Salamanterin matkassa

Paikallisessa sanomalehdessä oli jokin aika sitten  mainos tulossa olleesta koulujen sanomalehtipäivästä ja sen ohessa sanottiin:

"Ihminen kerää luonnostaan ympärilleen samanhenkisiä kavereita.  tämä on ihan ok, mutta jos maailmankuva muodostuu  vain kavereiden sosiaaliseen mediaan jakamista uutisista ja mieleipiteistä, vaarana on, että näkökulma asioihin kapenee.

Mutta onko maailma niin mustavalkoinen kuin kuplan sisällä näyttää?

Voit pitää toki  mielipiteesi, mutta ymmärrä myös muiden. 

Sitä kutsutaan sivistykseksi.

Noilla kriteereillä uskaltaisin ehkä ajatella olevani edes jonkin verran sivistynyt. Jos siis se riittää, että ymmärtää sen, ettei kaikkien tarvitse ajatella kaikista asioista samalla tavalla. Silti voi aina tavoitella paremmaksi ja sivistyneemmäksi ihmiseksi...

Niinpä sitten, kun törmäsin vahingossa suosikkirunoilijani eli Jukka Itkosen romaniin ja luin sen takakannesta "jokaiselle, joka jättää tämän kirjan lukematta, jää sivistykseen vähintään kauhakuormaajan mentävä aukko."  kirja oli lainattava ja otettava luvun alle.

Johan oli merkillinen lukukokemus! Tekstissä ei päätä eikä häntää, mutta kosolti oivia oivalluksia.

Kirja on olevinaan toimittaja Ville Piirakaisen teos, jonka hän on kirjoittanut Jukka Itkosen nimellä tukeakseen kirjailijaa. Mutta koska Piirakainen on kuvitteellinen henkilö, Itkonen lienee kuitenkin vastuussa kirjan tajunnanvirtaa muistuttavasti sanatulvasta. Toisiaan seuraavat asiat ja lauseet eivät suoranaisesti näytä liittyvän mitenkään toisiinsa ainakaan koko aikaa. Kirjailija on tainnut olla välillä huolissaan tästä tyyliseikasta, sillä kirjassa on tällainenkin katkelma:

"Tämä kirja on muistelmat, päiväkirja, mietekirja ja runokirja samoissa kansissa. Seuraavaksi kirjoitan keittokirjan, olen erinomainen kokki. Jos tässä nyt kädessäsi olevassa teoksessa ei ole punaista lankaa, lähetäpä minulle osoitteesi. Minä toimitan sinulle kerän punaista lankaa. Voit neuloa siitä itsellesi sukat tai pipon. Minun osoitteeni saa kustantajalta. Puujalkavitsi päivässä kohentaa mielialaa."

Noinkohan saisin uutta materiaalia neuletöihini, jos kokeilin kepillä jäätä. Vaan taisi koko lupaus olla pelkkä huuli. Sanoohan se vanha sanontakin, että kun savolainen puhuu, vastuu siirtyy kuulijalle. Tässä tapauksessa sanonnan voisi vääntää muotoon kun savolainen kirjoittaa, vastuu siirtyy lukijalle. Veikkaan kirjoittajan ajatelleen niin, koska

"Tästä tulee helvetin hyvä kirja, minä tiedän sen jo nyt. Tiedän senkin, että kaikki eivät pidä tästä teoksesta, eivätkä ymmärrä. Kirjassa on liikaa sellaista materiaalia, jonka ymmärtäminen vaatii hyvän yleissivistyksen. Sen takia tämä on äärimmäisen pienen vähemmistön kirja, Mutta voi tämän enemmistökin lukea, vaikkei mitään ymmärtäisikään."

Juupa juu. Ihan takuulla olen sitä enemmistöä, vaikka välillä ymmärsinkin. Tai luulin ymmärtäneeni. Mielestäni mainio mietekirja oli pilattu alkoholinkäyttöä ihannoivilla kohtauksilla, jotka toistuivat harmittavan usein. En yleensäkään käsitä juopottelulla retostelua missään muodossa tuttavapiirissä tai sosiaalisessa mediassa. Minusta siinä ei ole mitään ihannoitavaa. Enkä kirjassa olisi pitänyt tarpeellisena kaikkien voimasanojen käyttöä. Tai Piirakaisen retostelua naistenmiehen maineellaan.  Jotenkin poikkitaiteilija Piirakaisesta mielikuvissani muodostui aika vastenmielinen hahmo.

