tiistai 12. heinäkuuta 2016

Kerron sinulle jotain hyvää eli Kulturelli-Elli leffassa (12)

No niin. Uudenvuodenlupaus rapsahti rikki kesäkuussa, kun ei Elli ennättänyt kesän kiireissä harrastaa kyldyyriä. Pikaista pistäytymistä Jukka Rintalan näyttelyssä ei lasketa. Harmituksen harmistus! Mutta ei auta jäädä lipsahdukseen märehtimään, onhan tuota vuoden ensimmäisten kuukausien ajan tullut oltua luvattua ahkerampi, kun erilaisia kulttuuritapahtumia oli tullut kolutuksi jo 11 kertaa ja yhteen kertaan sisältyy oikeastaan kaksi kertaa eli osiot a ja b. Että en nyt aio pukeutua säkkiin enkä heittäydy tuhkassa pyörimään.

Muistatteko, kun noin vuosi sitten kerroin Jojo Moyesin kirjasta Kerro minulle jotain hyvää? Kirja oli suorastaan lumoava ja kun kuulin, että siitä oli tehty elokuva, en tarvinnut kahta kertaa miettiä, menenkö katsomaan vai enkö. Tietenkin menin!

Tänään pääsin töistä neljältä, leffaseuraksi lupautunut siniverinen eli Kirjastokuningatar oli jo odottamassa. Tosin en yksinkertaisesti nähnyt häntä ennen kuin hän käveli viereeni. Väitän hänen piilotelleen jonkin hyllyn takana pienenä kuin  mannaryyni kyykyssä ja pääsi sieltä sitten tädin yllättämään...

Sadepilvet vyöryivät uhkaavina taivaalla, mutta onneksi se ei elokuviin menijöitä häirinnyt. Nopean kännykameraräpsyn sain leffajulisteesta lasin läpi napattua, sillä porttikongissa ei sade haittaa.


Kassalta ostin lipun riville 7 penkille numero 7, koska kuukausikin on 7... No ei, tämä oli kyllä silkkaa sattumaa. Koska pinkaisin huvituksiin suoraan töistä, jossa oli sivumennen sanoen iltapäivän ajan vesi poikki, oli ostettava juotavaa ja vähän syötävääkin.



Pahottelen kuvien kehnoa laatua, mutta kännykameralla hämärässä salissa ei kummoisia otoksia saa.

Elokuva oli...

Ihana.

Pääosien esittäjät sopivat rooleihinsa mainiosti, varsinkin Louise (Lou) Clarkia esittänyt Emilia Clarke oli loistava ja puvustuksesta vastannut avustaja oli vaatettanut Loun iloisen värikkäästi ja ennakkoluulottomasti. Will (Sam Claflin) oli jäyhempi ja jäykempi, mutta se johtui varmaankin roolista. Eihän sitä neliraajahalvaantunut voi kovin repäisevä ollakaan. Kai. Onneksi Wllin kasvot eivät olleet halvaantuneet, sillä hymy oli lumoava, sitten kun Lou sen vihdoin oli onnistunut houkuttelemaan esiin.

Kun elokuva alkoi, melkein kuvittelin siirtyneeni takaisin viime kesäiseen Windsoriin. Linna ja muut elokuvan maisemat saivat mielen matkustamaan englantilaiseen pikkukaupunkiin ja niin tietenkin pitikin. Yksi syy elokuvan herkkään viihdyttävyyteen tuli varmasti siitä ajatuksesta, että siellä se muilla mailla asustelee meidänkin esikoinen.

Kirjasta jo kerroin, että se itkettää ja naurattaa ja antaa ajattelemisen aihetta pitkäksi aikaa. Elokuva on ihan samanlainen. Se oli niin satuttava ja sydämeenkäypä, ihanan positiivinen ja silti niin pohjattoman surullinen. Rakkaudella on valtava voima ja positiivisuus kantaa pitkälle. Kohtalo voi olla äärettömän epäreilu. Toisen ihmisen puolesta ei voi tehdä päätöksiä. Suuri läksy monelle ihmiselle on, että toisen ratkaisuja pitää kunnoittaa ja tukea, vaikka omista itsekkäistä lähtökohdista ajatellen itse muuta haluaisikin.

Elokuvaa katsoessa olin kovin kiitollinen omasta hulvattomasta ja hupsusta perheestäni... myös Loun perhe on omalaatuinen, mutta niin sympaattinen ja yhteen hiileen puhaltava. Kirjassa Loun sisko tuntui hyvin itsekkäältä, mutta elokuvassa itsekkyys ei näkynyt ollenkaan. Oli vain sisarusten välinen upea yhteys ja välittäminen. Loun poikaystävän Patrickin (Matthew Lewis) itserakkaus oli alleviivatun näkyvää, mutta niin se oli kirjassakin. Miksi Lou on ikinä alun perinkäään käynyt Patrickin kanssa seurustelemaan ja kulkenut kimpassa seitsemän vuotta? Ehkä Patrick tarvittiin mukaan juoneen vastakohdaksi Willille.

Kuten leffaseurani osuvasti totesi, Kerro minulle jotain hyvää oli juuri sen kaltainen elokuva, että se piti katsoa tyttökaverin kanssa. Enkä oikein uskokaan, että setä Kotonen olisi viihtynyt....

Elokuvan lumoava tunnelma seurasi vielä kotimatkalle mukaan. Rinnakkaisväylän reunaa pyöräillessäni havahduin sentään nappaamaan vielä pari maisemakuvaa ympäröivästä kaupunkiluonnosta.



Nyt kun kulttuuriputki on taas saatu auki, voi olla että olen huomenna Juuttaankujalla Emmauksen tiellä. Mutta siis vain yhdessä paikassa. Ja vain jos ei sada.



2 kommenttia: