Talo järven rannalla

Yskähdellen ja tehottomasti on vuosi käynnistynyt, mutta sentään yhden paksun romaanin olen saanut luettua. Tämä Talo järven rannalla olikin vaihteeksi vetävän mielenkiintoinen Kate Mortonin kirja. Tosin juonikudelmia oli viljalti, miltei liiaksi saakka. Ylenpalttiset polveilut kasvattivat sivumäärää ja pitivät lukijaa tiukilla. Tapahtumat kerrottiin vuorotellen nykyajassa ja menneessä, takaumia oli niin 1930-luvulle kuin vielä aikasempiinkin vuosiin.

Sellainen erikoinen sattuma kävi ilmi, että viime vuoden viimeisessä lukemassani tarinassa (Elisabeth Norebäck: Sano että olet minun) juoni punoutui 20 vuotta sitten kadonneen Alice-vauvan kohtaloon ja mahdolliseen löytymiseen ja tässä Mortonin romaanissa selvitetään 1930-luvulla kadonneen vauvan kohtaloa ja eikös vain vauvan isosisko, nyt jo yli 90-vuotias Alice ole yksi ratkaiseva oljenkorsi. Ihan itseäni ihmetytti, kuinka olinkaan tullut valinneeksi luettavakseni sattumalta tällaiset kirjat, joissa oli samankaltaisia elementtejä.

Tosin juonenkehittelyssä ja lukijan huijaamisessa Morton pesi Norbäckin 8 - 0. Talo järven rannalla on ihastuttavan muhkea, hyvin kirjoitettu, tuhti ja mehevä, pitkän kaavan mukaan nautittava illallinen. Luettavaa riittää, mutta silti lopun lähestyessä tekee mieli jarrutella ja pitkittää lukemisen iloa. Pääjuoni on uskomattoman mainio mysteeri, josta lukija ehkä arvaa tai luulee arvaavansa osan.

Jos itse tarina onkin makeansuolainen herkku, muutamia ikäviä kokkareita siihen tuo Hilkka Pekkasen suomennos. Ei siinä suurta moittimista ole, mutta muutaman sanan suomalainen muoto tökkäsi. Kirjassa puhuttiin pariinkin kertaan itsesäilytysvaistosta. Mitä? Itsesuojeluvaisto varmaankin.  Vai onko tämä murrekysymys? Jokin toinenkin samankaltainen piikki oli kirjan tekstilihassa, mutta onneksi olen jo unohtanut sen.

Rikostutkija Sadie Sparrow, jonka lapsuus ja nuoruus eivät ole olleet sieltä helpoimmasta päästä, matkustaa isoisänsä luo Cornwalliin. Sadie on painostettu lomalle, sillä näyttää siltä, että eräässä rikostutkinnassa Sadie on päästänyt tunteet valloilleen eikä ole pysynyt ammattimaisena tutkijana. Kuinka ollakaan, Sadie törmää metsässä lenkkeillessään hylättyyn taloon, jonka menneisyydestä löytyy selvittämätön katoamistapaus.

Kadonneen poikalapsen tapaus ei jätä Sadieta rauhaan vaan hän alkaa selvittää sitä. Alice, kadonneen vauvan isosisko, ei ilahdu Sadien yhteydenotosta. Kannattaako tätä muurahaispesää sohia?

Australialaissyntyinen Kate Morton on keittänyt maukkaan keiton, josta ei sattumia puutu. Juonen kulkiessa kohti viimeistä sivua lukija saa huomata, että maailma on aika pieni, mikään ei ole siltä miltä se ensikatsomalta vaikuttaa ja kaikki liittyy kaikkeen. Ainakin melkein.