Tajunnanvirtatekstistä ja vastenmielisestä toimittajarentusta huolimatta kirja oli jotenkin maagisen lumoava ja pakkohan se oli lukea loppuun. Vaikka... sain kirjan loppuun muutama päivä sitten, enkä enää muista, kuinka se päättyi. Onpa omituista.

Tekstistä teki lumoavan sieltä täältä esiin pompahtaneet terävän selvänäköisyyden hetket. Vai mitä sanotte tästä:

"Sellainen ihminen, joka tajuaa kuoleman ainaisen läsnäolon, voi olla aito humoristi ja rakastaa muurahaista. Se, joka ymmärtää, ettei elämällä ole tarkoitusta, ellei sitä itse rakenna, voi olla koko ikänsä leikkivä ihminen. Sellainen ihminen, joka on tosikko ja luulee itsestään liikoja, saa sydänhalvauksen. Sellainen ihminen, joka tajuaa, että pissi, hissi ja tissi ovat sukkelia kapulariimejä on yleensä naispuolinen lastenkirjailija. Sellainen ihminen, joka Pohjois-Amerikassa hosuu käyrälapaisella kepillä kumista laattaa maalitolppien väliin, on rikas ihminen. Sellainen ihminen, joka kiertää nopealla kilpa-autolla yhtä ja samaa rataa pääsemättä minnekään, on vielä rikkaampi. Sellainen ihminen, joka on olevinaan aina oikeassa, on tylsä ihminen. Sellainen ihminen, joka ei vouhota eikä tärkeile, on sympaattinen ja kaiken kunnioituksen arvoinen."

Vau, olipa tyhjentävä kuvaus erilaisista ihmisistä! Vaikka kyllä vedin herneen hengityselimiin tuosta naispuolisen lastenkirjailijan aliarvioimisesta. Jos nyt Itkonen onkin armoitettu sanaseppä, tiedän monta mainiota naispuolistakin riimeihin luottavaa lastenrunoilijaa Kirsi Kunnaksesta alkaen.

Omilla riimeilläni en kustannuskynnystä ylittäisi, mutta en siitä haaveilekaan, vaikka välillä jotkut sanat vain jäävät päähän pyöriskelemään ja niistä syntyy joskus joku runontapainen, Niin kävi viimeksi, kun mietin Viirua ja Pesosta ja yhtä kuopuksen lapsuudenaikaisista kuvakirjoista. Kirjan nimi oli Viiru kateissa. Siitä pohdiskelusta syntyi tämä:

Kehnon kelin eläinpeli

Kun on surkea sää

ja haittaa sateista,

vesipisaroista ja rakeista,

suurin osa rakeista

löytyy parakeista.

Sadesäällä ei näy

kissoja pihalla,

on katit kateissa.

Tästä katista

on katiska

huono sateensuoja

ja menee sekin, ruoja,

parakkiin

koirasakkiin.

Olisikohan runontekeleeni kelvannut Itkoselle, joka Piirakaisen kynällä kirjoitti:

"Kaikki hyvä kirjallisuus, olipa se kirjoitettu tai laulettu milloin tahansa, se on nykyaikaista. Sitä paitsi loppusointuisessa runossakaan riimi ei ole ainoa pointti, niin kuin lahjattomat lastenkirjailijat kuvittelevat. Rytmi ja sointuisuus ovat vielä tärkeämpiä. Runoilija on soitin, joka soi universumin säveliä, hän on kuuleva korva, näkevä silmä ja avoin mieli. Jollei näin ole, ei synny kelpo runoutta."

Itkonen (tai Piirakainen) on Salamanterin muistelmat -kirjassa kirjoittanut tälläisenkin kelpo runon:

JOKU

Joku on piirtänyt

vihkoonsa viivan.

Joku on laittanut

taikinaan hiivan.

