Amazing Race: day 3

Kolmannen matkapäivän aamuna kutsuimme esikoisen kanssamme hotelliaamiaiselle. Yritin maksaa aamiaista etukäteen, mutta eivät huolineet rahaa, vaan kertoivat että maksu lisätään huonelaskuumme. Aamiaishuoneessa allekirjoitin lappusen, jolla asia vahvistettiin. Mutta kun poislähtiessämme yritin taas maksaa esikoisen nauttimaa aamupalaa, minulle kerrottiin ettei siitä ole mitään tietoa, joten ei tarvitse maksaa. Kummallista.

Tälle päivälle meillä oli suunnitelmissa mm. käyntejä rautatieasemilla ja meidät oli myös kutsuttu sunnuntailounaalle esikoisen työnantajien luo.

Viime vuoden puolella minulla oli työkaveri, aikuinen ihminen, joka tykkäsi kovasti Karhuherra Paddingtonin tarinoista. Osittain siitä syystä vein kuopuksen ja kummitytön joululomalla katsomaan Paddington-elokuvaa. Se olikin sympaattinen hyvän mielen leffa, joka jäi mieleen elämään pitkäksi aikaa. Minulla oli työkoneellakin vähän aikaa salasanana Paddington ja joka kerran kun sen kirjoitin, hymy kareili suupielissäni.

Koska sanalla  tuntui olevan hyvä karma, valitsin Lontoon hotellimmekin osittain sillä perusteella, että se sijaitsi Paddingonissa. Siitä olikin lyhyt matka pistäytyä Paddingtonin rautatieasemalle, jossa tiesin olevan mm. Karhuherran patsaan ja asiaan vihkiytyneen matkamuistokaupan.

Tällä paikalla Paddingon, joka ei silloin vielä ollut Paddington, tapasi Brownien perheen.

Matkamuistokaupasta ostin muutaman kortin sekä muutaman yllätyksen parille postcrossarille. Lisää kuvia tulee tähän, kunhan posti toimittaa yllätykset saajilleen.

Paddingtonin asemalta matkustimme King´s Crossin asemalle Harry Potterin jalanjäljille.

Sillä aikaa kun tytöt jonottivat laiturille 9 3/4, me vanhemmat kiertelimme asemaa ja sen kauppoja. Kiertelemiseen oli ruhtinaallisesti aikaa, sillä jono oli pitkä ja liikkui hitaasti. Tunnin jonotuksen jälkeen kärsivällisyys palkittiin ja jälkikasvu pääsi vuorostaan kulkemaan seinän läpi...

Onneksi tytöt eivät kuitenkaan joutuneet Tylypahkan junaan vaan pääsivät jatkamaan Lontooseen tutustumista kanssamme. Lähellä tätä asemaa on British Library, johon kirjastotädin piti päästä haistelemaan lontoolaista kirjastotunnelmaa. No, sehän on brittien kansalliskirjasto, jossa on 150 miljoonaa nidettä, joihin sisältyy noin 25 miljoonaa kirjaa ja huomattava määrä erilaisia käsikirjoituksia ja nuotteja. Kirjaston kokoelmissa on mm. Magna Carta, Gutenbergin raamattu, Beatlesin lyriikoiden alkuperäiskappaleita jne. Joten tunnelma oli harras ja museomainen, mutta myös tyylikäs ja moderni. Opiskelijoita istui pöytien ääressä kaikkialla, yksikin niin väsyneenä, että pelkäsimme hänen putoavan tuolilta.

The Last Word - maino nimi kirjastoaukion kahvilalla

Kaiken kiertämisen ja jonottamisen jälkeen totesimme olevamme nälkäisiä. Menimme siis ensimmäiseksi testaamaan kirjaston kahvilan. Hyvä oli!

Välipalan nauttimisen jälkeen huomasimme, että kello oli jo vaikka kuinka paljon, ja meidän piti vielä ehtiä käymään hotellilla Paddingtonissa ennen Denmark Hillille, siis esikoisen työnantajille, menemistä. Pikaisesti silmäilimme vielä kirjastoa ja teimme vähän ostoksia kirjaston kaupassa.

Kirjaston välittömässä läheisyydessä olisi ollut ilmainen näyttely Wellcome Collection, jossa olisi ollut monenkirjava kokoelma taide- ja lääketieteen esineitä, mm. Napoleon Bonaparten hammasharja! Sinnekin olisi mieleni tehnyt, mutta ajanpuutteen vuoksi näyttely oli jätettävä käymättä.

