synnyttää siellä kaksoset, tytön ja pojan. Pojan Osmille ja tytön itselleen.

Paula Havaste tuntee historian ja osaa kirjoittamisen taidon. Naisen elämä muinaisina aikoina on ollut niin erilaista kuin nykyään. Kertte on loistava kaupantekijä, mutta naista ei arvosteta kauppakumppanina. Äitiys nostattaa suuria tunteita ja kun lapsia ei saa mukaansa, se on sydäntä riipivää. Tarina soljuu ja jää elämään pään sisään. Vaikka juoni on mielikuvituksellinen, arki on vahvasti läsnä. Harvan kirjan sankaritar käy koskaan vessassa, mutta Kertte kyykistyy tunkiolle niin usein, että siihen alkaa jo kiinnittää huomiota.

Mustikat ovat Kertten lempimarjoja ja niitä hän kerää suuren määrät syksyisin. Ensimmäinen kourallinen on aina metsän Marjatalle ja toinen täysi kourallinen pitää syödä omaan suuhun. Niin on taiat tehty ja marjoja voi poimia vasuunkin. Tuolloin metsän aarteet säilöttiin kuivaamalla ja se olisi oiva konsti nykyäänkin.

Itse tosin kaivelin viime kesän herkut pakastimen uumenista helmipuuron sekaan. Puuron suutuntuma on hauskan lempeä ja samettinen. Mustikat täydentävät makua mainiosti ja kun jäiset marjat sulavat kuuman puuron päällä, ne tuntuvat melkein tuoreilta.


Mustikoiden ja helmipuuron yhdistelmä oli kuitenkin hiukan liian pliisu, joten terävöitin makua hurauttamalla kyytiin vielä viime kesän auringossa kypsyneitä aromikkaita villivadelmia. Johan oli herkku, joka helli makunystyröitä! Kyllä kelpasi nautiskella, niin marjaherkusta kuin uusimmasta Kodin Kuvalehdestäkin! Eipä ollut Kerttellä nykyajan naisten mukavuuksia, mutta täyttä elämää eli hänkin aikanaan ja naisihmiseksi pääsi näkemään maailmaan laajemmalti kuin oman tuvan akkunasta. Vahvoja naisia Suomi on aina tarvinnut! Hanskoja ei lyödä tiskiin ensimmäisen vastoinkäymisen tullen, vaan taistellaan ja selvitään. Niin ennen muinoin kuin nykypäivänäkin!



2 kommenttia:

  1. Kylläpä otsikko säikäytti: nyt Kotosen täti flippas! Onneksi se olikin jälleen vain tätin oivaltavaa sanankäyttöä. En tunne Havasteen kirjoja ollenkaan, semmoinen juntti oon, mutta nyt kyllä kiinnostuin. Ja kauniit kuvat <3 kirjoista ja herkuista <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kaikkia kirjailijoita voi tietää ja tuntea, niitä on niin paljon. Suosittelen kyllä Havasteen kirjoja. Tuntuu, että kirjailija vain paranee vanhetessaan ja nämä viimeisimmät ovat jopa ensimmäisiä paremmat... tai sitten en enää muista Kymmenen onnen Annaa ja sen jatko-osia tarpeeksi hyvin. Ja onhan tässä välillä ilmestynyt keskimmäinenkin sarja, joka sijoittuu enemmän lähimenneisyyteen, oikein luettava sekin.

      Poista