Joku on leiponut

leivän ja pullan.

Joku on kyntänyt

ruokaisan mullan.

Joku on hiihtänyt

metsikköön ladun.

Joku on kertonut

lapselle sadun.

Joku on hakannut

kallioon loven.

Joku on lähtenyt,

sulkenut oven.

Kirjoitin tämän,

ajatus juoksi.

Olemme täällä

toistemme vuoksi.

En oikein tiedä, suosittelisinko luettavaksi Piirakaisen elämäkertaa. Hauskaa kirjassa oli, että monet tapahtumat sijoittuivat lähialueille eli Varkauteen, Heinävedelle tai Rantasalmelle. Jotkut ajatukset tajunnanvirran keskellä olivat aivan kuolemattomia helmiä. Mutta kuten kirjoittaja arveli, monenkaan lukijan yleissivistys ei ole tarpeeksi laaja kirjan ymmärtämiseen. 

Paremmin ymmärrän Jukka Itkosen uudehkoissa runokirjoissa olevia riimejä. Seuraava runo on kirjasta Aurinkolahja:

PILVENPESIJÄ

Toiselle villa on huvila,

toiselle lampaan puku.

Toiset laittavat lampaan paistumaan,

toiset laulavat:

"Tuku, tuku."

Joku taivaan lampaita putsailee,

kuka se mahtaa olla?

Päästään seonnut siivooja 

vai enkeli varikolla?

Toiselle runo on tavuja,

sonetti, haiku tai tanka,

haudan peitoksi havuja.

Toiselle elämän lanka.

Toiselle taulu on seinä seinällä,

toiselle se taas on ovi

matkalla sellaisiin huoneisiin,

joihin sanatkaan eivät sovi.

Tiedättekö muuten, miksi hirvi irvistää? Jukka Itkonen kertoo senkin,

HIRVI IRVISTÄÄ

Lehmä eksyi metsään.

Hirvi irvisteli sille,

kun se tuli kutsumatta

hirven reviirille.

Näin olen ottanut vuoden tavoitteitani sarvista ja lukenut jo alkuvuodesta monta kirjaa. Ilokseni löysin Itkosen Tiira tiiraa tiiraa -kirjasta kannustusta tavoitteeseen:

SÄKEIDEN SIIVIN

Niin se on täällä

ihmisen laita,

vaikka olisi yllä heliumpaita,

ihminen ei luonnostaan lennä.

Hän ei omin avuin

voi ilmaan mennä.

Huidoin taikka räpyttelin,

pompin taikka hiivin,

lentoon voin päästä

vain säkeiden siivin.

Näkinkenkä-runo on Jukka Itkosen kirjasta Hirvi irvistää.

Selvät suunnitelmat (vai onko?)

Viime vuonna en tehnyt sitä kertaakaan, tänä vuonna tein jo kerran ja toivottavasti teen vielä loppuvuodesta uudelleen. Siis mitä?

Kalentereissa on asioita, jotka pitää siirtää uudelle vuodelle. Esimerkiksi tärkeiden ihmisten syntymäpäivät. Yleensä olen päivittänyt uuden kalenterin ajan tasalle edellisen vuoden loppupuolella, mutta nyt en saanut aikaiseksi. Uuden taskullisen seinäkalenterin kyllä hankin jo hyvissä ajoin, mutta käsilaukkuun sujahtavan kalenterikirjan tarpeellisuudesta väänsin kovasti kättä itseni kanssa. Yleensä taltion tulevat menot omaan päähäni enkä niitä varten kalenteria tarvitse. Mutta menneiden muistelussa kalenteri auttaa oivasti. Lisäksi kalenteriin on kiva kirjoittaa muitakin asioita muistiin. Kuten vaikka runoja tai hyviä oivalluksia. Siis tammikuun ollessa jo pitkällä, ostin lopulta myös kalenterikirjan, ihanan Minna Immosen taideteoksen.

Tässä päivänä muutamana männä viikolla otin ja siirsin tärkeät päivämäärät viime vuoden kalenterista uuteen päivyriin. Tammikuun teemaan hyvin sopien sain Outilta mukavaa korttipostia.

