Vuosikymmenen viimeiset päivät

Eilen elettiin 2010-luvun viimeistä päivää. Kuva-aineistoa ei ole, mutta keitin hernekeittoa, paistoin kinkun (kyllä, paistoin. Meille jäi joulukinkin jälkeen vielä kinkkunälkä, joten setä toi kaupasta joulun jälkeen toisen possunkankun, alehintaan tosin jo.), pesin pyykkiä, söin konvehteja, tein koirien kanssa pitkän ja reippaan päivälenkin ettei illalla rakettien aikaan enää tarvitsisi kuin käydä pikapissillä ja aloitin uuden kirjan... myös lopetin sen. Melkein koko päivän kuului myös ilotulitusrakettin jytkettä. Onneksi nuo kuopuksen koirulit eivät ole metelistä moksiskaan.

Muuten on ollut joulunjälkeinen elämä velvollisuuksista vapaata aikaa. Olin onnekas ja sain tänä vuonna lomaa vuoden viimeisiksi päiviksi. Ainoat pakolliset tekemiset ovat olleet koirien lenkitykset, ruoan laittamiset ja kodin kuosissa pitäminen. Noistakin kahdesta viimeisestä on voinut mennä siitä mistä aita on matalin eli vähällä vaivalla.

Silti tuntuu, ettei aika ole riittänyt mihinkään. Kummaa.

Elokuviin kerkesin kahdesti. Ensin kuopuksen kanssa halusimme katsomaan Frozenin jatko-osan. Sepä onkin ollut niin suosittu, että elokuvateattereiden lippuluukuilla on jouduttu myymään eioota. Emme edes yrittäneet heti ensimmäisiin näytöksiin, mutta kun perjantaiaamuna tutkimme tilannetta, senkään päivän esitykseen ei ollut paikkoja jäljellä enää kuin etupenkissä. Päätimme pian ostaa ne, ettemme jäisi kokonaan ilman. 

Meille olisi ollut mieleisempi alkuperäiskielellä esitetty versio, mutta niitä oli tarjolla vain kaksi esitystä ja ne olivat meille sopimattomiin aikoihin. Joten näimme suomeksi dupatun elokuvan. Ei haitannut, tykkäsimme silti ja nauroimmekin vatsalihakset hellinä. Olof on niin mainio!

Toinen elokuvaelämys oli uusitussa Killassa esitetty Pähkinänsärkijä-baletti. Taltiointi oli tehty Wienissä ja olihan se upea. Tätä joulun klassikkotarinaa olin katsomassa omien vanhempieni ja kummitädin kanssa.

Serkku ja poitsu tulivat kyläilemään ja kuopusta näkemään perjantaina. Siinä höpötellessämme kävi ilmi, että serkulla olisi tarve Ikean Kallax-hyllystä eikä kukaan missään Facen kirppareilla ollut sellaisesta luopumassa. Minä puolileikilläni heitin siihen, että no lähdetään hakemaan sellainen Ikeasta ja pyörähdetään samalla Joroisissa Riikka-Piikassa. Heitto jäi itämään serkun mieleen ja hän soitti lauantaina, että mahdoinko olla tosissani...

Niinpä sunnuntaiaamuna istuimme serkun autossa matkalla Matkukseen Joroisten kautta. Maisema oli ihastuttavan talvinen.

Riikka-Piikan kivijalkamyymälä on Jari-Pekan liikenneasemalla Joroisissa. Myymälän edustalla on mahtava neulein ja virkkuuksin koristeltu traktori, joka muuttuu ja pullistuu aikojen saatossa, sillä kun jokin paikka menee rikki, siihen värkätään uutta käsityötä paikaksi päälle.

Joroisista matkamme jatkui kohti varsinaista määränpäätä. Ensin kiertelimme ostoskeskuksen puolella serkun ja kuopuksen tehdessä tarvitsemiaan hankintoja. Minä en tarvinnut mitään, mutta tarttuihan sieltä mukaan vähän koirien nameja ja uusi kastehelmi-tuikkulyhty. Enemmän keskityin viihdyttämään poitsua ja katselemaan käytävien joulusomistuksia.

Nälkämme tainnutimme Ikean ravintolan edullisilla lihapulla-annoksilla melkein heti perille päästyä. Vähän ennen Ikean kierrosta tankkasimme vielä kahvia ja donitseja Arnoldsilla. Valitsin jouluisen donitsin, jonka  päällys on siis tummanvihreä, vaikkei se kuvassa siltä näytäkään.