Pieni Theo-poika oli koko perheen silmäterä, iloinen ja tyytyväinen vesseli, joka lumosi kaikki. Mitä kamalaa tapahtui? Va tapahtuiko? Kuka halusi pahaa ja kenelle? Vai halusiko? Lopulta näyttää siltä, että vähän jokainen on syyllinen. Vai onko? Kuoliko Theo vahingossa vai tahallisesti? Vai elääkö hän vielä tänäkin päivänä?

Pääjuonen ohella tosiaan kulkee lukuisa määrä sivupolkuja. Sadien isoisä Bertie muutti vaimonsa kuoltua pois Lontoosta, jossa oli aina asunut. Cornwallissa vierelle löytyi uusi rakkaus, Louise, jota Sadien on vaikea sulattaa. Mutta kaikella on tarkoituksensa. Ainakin kirjailijan mielikuvituksessa.

Sadie käy useamman kerran kirjastossa Corwallissa ja saa aivan huippupalvelua. Jopa niin hyvää ja perusteellista, että aloin epäillä, ettei Suomessa ainakaan GDPR:n tultua voimaan saisi luovuttaa kenenkään tietoja epävirallista tutkimusta tekevälle lomailevalle rikostutkijalle. Mutta romaanissa voidaan tietenkin oikoa mutkia ja Sadie saa kirjastosta perusteelliset selvitykset niin deShielien perheestä, omaisuudesta ja sen menetyksestä kuin Loeannethin kahdet erilaiset piirustuksetkin. Tosin, jos nämä tiedot ovat koottuna julksiin historiankirjoihin, silloinhan ne ovat kenen tahansa tutkittavissa...

Enempää en juonesta kerro, etten pilaa kenenkään lukukokemusta. Sen vain sanon, että olipa ihanan hykerryttävä loppu!

Otin kuviin rekvisiitaksi jouluruusun. Ilokseni sain joulun alla peräti kaksi jouluruusua, toisen ilman lehtiä ja toisen lehtien kanssa. Näyttivät melkein eri kukilta! Nyt tämä lehdellinen versio on alkanut kasvattaa siemeniä! Ihmeellistä!

Niin ja vielä sen verran kerron, että koska viimeisimmät kaksi lukemaani kirjaa ovat rakentuneet noin yksivuotiaan lapsen katoamisen ympärille, niin ihan pakko on lukea seuraavaksi Elena Ferranten Kadonneen lapsen tarina. Vaikka toki tiedän, että nyt on tulossa ihan toisenlainen kertomus ja lukukokemus.

Kirja on kuvattu tämän vuoden ensimmäisen käsityön kanssa. Tulossa on kaulaliina, mutta neulottavaa on vielä vaikka kuinka paljon.

Eilinen on mennyt, mutta huominen ei ole vielä tullut

Vuoden vaihtuessa on aina yksi iso operaatio uuden kalenterin päivittäminen käyttökuntoon. Nyt lähti käyttöön jo kolmas Keikkakalenteri. Kalenterin takaa löytyy taitelija Heli Pukki, joka jakaa ihanaa positiivista elämänasennettaan meille allakan ostaneille. Tykkään niin, että vaikka muitakin kalentereita katselin, mikään muu ei kelvannut.  Perinteisesti ostin elämäni aikatauluttajan lokakuun lopulla Helsingin kirjamessuilta.

Viime vuonna Heli oli kirjoitellut keikkakalenterin alkusivuille omistuksen, jossa kirjanen ohjeistettiin kulkijan kumppanikis, tunnelmantekijäksi, oivaksi oppaaksi ja mainioksi muistipiiriksi tuli vuonna 2019 eteen sitten mitä vaan. Nyt mennään suoremmin asiaan eli se joskus on NYT.

Viime vuoden alussa nautiskellaan elämästä ja ollaan tässä. Ja välillä sitten taas ihan muualla.  Nyt jo tiedetään, että muutama muuttuja tulee aina mausteeksi matkaan. Ihanaa!