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,

kun hanki on hohtava alla,

kun taivas kirkasna kaareutuu - 

mut hauskempi hiihtää, kun ruskavi puu,

tuul' ulvovi, polku on ummessa

ja tuisku on taivahalla.

- Eino Leino: Hyvä on hiihtäjän hiihdellä

Matkageenin ja reissukärpäsen puremana on hauska suunnitella mukavia menoja arjen piristykseksi. Helmikuulle ja huhtikuulle tein jo varauksia. Huhtikuulle olisi kyllä muitakin reissusuunnitelmia, mutta niitä ei vielä ole lyöty lukkoon. Mietin tässä, että voinko olla huhtikuussa humputtelemassa kolmena viikonloppuna? 

Elokuulle ilmestyi yllättäen myös matkatarve, mutta töissä ei ole kesälomia vielä jaettu. Taitavat jäädä Portugali ja Pärnu edelleen haaveiden haaviin ja toteutumattomien toiveiden kaivoon tänä vuonna. 

Uuden kalenterin tyhjille lehdille kirjoittelin muutaman tavoitteen alkaneelle vuodelle. Ei ne mitään uudenvuodenlupauksia ole, mutta leikkimielisiä  suuntaviivoja kylläkin. Viime vuonna satsasin kulttuuriin ja samalla linjalla yritän jatkaa edelleen. Ensin ajattelin, että yrittäisin saada kulttuurikuurin jokaiselle alkavan vuoden viikolla, mutta totesin sen liian raskaaksi niin kukkarolle kuin ajankäytöllekin.

Sen sijaan tähtään 52 valmistuneeseen käsityöhön ja 52 luettuun kirjaan. Sekin on huima tavoite. Varsinkin jos yritän molempia... Ja jos tekeleeni ovat jotain muuta kuin kämäsiä patalappuja ja lukuelämykset muutakin kuin kuvakirjoja... Ainahan voi yrittää, mutta en aio ruoskia itseäni, jos lipsun tavoitteesta.

Polkupyöräily on kesäisin loistava tapa liikkua paikasta toiseen ja siksi ajattelin yrittää saada pyörän matkamittariin tulevana kesänä vähintään 1500 kilometriä. Se ei ole mahdoton tavoite ollenkaan.

Käsityölupauksen toteutuminen on jo hyvällä menolla. Vuoden kolmannen viikon sunnuntaina saldo on: yhdet valmiit Olavinlinna-lapaset, kahdet keskeneräiset Lapasesta lähtöö Savossa -kirjasen ohjeella tehdyt lapaset (vain peukalot puuttuvat! Ja tämä siksi, että lanka loppui kesken!) ja yhdet valmistumaisillaan olevat ohuet villasukat.

Vaikka en kalenteriin kirjoittanutkaan, liikuntaa lupaan aina lisätä. Toteutuu sitten tai ei.

Kotosen setä on vannoutunut retkiluistelija ja käy monta kertaa viikossa viilettämässä pitkin järvien selkiä. Tänään lähdin mukaan testaamaan tätä talviliikuntamuotoa. Vuokrasin monot, luistimen terät ja luistelusauvat ja maksoin ratamaksun, 22 euroa.

Luisteltuani 15 metriä sääriluut olivat kuin tulessa ja lähettivät hätäsignaalia aivoihin. Olen ilmeisti niin jalat maassa -ihminen, että jo luistimen terille nouseminen aiheuttaa kintuissa stressireaktion. Sinnillä luistelin puolen tunnin ajan ja aamulla takaraivoissa varoitellut päänsärky äityi kunnon jysäriksi. Niinpä en voinut kuvitellakaan herkuttelevani Lettutuvan letuilla, vaikka sitä olimme retkemme kohokohdaksi suunnitelleet.

Potutti ihan älyttömästi. Toisten luisteleminen näyttää niin helpolta ja keveältä ja luistimilla voi kiitää vapaana ja huolettomana ja nauttia kauniista kotimaan talviluonnosta. Ei vaan ole minun juttuni. Piti sitten iso raha tuhlata tähän kokeiluun. Pah!

