Enimmäkseen Windsoria

Perjantaina tytöt lähtivät keskenään shoppailemaan ja jättivät vanhukset selviytymään omin nokkineen. Veto oli niin yllättävä, etten ollut etukäteen suunnitellut meille kahdenkeskistä ohjelmaa ja olin, onneton tunari, unohtanut Berlitzini kotiin, joten matkaoppaastakaan ei ollut apua. Päädyimme siis sedän kanssa tallustelemaan pitkin Lontoon katuja ja poikkeamaan putiikkeihin. Nautimme myös jokapäiväisen cappuccinomme.

Olin etukäteen ajatellut, etten ostaisi itselleni juuri mitään ja tuuminut selviäväni reissusta käsimatkatavaralaukulla. MUTTA koska esikoiselle piti viedä Suomesta yhtä sun toista, otin kuitenkin isomman kapsäkin avuksi. JA koska minulla nyt oli iso laukku puolityhjänä, oli siihen luonnollisesti hankittava täytettä paluumatkaa varten... Kenkiä, laukkuja, kosmetiikkaa...

Totuuden nimissä on todettava, että kuvissa olevat ostokset on hankittu pitkin lomaa, ei suinkaan yhtenä päivänä. Eikä kaikki ole itselle, osa on tuliaisia. Kuvista puuttuvat Primarkista ostettu ihana sadetakki sekä kaikki lukuisat postikortit.

Ihmisvilinässä jäi valokuvaaminenkin ihan muutamaan otokseen.

Ruoka-ajan lähestyessä jälkikasvu muisti taas vanhempansa... Yhdessä ajoimme bussilla Camden Towniin, jonka kansainvälisiltä ruokamarkkinoilta löytyy einettä jokaisen makuun. Minä ja esikoinen nautimme lounaaksi itämaista pöperöä ja setä ja kuopus luottivat italiailaiseen pitsaan. Palan painikkeeksi hörpimme tuorepuristettua appelsiinimehua. Täällä ruokailu on erittäin edullista. Reilut ruoka-annokset maksoivat 5 puntaa/annos ja juomat olivat 2,5 £/kpl.

Kuten koko Lontoon loman ajan, taas meillä oli vähän kiirus. Olin jo koto-Suomessa varannut itselleni ja tyttärille musikaaliliput illaksi. Siis pikaisesti hotellin kautta kieppasimme Novello-teatterille nauttimaan menevästä ja iloisesta Mamma Mia -musikaalista.

Lauantaiaamu valkeni kauniina ja kesäisenä. Se oli vallan mainiota, sillä meillä oli jälleen edessä retkipäivä. Paddingtonin asemalta hyppäsimme junaan, vaihdoimme jossakin pikkuasemalla (olisikohan paikan nimi ollut Slaugh?) toiseen junaan...

...ja eipä aikaakaan kun olimme Windsorissa.

Kuten Viisikko konsanaan, tuntuu että mekin söimme aina... Nytkin meillä oli taas nälkä ja jalat kuljettivat meidät asemalla kahvilaan nimeltä Patisserie Valerie. Meidät ohjattiin tuota pikaa pöydän ääreen istumaan ja käsiimme tökättiin kartonkiset listat, joista saimme valita herkkumme. Ehkä se on työntekijöille mukavampaa, kuin vitriinien takana kuolaavat nälkäiset turistit, mutta listan nimien perusteella oli vaikeaa tietää, minkälaista leivonnaista oikein tulikaan tilanneeksi. Minäkin kuvittelin tilaavani kuohkean muhkeaa sitruunakakkua, mutta...

Umpimähkäinen valinta ei silti ollut huono. Piiras oli oikein murean maukas ja kahvin kera oikein oivaa mutusteltavaa. Eikä hullumpia olleet toistenkaan herkut...

Syötyämme jaksoimme lähteä tutustumaan ympäristöön. Ainakin tuhat muuta turistia oli päättänyt samana päivänä päätyä samaan pikkukaupunkiin, mutta ei se haitannut. Kyllä mekin sinne sekaan sovimme.