Alkoi sataa kaatamalla vettä eikä paikasta toiseen siirtyminen Lontoossa käy käden käänteessä, joten loppujen lopuksi olimme reilut puoli tuntia myöhässä alun perin sovitusta vierailuajasta. Saimme nauttia makoisaa isännän valmistamaa Sunday roastia ja jälkiruoaksi omenapiirakkaa jäätelön kera. Oli huojentavaa ja hauskaa tavata esikoisen Englannin perhe ja nähdä kuinka mukavia he ovat. Lapsetkin olivat herttaisia, hauskoja ja kauniisti käyttäytyviä. Ihania ihmisiä!

Denmark Hilliltä matkustimme kaksikerrosbussilla Piccadilly Circukselle. Tällä bussimatkalla tapahtui jotain sellaista, ettei Suomessa ikinä. Bussikuski kuulutti kesken matkan, että koska vuoro on myöhässä, matkanteko loppuu tähän ja kaikki ulos bussista! Mitä ihmettä?

Sää oli edelleen hyytävä ja kostea, mutta vettä ei sentään enää tullut taivaan täydeltä. Onneksi meillä oli enää lyhyt matka päämäräämme. Piccadilly Circuksen mainosvalot ovat syttyneet ensimmäisen kerran jo vuonna 1890. Kuvasin nopeasti aukion iltatunnelmaa ennen kuin jatkoimme taas matkaa, tällä kertaa tubella.

Päivä oli ollut pitkä. Esikoinen halusi kuitenkin, että kävisimme vielä tutustumassa englantilaiseen pubimaailmaan, kun kerran siellä olimme. Alaikäinen kuopuksemmekin pääsi sisään vanhempien kanssa. Pubit ovat oivia ajanviettopaikkoja. Siellä on lämmintä ja mukavaa eikä kuulema kallistakaan, jos valitsee edullisimman luokan ketjun. Me valitsimme nyt pubin läheltä hotelliamme ja saimme oikein hyvää palvelua ja vietimme siellä hauskan loppuillan.

Setä hauskuutti meitä naisia tokaisemalla: "Ottaiskohan se tuo tarjotin meistä valokuvan...?" Hetken hiljaisuus ja esikoinen kiljaisi "tarjotin!!" ja sitten nauroimme niin että olimme pudota baarijakkaroiltamme.

(toim huom. "Tarjoitin" on sisäpiirin juttu sedän nuoruusajoilta, jota me muut emme olleet ennen kuulleet. Laukaisi kyllä armottomasti naurunappulan tuolloin ja vielä nytkin, kun juttua muistelin.)

Hauska päivä. Hauskuus jatkuu huomenna.

Amazing Race: day 2

Ensimmäinen Lontoon päivämme käynnistyi hyvällä hotelliaamiaisella. Sämpylät ja croisantit olivat vastapaistettuja ja lämpimiä ja hunajajugurtti kruunasi aterian. Leikkeleitä ja juustoja olisi myös ollut tarjolla, mutta jätin ne toisille. Seuraavina aamuina herkuttelin maustamattomalla jugurtilla ja valmiiksi nyljetyillä greippiviipaleilla. Koska kuopus nautiskeli aamuisin kaakaota, joka tarjoiltiin kannussa, sain toisen kupillisen kahvia kaakaolla höystettynä ja voi että olikin makoisaa!

Näillä eväillä olikin hyvä lähteä tutustumaan kaupunkiin. Esikoista odotellessa ihailimme puistoa hotellin edessä.

Matkalle lähdettiin taas maanalaisella ja Paddingtonin asemalta.

Ensimmäinen etappimme oli Big Ben ja Palace of Westminster eli parlamenttitalo Thamesin rannalla. Big Beniin ei ole asiaa muilla kuin 11 vuotta täyttänellä Iso-Britannian kansalaisilla, mutta suunnitelmissamme ei ollut myöskään kierros parlamenttitalossa. Tällä kertaa riitti nähdä nämä kuuluisuudet ulkoa päin.

Big Beniltä näkyikin jo seuraava kohteemme eli London Eye, Euroopan suurin maailmanpyörä, joka on rakennettu vuosituhannen vaihtumisen kunniaksi. Rakennelma on 135 metriä korkea ja siinä on 32 suljettua kapselia ja yhteen kapseliin mahtuu kerralla 25 henkeä. London Eyen vieressä on County Hall, jossa on mm. hotelleja, akvaario, kauhukammio, pelihalli ja ravintoloita.

Lähes kaikkiin Lontoon rakennuksiin, nähtävyyksiin ja näyttelyihin on pääsymaksu, joka on vielä melko korkea. County Hallin nähtävyydet päätimme jättää suosiolla sivuun, mutta maailmanpyörään halusin mennä. Ensin jonotimme loputtomalta tuntuneen ajan lippuja, sitten maksoin niistä itseni kipeäksi ja lopuksi vielä jonotimme kapseliin. Se jono kyllä liikkui kiitettävän ripeästi turvatarkastuksista huolimatta. Näköalat olivat niin mahtavat, että kyllä kannatti jonottaa ja maksaa!