Onneksi hiihtäminen ei käy kinttuihin yhtä kipeästi eikä ladulle päästäkseen tarvitse pulittaa pennosia. Jospa ensi viikonloppuna pääsisin sivakoimaan... Sitä odotellessa: Nauttikaa talvesta ystävät!

Olavinlinna lapasissa

Nyt on Taito Itä-Suomi ry iskenyt neulepuikkonsa kultasuoneen! Suomen 100-vuotisjuhlan kunniaksi se on julkaissut 15 lapasen kiehtovan malliston. Savolainen luonto, kulttuuri ja elämänmeno on neulottu lapasten malleihin silmukka silmukalta ja ohjeet on koottu pieneen vihkoseen ja ohjevihkolle on annettu sanaleikkinimi eli Lapasesta lähtöö Savossa.

Ohjevihkon lisäksi Taito Shopeissa on myynnissä valmiita tarvikepaketteja, joihin on pakattu yksityiskohtaiset ohjeet ja lapasiin tarvittavat langat. Kun ennen joulua kävin paketteja hypistelemässä, valinnanvaikeus oli käsinkosketeltava. Olisin halunnut ostaa ne kaikki!

Näin savonlinnalaisena (ja siitä ylpeänä) Olavinlinna-aihe nousi nopeasti yli muiden. Kuten jo viime vuoden puolella kerroin, piti yhdet Olavinlinna-lapaset huitaista valmiiksi kauhealla kiireellä ja kiirehän ei koskaan ole hyväksi. Varsinkin kun kirjoneuleen neulomista ei ole aiemmin tullut harjoiteltua.

Jouluhässäkästä selvittyä oli uusinnan paikka. Nyt oli aikaa keskittyä tekemiseen ja oikein nauttia siitä. Neulominen on kuin meditaatiota. Yllätyksekseni täydellinen keskittyminen kirjoneuleen kiemuroihin oli äärimmäisen rentouttavaa ja voimistavaa. Ja niin koukuttavaa, että krooninen neuloosi puhkesi akuuttiin vaiheeseen. Lääkettä ei ole, ainoa apu vaivaan on vastata myöntävästi jokaiseen neulepuikon kutsuun. Aamulla ennen töihin lähtöä on otettava neulomus hyppysiin edes hetkeksi ja päivästä tulee takuulla hyvä. Illalla töiden jälkeen saa sitten ihan rauhassa luoda kuvioita silmukoilla. On se vaan niin kivaa!

Mutta aletaanpa alusta! Ihanaan Ebba Masalinin koulutaulun pohjalta tehtyyn paperikassiin pakattiin ohjevihko sekä Olavinlinna-lapasten tarvikepaketti. Onnea ja iloa hyristen kiikutin aarteeni kotiin.

Lankaa oli viittä eri väriä. Valkoinen ja harmaa lanka piti keriä vyyhdeltä keräksi. Kerimisen aikaan kuopus sattui olemaan koiravauvansa kanssa kylässä ja pentu oli tikkana paikalla osallistumassa puuhaan.

Innokkaasta apulaisesta huolimatta sain langat kerittyä...

... ja saatoin aloittaa luomistyön.

Neulomisestakin on tullut välineurheilua. Entiset metalliset neulepuikot ovat joutuneet työttömiksi, koska puiset puikot pesevät metalliset kuusi nolla. Ensin testasin jokunen vuosi sitten bambupuikkoja. Silmukat luistavat bambua pitkin nahkeasti ja hallitsemattomilla voimillani ihan vahingossa onnistuin vääntämään bambupuikot luokille ja mutkille. Kun Karnaluksin reissulta löysin ruusupuiset puikot, olin löytänyt puikkojen cadillacin.

Tummanruskealla cadillacilla tummanruskean langan neulominen ei ollutkaan ihan helppo nakki. Vallan tarkkana sain vanhoilla silmilläni katsella, ettei tullut neulotuksi virheitä. Muutenhan suoraa neuletta kilkuttelee vaikka silmät ummessa, mutta kun ohjeessa käskettiin poimimaan aloitussilmukat ja neulomaan ne yhteen myöhemmin taitteeseen, piti siirtyä mahdollisimman kirkkaan valon ääreen ahertamaan.  Seuraavat kaksi kuvaa on otettu ilman salamavaloa, joten langan ja puikkojen väri ei ole niin tumma kuin oikeasti.