Kun selailen viime vuoden matkakumppania, huomaan, että on oltu tässä ja aika usein ihan muualla  sekä tehty yhtä sun toista. Laakereille ei ole jääty lepäämään paitsi ehkä joskus. Kalenteri kertoo menneestä muutamin sanoin, viime vuoden blogi sentään huomattavasti värikkäämmin.

Kalenteriini kirjasin jälleen kolmen tavoitelistan saavutuksia eli kulttuuria, kirjoja ja käsitöitä.

Kulttuuria tuli harrastettua ihan kohtuullisesti. 28 erilaista kokemusta: 7 konserttia, 1 musikaali, 7 näytelmää, joista kaksi upeita monologeja, 2 runo-iltaa, 11 elokuvaa, joista yksi oli balettitaltiointi Wienin kaupunginteatterin Pähkinänsärkijä-baletista. Listasta puuttuu näyttelyt ja museokäynnit. Pitäisiköhän jatkossa listata nekin?

Tammi- ja helmikuussa olin mörökölli, ja pysyttelin kotona. Jos olisin silloinkin  rientänyt osallistumassa kulttuuritapahtumiin, listani olisi kasvanut kunnioitettavaksi. Mutta aina ei jaksa eikä ehdi tai tohdi. Välillä saa ja voi käpertyä kotisohvalle ja kilkutella puikkoja tai uppoutua romaaniin. Ja sitä tulikin tehtyä!

Kaikki aloittamani käsityöt eivät koskaan valmistuneet, mutta 40 työtä on tehty loppuun saakka. Se on melkoinen määrä, sillä mukana on mm. valtavan kokoinen virkattu matto ja huivi, johon neuloin ohuen ohutta lankaa 800 metriä. Mukana on myös villatakki ja pitkävartiset sukat... Niiden kanssa tuhraantui aikaa.

Tein sukkia 26 paria, lapasia 4 paria (ja yhdet todella epäonnistuneet, joita ei ole esitelty missään eikä laskettu kokonaislukumäärään), 3 pipoa, 3 huivia sekä yhden pannan, yhden virkatun villatakin, yhden ison virkatun maton ontelokuteesta sekä yhden ison sisustuskorin.

Käitöitä tuli niin paljon, etteivät mahtuneet yhdelle kalenterin aukeamalle. Onneksi tilaa riitti!

Kirjoja luin myös niin paljon, että se yllätti itsenikin eli 39 opusta. Jostain kumman syystä olen mieltynyt paksuihin tiiliskiviromaaneihin, joissa on tolkuton määrä sivuja. Esimerkkinä vaikka Kamulan Tuonela, Ferranten Napoli-sarjan kirjat tai Kate Mortonin opukset. Jos olisin hotkinut ohuempia hengentuotteita, olisin ehtinyt lukea vielä enemmän, mutta olisinko löytänyt yhtä mukavia lukukokemuksia?

Kuvassa olevat pokkarit odottavat vielä lukuvuoroaan eli ovat vain rekvisiittana.

Erikoista menneen vuoden kirjalistassa on se, että luin monelta kirjailijalta useampia kirjoja. Luin Tuire Malmstedtin molemmat loistavat Isa Karos -sarjan dekkarit, ahmin Salla Simukan Lumikki-trilogian. Hotkaisin Outi Pakkaselta kaksi pehmodekkaria, Jojo Moyesin romaaneja luin myös kaksi. Kahlasin Elena Ferranten Napoli-sarjan kolme ensimmäistä romaania. Kolme kirjaa oli myös Katherine Pancolin Mimmit-trilogiassa ja Kate Mortonin tuotannosta ennätin uppoutua kolmeen tarinaan. Nyt yöpöydälläni lukemista odottavat Ferranten tetralogian viimeinen osa Kadonneen lapsen tarina sekä Kate Mortonin Kaukaiset hetket.