Ikeastakaan en tarvinnut mitään, joten annoin serkun ja kuopuksen keskittyä ostettavien tutkimiseen ja kuljin poitsun kanssa verkkaan pitkin tavarataivasta. Toimisto-osastolta emme meinanneet päästä eteenpäin millään. Jokainen erilainen tuoli piti koeistua ja rekvisiittana olleet tietokoneet piti testata.

Lopulta tulin kuitenkin Ikeasta ulos uuden tyynyn, kahden lelupossun ja lahjapaperirullan kanssa. Turha luulla, että sieltä pääsisi ulos ostamatta mitään...

Loppuvuoden koiralenkeillä ovat nastalenkkarit olleet tarpeen. Kevyenliikenteen väylät ovat kuin huonosti hoidettuja luistinratoja. Jos olisin parempi luistelija, luistimet olisivat kenkiä fiksumpi valinta jalkineiksi. Onneksi olen pysynyt pystyssä pyllähtämättä näilläkin jäisillä urilla.

Käsitöihin ei ole aika riittänyt näin lomallakaan. Monta projektia olisi  kyllä mielessä...

Luulin jo, että vuoden viimeiseksi luetuksi kirjaksi jäisi Elena Ferranten Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät, mutta kuten jo aluksi kerroin, hotkaisin eilen vielä yhden dekkarin, Elisabeth Norebäckin esikoiskirjan Sano että olet minun.

Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät on Ferranten Napoli-sarjan kolmas kirja. Elenan ja Lilan tarinat jatkuvat, mutta nyt kirja kuvaa enemmän Elenan elämää. Kuten en aiemmissa sarjan kirjoissa, en nytkään jaksanut innostua niinkään yhteiskunnallisesta kuohunnasta, luokkataisteluista tms. kuin päähenkilönaisten ystävyydestä ja muista ihmissuhteista. Koska sarja tosiaan kuvaa karusti Napolin vähäosaisten elämää ja yhteiskunnan  kipeää muutosta, lukeminen sujuu verkkaan. Silti haluan tietää, kuinka kaikki lopulta päättyy, joten on vielä luettava kirjan päätösosa Kadonneen lapsen tarina.

Kuten jo mainitsin, luulin Ferranten kirjan jäävän vuoden viimeiseksi. Luulin myös kirjoittavani tämän postauksen jo eilen... Mutta pitkän (8,5 kilometriä ja 1,5 tuntia) koiralenkin jälkeen hörppäsin kahvit ja sitten halusinkin hetkeksi pitkäkseni. Päätin ottaa seurakseni huilitauolle uuden kirjan, mestarilliseksi psykologiseksi trilleriksi mainostetun romaanin Sano että olet minun.

Niinhän siinä kävi, että vaikka juoni on äärimmäisen epäuskottava, tämä jokaisen äidin painajaisuni vei niin mukanaan, että koko kirja oli ahmittava samana iltana.

Stella on tullut äidiksi ensimmäisen kerran teininä, vahingossa tietenkin. Mutta silti vauvasta tuli hänen ja lapsen isän silmäterä ja kaikki näytti menevän kuin unelmissa. Mutta sitten yksivuotiaana lapsi vain katoaa vaunuistaan. Poliisi epäilee teiniäitiä, mutta toteaa tämän syyttömäksi. Lasta ei löydy ja Alice julistetaan kuolleeksi, vaikka Stella ei usko lapsensa kuolleen. Stellan elämä lähte luisumaan vauhdilla alamäkeen lapsen menettämisen jälkeen. Onneksi Stellalla on ystävänsä Pernilla ja onneksi hän tapaa Henrikin, jonka kanssa hän perustaa perheen ja saa Milo-pojan. Omien kokemustensa kannustamana Stella opiskelee psykoterapeutuksi.

Mitä tapahtuu, kun psykoterapeutin vastaanotolle saapuu nuori nainen, joka on kuin kadonneen tyttären tädin kaksoisolento? Uskomaton vyyhti alkaa purkautua...

Kun sitten tuntien lukemisesta pöllämystyneenä palasin takaisin tähän maailmaan ja omaan kotiini, havahduin huomaamaan, että amaryllis oli avautunut. Siinäpä Kotosten ilotulitus vuodenvaihteessa.

Ihanaa, mukavaa, onnellista ja toiveiden mukaista vuotta 2020 jokaiselle blogini lukijalle!