Aika ihanaa kangasta!

Turistipaljous haittasi vain siinä, että linnaan oli toistasataa metriä pitkä parijono...

Lippujenkin hinnat olivat yläkanttiin, joten yksissä tuumin päätimme skipata linnan sisätiloihin tutustumisen, vaikkakin kuningatar Elisabet olisi saattanut kuljeskella linnan käytävillä yhtä aikaa. Windsorssa riitti katseltavaa ja ihasteltavaa muutenkin.

Esimerkiksi Cath Kidstonin kaupassa ihailimme kauniita tuotteita ja luovaa esillepanoa. Mitään emme raaskineet ostaa, vaikka mieli olisi tehnyt...

Kävelimme pitkin sympaattisia pikkukatuja ihmettelemään Long Walkia jäätelöä samalla nuoleskellen.

Saatuamme tarpeeksi linnasta, kävelimme umpimähkään sinne tänne pitkin teitä. Sattuipa siellä vastaan opasteet kirjastoon ja mihinkä sitä kirjastotäti karvoistaan pääsisi... Hilasin porukkani tutustumaan paikalliseen lainausputiikkiin.

Alakerrassa oli lainausosasto ja tiskin takana työskenteli kaksi mukavanoloista miesvirkailijaa. Yläkerrassa oli lukusali ja kun pelmahdimme paikalle, tiskin takana istuvalta tädiltä saimme osaksemme sen verran tuiman katseen, että pidimme parhaana poistua pikaisesti pois paikalta.

Arvatkaas mitä! Kotosen komppanialla oli jälleen nälkä. Siis ruokapaikka etsintään...

Käppäilimme pitkin katuja ja arvuuttelimme, mihin kannattaisi puntansa kantaa, että saisimme hintalaatusuhteeltaan hyvän vastineen. Löytyi italialainen ravintola, joka näytti sen verran lupaavalta, että astuimme sisään. Eikä valinta ollut huono. Ruoka oli hyvää ja kohtuullisen hintaista. Vain sedän pasta carbonara olisi saanut olla kooltaan suurempi, että ison miehen nälkä olisi talttunut.

Minun Nizzan salaattini oli oikein hyvä ja täyttävä. Sain itse valita, grillataanko tonnikala kypsäksi vai vain melko, ja valitsin täyskypsän. Siinäköhän lie syy, että kala oli kuivahkoa. Se oli ainoa miinuspuoli muuten maistuvassa annoksessa.

Lounaspaikkaa etsiessämme olimme bonganneet monia hyväntekeväisyyskirpputoreja. Niinpä syötyämme jätimme sedän istuskelemaan terassipöydän ääreen olut seuranaan ja suunnistimme tutkimaan second hand -putiikkien tarjontaa.

Kirpputorit olivat oikein siistejä ja hyvin järjestettyjä. Kuopus teki vaatelöytöjä ja minä olin onnellinen uudesta mukistani.

Hyvin tyytyväisenä päivän antiin suunnistimme takaisin rautatieasemalle päästäksemme takaisin lähtöpisteeseen. Normiarjessa tupakoimaton setä poikkesi vielä ostamassa havannalaisia sikareita lähestyvän juhlapäivän kunniaksi, näimme houkuttelevan kahvilakyltin, mutta emme enää langenneet houkutukseen ja sieltähän se junasemme jo saapuikin.

Antoisa päivä jäi hyvänä muistona mieleen. Matka jatkuu taas uuden aamun tullen...

Puolen vuosisadan kakku ja kukat

Britannian reissun raportointi on vielä pahasti vaiheessa, mutta otan tähän väliin ajankohtaisen päivityksen tältä päivältä. Puolisoni, setä Kotonen, on nyt puolen vuosisadan etapilla. Hän halusi ohittaa merkkipäivän kaikessa hiljaisuudessa ja juhlimatta, mutta sain sentään tehdä hänelle kakun. Olisihan se nyt ollut ennenkuulumatonta, jos Kotosella ei tarjottaisi kakkua näinkin huomattavan merkkipaalun kohdalla. Kakutellaan sitä pienempiäkin pirskeitä.