Vaaksan mittainen Big Ben

Yläilmoista takaisin maankamaralle päästyämme jatkoimme matkaa jalkaisin. Ajatuksemme oli kävellä Trafalgar Squarelle ja hypätä siellä Camden Towniin menevään bussiin. Teimme kävellessä pienen mutkan ja kurkkasimme samalla Westminster Abbeyn eli kirkon, jossa lähes kaikki Britannian monarkit on kruunattu. Sinnekin olisi ollut pääsymaksu ja toisekseen meillä oli kiire jo eteenpäin, joten ulkokuoren näkeminen oli tarpeeksi.

Matkan varrella oli hienoja nähtävyyksiä. Lopulta emme kävelleetkään Trafalgarin aukiolle saakka, koska bussipysäkki tulikin vastaan aemmin.

Camden Townissa oli boheemi tunnelma, monenlaisia pikkuputiikkeja (mm. Lotta-serkulle mekkoja) ja lopulta loputon markkina-alue. Siellä olisi ollut mukavaa kierrellä ja ihastella turistiansoja ja muita asioita, ellei sää olisi ollut niin hyytävän viileä, että olimme hetken kuluttua sisuksia myöten ikijäässä.

Camdenin ruokamarkkina-alueella maistelimme eri maiden herkkuja. Setä söi italialaista, kuopus meksikolaista ja minä esikoisen kanssa kiinalaista ruokaa. Ruoka oli hyvää ja edullista.

Ruoan päälle teki mieli lämmintä juotavaa. Markkinoilla ei päässyt istuen kahvittelemaan ja muutenkin kaipasimme sisätiloihin lämmittelemään. Siispä poikkesimme esikoisen lempikahvilaan eli Café Neroon. Setä joi hervottoman kuupallisen americano-kahvia, kuopus ison teemukillisen ja minä ja esikoinen otettiin ihan teepotit, eli koko kannulliset teetä, Makean nälkään minä ja kuopus napostelimme muffinit. Esikoinen oli jo ostanut markkinoita muhkean donitsin ja sillä taltuttanut sokerinälkänsä.

Hyppäsimme jälleen bussin kyytiin. Bussissa pääsimme istumaan kaksikerroksisen bussin ensimmäisiin penkkeihin. Mahtavaa!

Olimme menossa kohti Putneyta ja esikoisen mainostamaa Wilko-kauppaan. Siellä piti oleman kaikenlaista tarpeellista edulliseen hintaan. Matkalla tosin poikkesime Hard Rock Cafén kaupassa, josta setä halusi käydä ostamassa t-paidan. Matkan varrella parveili paljon poliiseja ja väkeä oli muutenkin liikkeellä sankoin joukoin. Kävikin selväksi, että lähistöllä oli Chelsean jalkapallo-ottelu.

Wilkossa tosiaan oli tavaraa laidasta laitaan ja osteleminen olisi saattanut lähteä lapasesta. Kunnolliset kuivashampoot punnan purkki, merkkikosmetiikkaa ällistyttävän edullisesti, ihonpuhdistusliinapaketit 49 pennyä paketti... Mutta kesken kaiken kuopus huomasi, että hänen Oysterinsa, siis koko ajaksi hankittu matkakortti oli kadonnut sen siliän tien. Sitä ei ollut enää missään. Kukaan ei tiedä, putosiko se bussiin vai varastiko sen joku. Luultavasti se vain putosi. Mutta tämä takaisku vei ostamisesta ilon. Ei yhtään huvittanut katsellakaan mitään.

Setä osti kuopukselle uuden Oysterin ja vielä puhelimelle suojakuoren, johon kortin voi sujauttaa talteen. Hyppäsimme taas tubeen ja kolkuttelimme pitkin maanalaisen kiskoja Paddingtoniin. Kun määränpäässämme kömmimme maan pintaa kohti, porraskäytävässä kajahti täyteeen ääneen kajautettu Putte Possun nimipäivät. Jalkapallo-ottelun loputtua jyväskyläläismiesten porukka oli palailemassa hotellilleen.

Meillä oli pikkunälkä ja mietimme iltapalaa. Päädyimme hotellin läheiseen Burger Kingiin, jossa musta mies palveli asiakkaitaan selvällä suomen kielellä! Tuli ihan sellainen tunne, että hän halusi palvella meidän suomalaiset ihan erityisen hyvin. Hän on asunut Suomessa 1990-luvulla ja kotona kuulema puhutaan suomea joka päivä...

Pieni maailma! Tarina jatkuu...