Viiden kerroksen jälkeen neulottiin yksi kerros nurin ja siitä saatiin kätevästi ura taitteelle.

Vielä viisi kerrosta suoraa ja sitten oli taitteen yhteenneulomisen aika. Ensimmäisiä lapasia tehdessäni keräsin aloitussilmukat apupuikolle ja poimin silmukat siitä yksi kerrallaan yhteen neulottavaksi. Se oli aika hankalaa. Nyt poimin silmukat yksi kerrallaan ja minusta se oli helpompi tapa.

Kaunis sauma syntyi lapasen nurjalle puolelle aivan itsestään.

Taitteen jälkeen alkoi varsinainen linnan tornin pystytys.

Kirjoneuleen neulominen on kuin hyvän kirjan lukeminen. Aina on pakko lukea vielä yksi sivu tai neuloa vielä yksi kerros, että saa tietää mitä tapahtuu tai kuinka kuvio edistyy.

Joten eipä aikaakaan kun oli jo aika neuloa peukaloaukkoa varten silmukoita apulangalla.

Tätä mietin aina lapasia tehdessäni: Miten muut toimivat näiden apulankojen kanssa? Itse solmin langan päät somasti rusetille tuonne nurjalle puolelle ja toivon, että rusetti ei avaudu.

Tässä välissä sain vimmaisen neuleinnostuskohtauksen ja heiluttelin puikkoja niin keskittyneesti että valokuvaaminen ja muu raportointi jäi puikkojen jalkohin.  Eli ensimmäinen lapanen valmistui ja toinen oli jo hyvällä menolla ennen kuin muistin dokumentoida työn etenemistä.

Hyvin sujuneen neulomisen loppumetreillä kohtasin ensimmäisen vastoinkäymisen näiden lapasten kanssa. Rakkaista, uskollisista ruusupuisita puikoistani yksi katkesi viimeisiä kärkikavennuksia tehdessäni. Hirmu harmi!

Onneksi peukalon neulomiseen ei tarvitakaan kuin neljä puikkoa. Tapanani on poimia ensin silmukat puikoille ja vasta sitten purkaa apulanka pois.

Vähän liian monta silmukkaa keräsin peukaloaukon reunoilta, mutta ei huolta. Niitä voi kaventaa vähemmäksi heti kohta peukalon neulomisen edetessä.

Siinä vaiheessa kun Olavinlinna-lapaset valmistuivat, minulla oli jo seuraava tarvikepaketti odottamassa. Kenkävero-lapasia olenkin  jo muutamassa aiemmassa postauksessa vilautellut. Olen kyltymätön neuloja, mutta neuletöiden viimeistely ja lankojen päättely ei ole ollenkaan niin mieluisaa. Siksi oli nytkin mukavampi aloittaa jo uusi työ ennen kuin entinen oli loppuun saakka valmis.

Eikös olekin monta lankaa pääteltäväksi?

No, ei auta kuin ottaa neula kauniiseen käteen ja käydä työhön käsiksi.

Torstaina minulla oli poikkeuksellisesti iltavuoro ja aamulla tuli sellainen tunne, että päivä ei ehkä olisi ihan niin kaamoksen harmaa, kuin viikot viime aikoina ovat olleet. Siksi kävin kiireellä päättelytyöhön toiveenani valokuvien ottaminen päivänvalossa.

Siinä vaiheessa, kun kaikki langat oli huolelliseti päätelty ja pujoteltu nurjalle puolelle piiloon, aurinko oli kuin olikin löytynyt esille paksun pilviverhon takaa.

Tuli tosi kiire pinkaista ulkosalle ja lapasten esikuvan tienoille kameran ja tuliterien käsineiden kanssa, ettei aurinko ehtisi painua takaisin karkuteille ja palkkatyöhönkin oli ennätettävä. Joten enpä ehtinyt silitysrautaa esitellä uusille lapasille höyrytysmielessä vaan vein käsineet viimeistelemättä leikkimään supermallia. Noloa, myönnän.