Sedän lempikakku on mansikkakermakakku, joten sellainen tehtiin. Kuuden munan sokerikakkupohja, leikattuna neljään osaan. Jokaiseen väliin samat täytteet (kun aikaa oli vähän liian vähän, reissuaminen sotki suunnitelmat) eli kostutus laktoosittomalla maidolla, mansikkasurvosta, mansikkaviipaleita, banaaniviipaleita ja kermaa. Päälle mansikoita ja vaniljakreemijauheella tukevoitettua laktoositonta kermaa.

Pitihän pöydälle kukkiakin saada, joten kävin saksimassa vähän puutarhassa. Äitienpäiväruusu on heittäytynyt ihan hurjaksi päästyään ulkoruukkuun ja kasvattaa maailman muhkeimpia, hyväntuoksuisia ruusunkukkia. Joten tällainen asetelma syntyi ihan puolihuolimattomasti ja sen enempiä asettelematta.

Onnea ja pitkää ikää setä Kotoselle!

Kew Garden

Esikoisen Suomen loman lopettajaisiksi Kotosen kotiväki lähti lasta saattamaan takaisin maailman ääriin. Viime viikon keskiviikkona aamulla aikaisin Avensiksen keula kääntyi kohti Suomen eteläistä lentokenttää. Kesän lämpö ja aurinko olivat  vihdoin saavuttaneet Suomen, joten matkustimme vallan lämpimissä tunnelmissa. Hyvin tarkenimme sedän kanssa etupenkillä auringon räköttäessä suoraan syliin, mutta ei takapenkkiläisiäkään palellut, sillä esikoisen ja kuopuksen lisäksi takapenkillä matkusti kuopuksen kaveri.

Matkan varrella poikkesimme Mäntyharjulla tekemässä pikaisen tupatarkastuksen sedän veljen uusilla tiluksilla. Talo ja piha todettiin mainioiksi ja lupasimme palata paikalle pidemmällä ajalla myöhemmin. Matkalla huvitimme itseämme ja toisiamme miettimällä kuka on kenenkin lanko tai käly tai peräti kyty tai tai nato. Totesimme, että minulla on paljon lankoja... Juu, on villalankoja ja puuvillalankoja... mutta on myös noita lankomiehiä, sillä sedällä on kolme veljeä, jotka ovat minulle lankoja. Minun veljeni puolestaan on mieheni lanko. Kälyjäkin minulla on kolme, vaikka miehelläni on vain kaksi sisarta, mutta myös veljeni vaimo on minulle käly. Tosin mieheni veljet ovat minulle myös kytyjä ja sisaret natoja. Käly on kyllä parempi nimitys kuin nato, josta tulee mieleen hyvinkin sotilaallinen liitto.... Huh, monimutkaista!

Auto jäi hoitoon Lentoparkkiin loman ajaksi. Helsinki-Vantaalla olimme hyvissä ajoin. Olin tehnyt lähtöselvityksen jo edellisenä iltana kotona netissä, mutta vielä piti itsepalveluvempaimilla ilmoittautua saapuneiksi. Masiina sylki meille matkalaukkuihin kiinnitettävät tarrat sekä lentoliput. Raahattuamme matkapakaasit ruumaan menevälle linjastolle, pääsimme turvatarkastuksen kautta lentokentän kansainväliselle puolelle. Lennon lähtemistä odotellessamme istahdimme vähäksi aikaa baariin hoitamaan nestevajausta.

Lento Lontooseen sujui sutjakasti, mitä nyt oli vähän kuoppainen tie. Turvavyön merkkivalo paloi myös kesken lennon, ei sentään koko aikaa.

Esikoinen tiesi kertoa meille, että perillä odottaisi niinkin ikävä yllätys kuin metrolakko. Tubekuskit protestoivat yövuoroja vastaan lakkoilemalla. Niinpä matkustimme Heathrown lentokentältä Paddingtonille Heathrow-expressillä ja junalla matka todella joutui! Yksi hujaus vain ja olimme perillä. Kävellen suunnistimme hotellille, joka tällä kertaa oli nimeltään Pacific ja osoite oli Sussex Garden.

