perjantai 4. elokuuta 2017

Turistina patsastelemassa

Perjantaina emme hötkyilleet liikkeelle lähtemisen kanssa. Puolille päiville odottelimme ennen kuin suunnistimme kohti Canary Wharf -nimistä kaupunginosaa, joka aiemmin on ollut köyhää satama-aluetta. Nykyisin alueella on Lontoon uusi bisneskeskusta, joka kiiltää ja kimmeltää metallista ja lasista rakennettujen pilvenpiirtäjien lomassa. Aluella liikkuu enimmäkseen kiireisiä pukumiehiä ja -naisia, mutta on siellä myös koteja varakkaille sekä shoppailu- ja kahvittelupaikkoja.

Kun maanalaisen asemalta nousimme takaisin maan päälle, emme oikein tienneet, minne olisimme suunnistaneet. Kun kyltti opasti syömään, juomaan ja shoppaamaan, suunta selvisi.


Aamiaisesta oli vierähtänyt jo sellainen tovi, että kahvi maistuisi. Costassa join elämäni parhaimman cappuccinon. Leivonnaisvalikoima oli yllättävän pliisu, ei kermaisia herkkukakkuja ollenkaan. Valitsin kahvin kaveriksi palasen vadelmavalkosuklaakakkua. Ei hullumpi valinta ollenkaan!


Kahvittelun jälkeen teimme lyhyen tutustumiskävelyn Canary Wharfin alueella. Tyylikästä ja modernia oli! Korkeita taloja en edes yrittänyt saada kuviin, nämä patsaat mahtuivat paremmin.





Canary Wharfista Surrey Quaysiin ei ole matkaa kuin kivenheiton verran. Väliin vain jää sopivasti Thames-joki, joten kävellen paikasta toiseen siirtyminen on suhteellisen mahdotonta. Pistäydyimme Surray Quaysissa sen verran, että esikoinen käväisi viemässä sinne tuttavalleen läksiäislahjan. Minä ennätin kuvailla maisemia sillä aikaa.




Illan ohjelmassa oli illallinen Roxie-ravintolassa Claphamissa. Siellä saman pöydän ääreen kanssamme istahti esikoisen kaksi kämppistä ja toisen äiti sekä tyttöjen kaksi ystävää. Ravintola oli valikoitunut ruokapaikaksemme siksi, että kuvittelimme pihvipaikassa löytyvän syötävää myös moniallergiselle ruokailijalle. Lopulta kävi ilmi, että kaikki lihat olivat valmiiksi marinoituja ja ihan jokaisessa salaatissakin oli jokin kastike. Joten allergikon ainoa mahdollinen annos oli kulhollinen ranskalaisia!

Mikä ravintola se sellainen on, jossa ruokia ei tehdä itse perusraaka-aineista alkaen? Alkoi jo hieman arveluttaa, että mitähän sitä suuhunsa täällä tulisi mättäneeksi.
 




Söin tällaisen pihvin jotain nautaa. Bearnaise-kastiketta ja talon kastiketta oli annoksessa kyytipoikana. Ihan syötävää, mutta ei mikään gourmeen huippu. Jälkiruuaksi tilaamani Kahlua Dom Pedro -pirtelö sen sijaan oli herkkujen herkku. Harmi, etten sitä tullut ollenkaan kuvanneeksi.


Ravintolan miljöö oli viihtyisä ja henkilökunnalla yritystä, mutta silti ei kaikki mennyt kuin Strömsössä. Annoksissa oli sekaannuksia, pihvejä oli poltettu ja sellaista muuta pientä. Kaiken huipuksi, koska meitä ruokailijoita oli enemmän kuin viisi, laskussa oli 40 punnan edestä vapaaehtoista palvelumaksua, joka olisi pakko maksaa. Kuitenkin jokainen maksoi itse omat syömisensä, joten kaikkiin kömmähdyksiin nähden palvelumaksun osuus oli kyllä ihan kohtuuton. Sitäpaitsi miten vapaaehtoinen maksu on pakko maksaa? Sanavalmiit tytöt puhuivat tarjoilijapojan pyörryksiin ja kohtuuton palvelumaksu sai jäädä maksamatta.

Englannissa tosiaan on sellainen tapa, että jos samaan seurueeseen kuuluu vähintään viisi henkilöä, palvelumaksu lisätään laskuun. Pienemmät seurueet jättävät tippiä oma-aloitteisesti niin halutessaan. Lisäksi kun Suomessa ravintolat tuovat vaikka jokaiselle ruokailijalle oman laskun, Englannissa koko lasku tulee aina yhtenä könttänä. Siinä sitä sitten laskeskellaan kuka maksaa mitäkin. Erilaiset kulttuurit ja niiden kummallisuudet ne jaksavat aina vain hämmästyttää ja kummastuttaa pientä kulkijaa. Toisaalta olen tiukasti sitä mieltä, että maassa maan tavalla ja turisti sopeutuu. Mitä järkeä matkailussa  muuten olisikaan? En haluaisi reissussa mennä humpparavintolaan syömään mummon lihapullia...

2 kommenttia:

  1. Oi, et saanut mummon lihapullia... Mutta olen täysin samaa mieltä: When in Rome, do like the Romans do :)

    Costa <3

    Ihanaa tämä Lontoossa reissaaminen!!!

    VastaaPoista