Teki mieli tulla jo toissapäivänä tänne toitottamaan, että olen varmaan ollut entisessä elämässäni eskimo. Rapsakan pirtsakassa pakkassäässä patikoitu työmatka saa mielen niin onnelliseksi ettei tosikaan. Tosin keli teki tädistäkin ihan huurupäisen.
Vaikka pakkasmittarin lukema vallan vilpoiselta kuulostikin ( -24 astetta), ei kylmä päässyt ahdistelemaan. Tarkeneminen on pukeutumiskysymys ja tässä iässä eivät ulkonäköseikat enää mene mukavuuden edelle.
Kotiin päin palatessa ei enää ollut aamullisen kaltainen, napakka pakkanen, mutta mailleen painuva aurinko sai maiseman pistämään parastaan. Kävelin auringosta pois päin, mutta vähän väliä oli käännyttävä katselemaan selän takana taivaankannella muuttuvaa värikirjoa.
Kuinka ollakaan, viime viikonloppuna lueskelin elokuvateattereiden ohjelmistoa ja ajattelin, että olisi kyllä jo aika vähän kannattaa paikallista yritystä. Lion-elokuva oli tämän hetken tarjokkaista mielenkiintoisimmalta kuulostava. Vaikkei elokuvan katsominen varsinaisesti sosiaalista tekemistä olekaan, silti on mukavampi istua katsomossa jonkun tutun vieressä. Kukahan lähtisi kaveriksi? Puoliso ei leffasta innostunut, mutta onneksi serkku oli heti valmis seuraksi.
Niinpä sisään tekemieni työtuntien turvin otin eilen varaslähdön töistä, sillä halusimme kahvitella ennen elokuvaelämystä. Valitsimme kaupungin kahviloista Uniikin ja suunnistimme sinne. Konditoriakahvilan vitriinit suurin piirtein ammottivat tyhjyttään. Valittavana oli makeista leivonnaisista vain valkosuklaamansikkakakkua ja laskiaspullia. Serkku otti kakkua ja minä pullaa. Voi olla, että nämä valinnat olisimme tehneet siinäkin tapauksessa, että vitriiit olisivat notkuneet herkkuja.
Kun kahvila sulkeutui neljältä, meidän olikin aika jatkaa matkaa kohti Killaa.
(Elokuvajulisteen kuva on netistä kopioitu)
Emme sentään kaksin olleet katsomossa, vaikka kuvasta niin voisi päätelläkin. Tungosta katsomoon ei ollut ja se on sääli. Elokuva oli lumoava, tunteisiin syvästi vetoava kokemus.
Pieni Saroo-poika on 5-vuotias ja asuu köyhissä oloissa äitinsä, isoveljensä ja pikkusiskonsa kanssa. Rakkaudesta ja huolenpidosta ei perheessä ole puutetta, vaikka elämä on kovaa. Kun suurelta valkokankaalta näki Intian slummikortteleita, mutta myös huikeita maisemia, tuli melkein kulttuurishokki ihan kotomaan kamaralla istuen.
Elokuvan edetessä tuli vahvasti todeksi, että lapsuudessa koettu kiintymys, rakkaus ja kyseenalaistamaton hyväksyntä kantavat pitkälle. Vahvat perhesiteet ovat suunnaton voima ja tuki.
Saroo kärttää isoveljeltään, että saa lähteä tämän mukaan työhön yöllä. Veli taipuu Saroon pyyntöön, mutta pieni mies nukahtaa matkalla eikä jaksa herätä, kun veljen pitää mennä töihin. Guddu-veli jättää Saroon nukkumaan rautatieaseman penkille ja vannottaa, että Saroon pitää odottaa siinä.
Saroo herää yöllä ja lähtee etsimään veljeään. Guddua ei löydy ja lopulta Saroo nukahtaa uudelleen... junan penkille. Kun Saroo herää, hän huomaa olevansa ansassa liikkuvan junan vaunussa. Kaksi päivää juna paahtaa eteenpäin, kunnes sitten lopulta ovet avataan matkustajille. Saroo ryntää junasta ulos 1600 kilometrin päässä kotoaan. Pieni ihminen on joutunut pienen kylän turvallisesta sylistä miljoonakaupunki Kalkutan kylmille kaduille. Ihmiset puhuvat bengalia, jota Saroo ei ymmärrä.
Jäin ihmettelemään, miksi juna ajoi noin pitkän matkan tyhjänä läpi tiuhaan asuttujen alueiden. Se ei selvinnyt eikä se varsinaisesti olennaista olekaan, mutta hämmästyttää vain. Elokuva perustuu tositapahtumiin, joten ehkä Intiassa on tällainen tapana.
Sunny Pawar pienenä Saroona tekee loistavan roolityön. Hän ei näyttele, vaan elää Saroon nahkoissa. Elokuva ei mässäile murheella, vaan ohjaaja Garh Davis luottaa katsojan hoksottimiin. Esimerkiksi Saroon kasvoilla näkyvät kyynelvanat kertovat lapsen surusta, vaikka varsinaista itkemistä ei juuri näytetä.
Katsojan ymmärrykseen luotetaan myös, kun näytetään Saroon elämää Kalkutan kaduilla. Vaarallista, julmaa ja niin monille intialaislapsille arkea. Maailmassa on pahuutta, mutta onneksi myös hyviä ihmisiä. Monien mutkien kautta Saroo päätyy lastenkotiin, josta siellä ennestään asuva tyttö sanoo, että se on hirveä paikka. Kuitenkin lastenkodista Saroo adoptoidaan Australiaan ja poika saa hyvät eväät elämäänsä.
Noin kahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua hatarat lapsuusmuistot ajavat Saroon pakkomielteisesti etsimään ensimmäistä kotiaan ja kotikyläänsä. Google Earth -tekniikkaa apuna käyttäen Saroo etsii kotiaan maanisesti jättäen työnsä ja melkein myös uuden perheensä sekä tyttöystävänsä. Siinä vaiheessa, kun Saroo alkaa jo menettää toivonsa, hän klikkailee karttaa tuskastuneena umpimähkään ja - löytää tuttuja maisemia ja lopulta jopa entisen kotinsa.
Yli kolmekymmentävuotias Saroo palaa takaisin synnyinseudulleen ja äidin ja pojan jälleennäkeminen on pakahduttavan onnellinen. Guddu-veli on kuollut jo aikaa sitten, ja sekin itkettää.
Tämä elokuva oli erilainen, mutta ehdottomasti näkemisen arvoinen leffaelämys. Näyttelijät Sunny Pawarista aikuiseen Saroohon eli Dev Pateliin sopivat rooleihinsa kuin nenä päähän. Elokuvan loputtua paluu takaisin talviseen Suomeen tuntui epätodelliselta. Saroon tarinaa en unohda.
Jos aloitin tämän postauksen toissapäiväisillä talvikuvilla, lopetan tämänpäiväisiin talvikuviin. Pakkanen laskee, mutta puut huurustuvat sokerihuurretun näköisiksi. Melkein kuin satua!