Olen ihan oikeasti iloisen yllättynyt siitä, kuinka kivat ja kirjoneuleen ansiosta lämpimät näistä tumpuista, vanttuista, kintaista, rasoista tulikaan. Vanhaa lelumainosita mukaillen (Lapsen ilo osata - Brio) voisin todeta Aikuisen ilo osata - Taito!

Koska minulla ei edelleenkään ole kuin kaksi kättä, sain onneksi valokuvausapua tuosta armaasta puolisostani. Joten seuraavat kuvat ovat Kotosten yhteistyön tulosta.

Hyvin ja jouhevasti sujunut neulominen ei yhtään hillinnyt neuloosin aiheuttamaa käsityökutinaa vaan pikemminkin sai tämän tädin höyrähtämään ihan höperöksi, Tahtoisin tosiaan neuloa kaikki mallit juhlavuoden ohjevihkosta. Järki yrittää piipittää, etten tee mitään 15 parilla kirjoneulelapasia. Mutta into ja tunne yksissä tuumin tukahduttavat järjen äänen. Joten nähtäväksi jää, kuinka mahtaa käydä... Ainakin Kenkävero-lapasten valmistuttua käyn luomaan lapasia Kangasniemen kansallispuvun malliin.

Kahvia Mikkelin malliin

Olipa aikainen herätys tänään! Piti kiirehtiä bussiin, joka lähti kohti Mikkeliä jo vartin yli seitsemän. Onneksi yötyöstä kotiutunut setä viskasi tädin linja-autoasemalle, niin ei sentään kuuden jälkeen tarvinnut lähteä kipittämään jalkaisin.

Loppujen lopuksi bussi oli myöhässä päästyään vihdoin minun ja viiden työkaverini päätepysäkille, sillä kaupunkiliikennettä hidasti keskustassa sattunut ketjukolari. Niinpä mekin, innokkaat koulutukseen kiirehtijät, olimme myöhässä tilaisuuden alusta.

Onneksi sentään saimme nauttia tilaisuuden alkuun varatun aamukahvin samalla, kun teoriaosuus jo käynnistyi. Kylläpä maistui hyvältä pahvimukikahvi!

Lounaalla kävimme kahvila Sitruunapisarassa, mutta ruokaani en kuvannut. Söin Aura-juustolla ryyditettyä kinkkuvoileipäkakkua. Maukasta ja mehevää oli, mutta ei niin kovin valokuvauksellista.

Koulutus jatkui iltapäivällä ja välillä tietenkin juotiin jälleen kahvia. Samaan kuvaan pääsi reissuneule. Kotona on tekeillä edelleen Kenkävero-kirjoneulelapaset, mutta en uskaltanut oheistekemiseksi ottaa tarkkaa keskittymistä vaativaa neulomusta. Piti siis eilen illalla pikaisesti pistää alulle neule, joka syntyy selkäytimellä.

Neulomiseen piti laittaa stoppi siinä vaiheessa, kun olisi pitänyt käydä laskemaan kantapään kavennuksia. Oli kuitenkin tarkoitus kuunnella luennoitsijaa eikä keskittyä epäolennaiseen.

Koulutus loppui kolmen jälkeen ja paluubussi lähti vasta 16.20. Minulla oli siis oivasti aikaa käydä kuopuksen kanssa kahvilla. Matkalla kauppakeskus Stellaan bongasin kirjaston kulmalla upean puun.

Kuopuksen kanssa kahvittelimme Sitruunapisarassa. Tunsin oloni vallan kylläiseksi, mutta valitsin silti vitriinistä herkullisen näköisen (ja myös makuisen) omenapiirakan. Kuopus herkutteli kakulla.

Oli hauska nähdä joululoman jälkeen kouluun palannut iloinen ja tyytyväinen kuopus ja pikaisesti päivittää kuulumiset kahvikupposen äärellä. Kotimatkalla bussissa sukantekele edistyi, mutta kotona on jatkettava lapasurakkaa ja tehtävä ensimmäiselle lapaselle pari. Ihanaa ja terapeuttista tuo neulominen!