Jos aiheutti tubelakko päänsärkyä, niin oman mausteensa maailmanmatkailuun antoi tällä kertaa myös postimerkin kokoinen hotellihuone, jonka seinät olivat kuin paperia. Vähän kuin olisimme leiriytyneet teltassa... 15 neliön huoneessa oli yksi normisänky ja yksi 120 cm leveä vuode, vaatekaappi, yöpöytä ja tuoli. Kun levitimme lattialle kolmen hengen matkalaukut, senttiäkään ei jäänyt jäljelle.

Sopu antoi sijaa ja järjestystä ylläpitämällä kyllä sovimme pikkuriikkisessä sopessamme asumaan vajaan viikon. Ensimmäisen yön unet olivat kehnot, sillä ulkoa kuuluva meteli häiritsi, emmekä ole sedän kanssa tottuneet nukkumaan ihan niin ahtaasti. Mutta seuraavina öinä olimme jo niin uupuneita, että uni maittoi kyllä kaikista kummallisuuksista huolimatta. Onneksi seinänaapurit olivat rauhallista sorttia, joten naapurihuoneista ei häiriöääniä kuulunut.

Aamupalalle oli helppo mennä, se tarjoiltiin melkein meitä vastapäätä. Olin etukäteen lukenut, että tarjolla on perinteinen englantilainen aamiainen ja ollut ilahtunut, sillä en ollut moista ylellisyyttä tähän ikään aiemmin edes maistanut. No, kun kuutena aamuna peräjälkeen upotti kitusiinsa pekonia, munia, papuja ja hilloleipää kera kahvin ja appelsiinimehun, alkoi kotoinen yksinkertainen sämpyläaamiainen kuulostaa taas houkuttelevammalta.

Torstai oli ensimmäinen Lontoo-päivämme tällä erää. Esikoinen oli jutellut, että hän haluaisi viedä minut yhteen isoon puutarhaan/puistoon, mutta että sinne on pääsymaksu. Sanoin hänelle, että ei haittaa maksut, mennään vain. Niinpä emme antaneet lakkoilevien metronkuljettajien pilata päiväämme, vaan otimme jalat allemme ja tallustelimme pitkin katuja päämääränä Waterloon asema.

Matkan varrella poikkesimme Café Nerossa tankkauksella.

Kew Bridgellä astuimme ulos junasta ja jatkoimme matkaamme jälleen jalkapatikassa. Matkan varrella pällistelimme kuivalla maalla killuvia veneitä. Oli laskuveden aika.

Kew Gardenin portilla pähkäilimme, että pääsisimmekö sisään perhelipulla. Ei kun kysymään! Tiskin toisella puolella istuneella nuorella miehellä oli mukavasti pilkettä silmässä ja hän kysyi, että kuinkas vanhoja tytöt oikein ovat. Esikoinen kertoi olevansa 16 ja sanoi siskon olevan kymmenvuotias. Veikeä ilme oli portinvartijalla, mutta hyvällä huumorintajulla varustettu tyyppi päästi meidät perhelipulla sisään.

Puisto oli valtava. Siellä olisi ollut nähtävää moneksi päiväksi.

Vietimme puistossa monta tuntia, mutta emme ehtineet nähdä kuin raapaisun pintaa. Arvostan todella sitä, että Lontoossa on paljon puistoja ja vanhoja puita. Suurin osa puistoista on kaupunkilaisten vapaasti käytettävissä. Puistot ovat kaupungin keuhkot ja varmasti monelle tärkeä henkireikä.

Puiston yli lensi Heathrowlle laskeutuvia lentokoneita jatkuvana virtana. Se ei haitannut lainkaan, vaan ihailimme koneita maasta käsin.

Edellisen päivän matkustaminen ja huonot yöunet painoivat jäsenissä, joten puistosta suuntasimme takaisin hotellille ja pötkölleen. Ihanan päivän jälkeen oli ihanien unien vuoro. Ovi kiinni tähän päivään... huomenna avataan uusi.