Viime vuoden lukukokemuksista hittejä olivat molemmat Tuire Malmstedtin kirjat, Minna Rytisalon Lempi, Kate Mortonin Hylätty puutarha, Sofia Lundbergin Toinen puoli sydäntä sekä Mikko Kamulan Tuonela.

Huteja olivat Anna Karhusen Kaverin puolesta kyselen, Agnes Martin-Lugandin Huolet pois, elämä on helppoa, Richard C. Moraisin Herkullinen elämä sekä Mortonin Paluu Rivertoniin. Morton pääsi siis molemmille listoille!

Sitten alkaakin vihdoin olla aika sulkea viime vuoden kalenteri ja lähteä kohti vuoden 2020 kujeita...

Joskus on nyt! Vaan mitä kaikkea kivaa vuosi tuokaan tullessaan? Se jää nähtäväksi... Suunnitelmia ei vielä kovin paljoa ole. Tosin jonkinlaisia viritelmiä alkaa mielessä muhia. Matkakutkakin on aktivoitunut. Olen seikkaillut erinäisillä nettisivuilla. Tuottaako se tulosta? Toivon niin...

Alku näyttää hyvin väljältä ja tyhjältä...

Vaan loppukuusta lähden omille poluille. Tai ehkä parempi ilmaus olisi omille raiteille. Mitä sitten tapahtuu ja koska palaan kotiin? Jää nähtäväksi.

800 metrin rutistus

No niin, palataanpa vielä viime vuoteen. Jo lokakuussa loin puikoille pari silmukkaa ja pistin vireille huivineulomuksen. Mallina minulla oli Lainehilla-ohje Lumoavat neulehuivit -kirjasta ja lankana Riikka-Piikan ihana, ohut merinovillalanka Hip Hei.

Mallikerrassa oli hirveän monta kerrosta ja niinhän siinä kävi, että lopulta olin niistä ihan ulalla. Levennysreunan mallineule meni miten sattuu, mutta se ei pitkässä juoksussa meikäläistä haitannut.

Kun yritin järkeilemällä pähkäillä mikä kavennus ja levennys tulisi minkäkin silmukan jälkeen, menin metsään. Mallineule muuttui ihan toisen näköiseksi ja tuli purkuhommia.

Purkaminen vielä sujui sutjakkaasti, mutta silmukoiden kerääminen takaisin puikolle olikin oma operaationsa. Ei ihan helppo nakki.

Lopulta huomasin, että olisi pitänyt purkaa paaaaljon enemmän. Joku virhe oli tapahtunut jo varhaisessa vaiheessa. Aikani tuumittua päätin kuitenkin jättää virheen sikseen ja jatkaa neulomista muina naisina.

Itse näen virheellisen kohdan, tietenkin. Mutta koska purkaminen olisi valtava työ ja uudelleen neulominen ei houkuttele, yritän ummistaa siltä silmäni. Huivihan tulee omaan käyttöön ja kun se on kaulassa, tuskin sitä kukaan niin tarkkaan tutkii. Luotan myös vanhaan sanontaan "Hullu ei huomoo ja viisas ei virka mittää".

Vyyhdellä oli lankaa noin 800 metriä, joten tuntui ettei tämä maraton lopu ikinä. Neulottavaa riitti ja riitti. Mutta sinnikkäällä työllä sain kuin sainkin aikaiseksi ihanan ohuen, taipuisan ja riittävän suuren huivin talven tuiskuja ja pakkasia vastaan. (Mitä pakkasia, kysyn vaan...?)

Huivi valmistui marraskuun alkupäivinä ja kuopus otti minusta ja tekemästäni työstä muutaman kuvan ihan kotipihalla. Lumetonta on.

Niin kiire oli kuvaamaan, etten yhtään miettinyt muuta asustusta, joten paita on mitä on, enkä edes meikkiä laittanut. Mutta huivihan tässä onkin pääasiassa.

Lanka oli miellyttävää neuloa eikä kutita tai raavi yhtään. Siis ihana!